H
hämmästän!
Vieras
Ystävää tulee rakastaa ehdoitta, eikä hänen virheistään tai tavoistaan saa puhua mitään ainakaan negatiiviseen sävyyn. Jos puhut, olet automaattisesti täysin paska ihmisenä ja uskomattoman huono ystävä. Kaksinaamainen ilkimys. Selkörangaton nilviäinen.
Puolisoaan sen sijaan saa haukkua suut silmät täyteen. Niin paljon ku sielu sietää, eikö ketään haittaa. Päinvastoin! Haukutaan yhdessä! Siltikin tiedetään että se on ihan hyvä puoliso, joka nyt vaan käy säännöllisesti hermon päälle. Silti rakas ja ihana.
Miksi ei voi hyväksyä sitä, että myös ne ystävät on rakkaita ja ihania, vaikka kävisivät hermon päälle? Tai vaikka niillä on helvetin ärsyttäviä tapoja? Miksi niistä ei saa puhua? Kaikkia asioita ei tarvitse ottaa esille itse tyypin kanssa, koska siitä seuraa vain pahaa mieltä. Miksen voisi sanoa toiselle kaverille, et "sillä on ärsyttävä tapa dipata ranskiksia jäätelöön ja imeskellä sit niitä"? Tai miksi mun pitäisi jotenkin yli-inhimillisesti nousta kaiken tuollaisen yläpuolelle ja hyväksyä ystäväni täysin ku joku jeesus.
Se että joku on musta siloin tällöin rasittava ja hermostuttava, ei tee hänestä mulle vähemmän rakasta. Jopa mun lapsi, kaikista rakkain koko maailmassa, on ajoittain rasittava ja hermostuttava. Siinä on piirteitä joista en pidä. Ja puhu hänestä "pahaa" toisten kanssa, ku hän ei kuule. Pitäisiköhän suoraan täräyttää sillekin, etten vain olisi kaksinaamainen äitinä?
Puolisoaan sen sijaan saa haukkua suut silmät täyteen. Niin paljon ku sielu sietää, eikö ketään haittaa. Päinvastoin! Haukutaan yhdessä! Siltikin tiedetään että se on ihan hyvä puoliso, joka nyt vaan käy säännöllisesti hermon päälle. Silti rakas ja ihana.
Miksi ei voi hyväksyä sitä, että myös ne ystävät on rakkaita ja ihania, vaikka kävisivät hermon päälle? Tai vaikka niillä on helvetin ärsyttäviä tapoja? Miksi niistä ei saa puhua? Kaikkia asioita ei tarvitse ottaa esille itse tyypin kanssa, koska siitä seuraa vain pahaa mieltä. Miksen voisi sanoa toiselle kaverille, et "sillä on ärsyttävä tapa dipata ranskiksia jäätelöön ja imeskellä sit niitä"? Tai miksi mun pitäisi jotenkin yli-inhimillisesti nousta kaiken tuollaisen yläpuolelle ja hyväksyä ystäväni täysin ku joku jeesus.
Se että joku on musta siloin tällöin rasittava ja hermostuttava, ei tee hänestä mulle vähemmän rakasta. Jopa mun lapsi, kaikista rakkain koko maailmassa, on ajoittain rasittava ja hermostuttava. Siinä on piirteitä joista en pidä. Ja puhu hänestä "pahaa" toisten kanssa, ku hän ei kuule. Pitäisiköhän suoraan täräyttää sillekin, etten vain olisi kaksinaamainen äitinä?