Millainen aikuinen kasvaisi lapsesta joka saa kaiken haluamansa jos...

[ap.]

...tekee haluamansa eteen tarpeeksi töitä?

Lauantai-pohdinta. Kuvitellaan lapsi joka kasvatetaan taaperosta lähtien sen ajatusmallin mukaan että lapsi saa kaiken mitä ikinä keksii haluta jos tekee niiden eteen tarpeeksi töitä. Toiveiden kallistuessa vaatimukset toiveen täyttämisestä kasvavat.

Taskurahan määrä on täysin sidoksissa tehtyjen kotitöiden määrään. Mitään lelua ei osteta ennenkuin lapsi on tehnyt jotain sen ansaitsemiseksi. Lapsi kasvatettaisiin sillä että mikään maailmassa ei ole ilmaista paitsi vanhempien rakkaus. Haluamiaan asioita voi saavuttaa hyvällä koulumenestyksellä, ahkeralla kotitöiden teolla jne. Alkaen siitä että jälkiruokaa saa kun auttaa ruokapöydän siivoamisessa päättyen siihen että autokoulurahat maksetaan omilla kesätyörahoilla.

Kasvaisiko lapsesta nuori aikuinen joka ymmärtää että maailma toimii niin että saavuttaakseen haluamansa on oltava valmis työskentelemään ahkerasti ja pitkäjänteisesti.

Vai kasvaisiko lapsesta nuori aikuinen joka on sairaalloisen perfektionisti, joka mittaa itseään onnistumisensa perusteella eikä kestä epäonnistumisia murtumatta täysin, joka tuntee olevansa täysin epäkelpo jollei yllä parhaimpaansa joka hetki ja joka asiassa?

Spekulointeja! Vai tunnetteko jonkun joka olisi kasvatettu tällaisella tavalla?

 

["vieras"]

Mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta lapsesta voi myös kasvaa ihminen, joka ei välitä saada ns. mitään. Kun kaikki on mahdollista saada ja jos on vielä saanutkin sen, on ehkä huomannut, että ei sillä asioiden ja tavaroiden tavoittelulla olekaan lopulta väliä, vaan alkaa arvostamaan muita arvoja.

Näitä nuoria on jonkin verran 80-90-luvulla syntyneissä. Vaikkei ihan kaikkea ole saanut elämässään, on kuitenkin ollut mahdollisuus saada niin paljon, ettei se enää olekaan merkityksellistä. Eikä tämä ole välttämättä ollenkaan huono asia, että tajuaa, ettei materian perässä kannata juosta määrättyä enempää.

 

["xxxxxx"]

Mutta kaikkea kun ei voi saada. Tällaisella lapsella voi olla sitten vaikea hyväksyä se ettei kaikki ole saatavissa. On paljon asioita mitä ei ole rahalla ostettavissa tai edes työtä tekemällä saavutettavissa.

 

["mie vaan"]

Kuvittelisin, että tuollaisesta voisi tulla melko huono puolisi. Koska tuolla tavalla kasvatettu olisi sitä mieltä, että kaikki on ansaittava. Hän ei ehkä olisi valmis antamaan mitään epäitsekkäästi, vaan haluaisi että kumppani antaisi aina jotain vastalahjaksi. Hän saattaisi myös olla sellainen, että vaatisi kaiken jaettavaksi täysin tasan (kotityöt yms.), koska hänen ajatusmailmansa olisi sellainen että mitään ei saa ilmaiseksi.

 

["vieras"]

Pitkälti näin on meidän lasten kanssa edetty kouluiästä eteenpäin ja aika pian on unohtuneet haaveet uudesta kännykästä tms. kun vaadittaisiin pitkäjänteisyyttä. Hyvä vain, karsiutuu ne turhat pinnalliset toiveet pois. Hankinnat pysyvät siis erittäin kohtuudessa.

En kyllä sitä ymmärrä, miten taaperoiden kanssa voisi näin tehdä. Taaperot eivät vielä ymmärrä syytä ja seurausta niin että heitä saisi motivoitumaan velvoittamalla tekoihin. He vain haluavat ja sitten joko pettyvät tai innostuvat. Suunnitelmallisuutta ei voi vielä olla kun ajattelu ei ole sillä tasolla.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";28020756]Pitkälti näin on meidän lasten kanssa edetty kouluiästä eteenpäin ja aika pian on unohtuneet haaveet uudesta kännykästä tms. kun vaadittaisiin pitkäjänteisyyttä. Hyvä vain, karsiutuu ne turhat pinnalliset toiveet pois. Hankinnat pysyvät siis erittäin kohtuudessa.

En kyllä sitä ymmärrä, miten taaperoiden kanssa voisi näin tehdä. Taaperot eivät vielä ymmärrä syytä ja seurausta niin että heitä saisi motivoitumaan velvoittamalla tekoihin. He vain haluavat ja sitten joko pettyvät tai innostuvat. Suunnitelmallisuutta ei voi vielä olla kun ajattelu ei ole sillä tasolla.[/QUOTE]

Lisään vielä, että tietysti kaikki PERUSTARPEET saa ilman vastatekoa, kuten koulunkäyntiin liittyvät asiat. Ei sellaisia voi pantata. Se olisi lapsityövoiman käyttöä jo se.

 

[HepJep]

Niinkuin joku tuossa jo totesikin, vaarana on mielestäni se että lapsesta kasvaa aikuinen jonka mielestä kaikki on ansaittava jotenkin. Jollain tasollahan tämä onkin totta, mutta voisin kuvitella ongelmia ystävyys- ja parisuhteissa.

Siinäkin on ero, miten lapselle tuota asioiden ansaitsemista tuo esille. Vaikka tuo, että jälkiruokaa saa vasta kun on auttanut korjaamaan pöydän. "Et saa jälkiruokaa jos et auta korjaamaan astioita pöydästä" kuulostaa eriltä kuin "Korjataan nämä astiat pois yhdessä niin voimme ottaa sitten jälkiruokaa".. Se, että lapsi ei saa uutta kännykkää ennen kuin on tehnyt itse jotain sen eteen, on mielestäni täysin normaalia ja suotavaa.

 

[ap.]

Hyviä pohdintoja.

Rupesin itsekin miettimään tuota että jos lapsi oppisi että kaikki on ansaittava, osaisiko hän sitten antaa pyytteettömästi. Siihen en usko että lapsi ei oppisi hyväksymään sitä että kaikki ei ole saatavissa, kun joutuisi kohtaamaan sen että kaikkea ei saa siksi että itse ei pysty sitä saavuttamaan, sen sijaan että asioita ei saa siksi että vanhempi nyt vaan sanoo että ei. Esim. jos kouluikäinen voisi saada kovasti haluamansa uuden puhelimen saavuttamalla tietyn sovitun menestyksen koulussa. Jos lapsi ei kaikesta yrittämisestään huolimatta saavuta vaadittua tasoa, ei hän saa haluamaansakaan. Mutta se onkin toinen juttu että vaikuttaisiko tämä äärimmäisen murskaavasti lapsen itsetuntoon vai kannustaisiko se yrittämään kovemmin.

Tekeekö hyvää huomata konkreettisesti että jokin on saavuttamaton koska sen saavuttaminen on mahdotonta lapselle itselleen, vai saako se lapsen minäkuvan vääristyneeksi niin että vaikka kuinka yrittäisi parhaansa, koskaan ei ole kyllin hyvä.

Ihan pieniin lapsiin tällaista kasvatusmetodia ei tietenkään voi soveltaa, mutta siinä vaiheessa kun lapsi alkaa hahmottamaan syy-yhteyksiä voisi kasvatustapaa jo alkaa pienin tavoin käyttää. Ikätason mukaisesti toki.

 

[ap.]

Ja siis perustarpeet on tietty itsestäänselvyyksiä, lapsen ei tietenkään täydy ansaita ruokaa, rakkautta eikä huolenpitoa. Mutta lelut, ylimääräiset herkut tms.

 

[takametsien pertti]

Oon sitä mieltä ettei kotitöistä makseta. Ne kuuluu tasapuolisesti jokaiselle huushollissa asuvalle.
Jälkikasvulle myös. Jokaisen kuuluu oppia pitämään pesänsä siistinä ilman ilman mitään rahallista ponnetta.

 

[åööpå]

Pitkälti kai se riippuu lapsesta. Lasta joka on taipuvainen suoritus keskeisyyteen kannustaisin miettimään myös päämäärää miksi hän jotakin haluaa. Lasta jolle tavoitteet on "perusteltuja" tuo voisi olla toimiva tapa kasvatuksessa.

 

["mie vaan"]

Mietin vielä tuota antamista, esim. meidän perheessä aikoinaan kun vanhempi sa töistä bonusrahaa se käytettiin koko perheen ekstrajuttuihin (esim. ostettiin perheelle uusi pelikone, käytiin lempiravintoloissa syömässä) ihan ilahdutusmielessä. Mielestäni on tosi tärkeää välillä ilahduttaa toista pyyteettömästi, jos on ylimääräistä (pieni perinto tai lottovoitto, bonusraha töistä yms.) voi mielestäni lapselle ostaa pyytettömästi sen uuden hienon kännykän, vaikka yleensä odottaisikin että asioiden eteen on jotain tehtävä.

 

[minnee]

Oon sitä mieltä ettei kotitöistä makseta. Ne kuuluu tasapuolisesti jokaiselle huushollissa asuvalle.
Jälkikasvulle myös. Jokaisen kuuluu oppia pitämään pesänsä siistinä ilman ilman mitään rahallista ponnetta.

Olen tästä muuten täysin samaa mieltä. Samoin koulumenestystä en linkittäisi palkintoihin, vaan onnistuminen ja oppiminen saavat olla palkintoja itsessään.

Mutta uskon, että varsinkin isommalle lapselle on erittäin hyvästä oppia, ettei kaikki tipu ilmaiseksi. Tämä etenkin niissä tilanteissa, joissa vanhemmilla periaatteessa on vaikka vara kustantaa sellaisia isompia asioita. Joissain perheissä nuorilla on edessään joka tapauksessa se tilanne, että jos haluaa mitään perustarpeiden ulkopuolelta (kännykkää, trendivaatteita, soittimia tms.), pitää mennä kesätöihin tms. Pienemmille on paha teettää hommia haluttujen asioiden eteen, jos vanhemmilla ei ole kuitenkaan varaa niitä haluttuja asioita hankkia.
Eli lapsi/nuori voi toisaalta oppia oman työn merkitystä: tavoitteiden eteen pitää tehdä töitä. Toisaalta sellainen asenne, että asiat tulevat AINA, kun niiden eteen vaan tekee riittävästi töitä, voi myös kostautua ihan sen takia, ettei se aina mene niin. Esimerkkinä pienituloisemmat perheet ja niiden vesat. Ja koulumenestys ja aikuisena korkeakaan koulutustaso ei aina korreloi taloudellisen/materiaalisen menestyksen kanssa. Tahtoo sanoa, että työnteko - materiaalinen "hyvinvointi" -yhtälö on tosielämässä huomattavasti monimutkaisempi yhtälö. Mutta toisaalta, ei sitä mitään ole mahdollista saadakaan jos ei tee mitään ja odottaa vaan käsi ojossa.

 

[Chala]

Hyviä pohdintoja.

Rupesin itsekin miettimään tuota että jos lapsi oppisi että kaikki on ansaittava, osaisiko hän sitten antaa pyytteettömästi. Siihen en usko että lapsi ei oppisi hyväksymään sitä että kaikki ei ole saatavissa, kun joutuisi kohtaamaan sen että kaikkea ei saa siksi että itse ei pysty sitä saavuttamaan, sen sijaan että asioita ei saa siksi että vanhempi nyt vaan sanoo että ei. Esim. jos kouluikäinen voisi saada kovasti haluamansa uuden puhelimen saavuttamalla tietyn sovitun menestyksen koulussa. Jos lapsi ei kaikesta yrittämisestään huolimatta saavuta vaadittua tasoa, ei hän saa haluamaansakaan. Mutta se onkin toinen juttu että vaikuttaisiko tämä äärimmäisen murskaavasti lapsen itsetuntoon vai kannustaisiko se yrittämään kovemmin.

Tekeekö hyvää huomata konkreettisesti että jokin on saavuttamaton koska sen saavuttaminen on mahdotonta lapselle itselleen, vai saako se lapsen minäkuvan vääristyneeksi niin että vaikka kuinka yrittäisi parhaansa, koskaan ei ole kyllin hyvä.

Ihan pieniin lapsiin tällaista kasvatusmetodia ei tietenkään voi soveltaa, mutta siinä vaiheessa kun lapsi alkaa hahmottamaan syy-yhteyksiä voisi kasvatustapaa jo alkaa pienin tavoin käyttää. Ikätason mukaisesti toki.

Tunnen työn kautta useampia lapsia joiden vanhemmat vaativat ekalta opiskelujen loppuun kiitettäviä arvosanoja ja osa palkitsee hyvistä numeroista, osa ilmaisee tavalla tai toisella pettymyksensä "huonoista" (mitä siis omasta mielestäni esim. 8 ei ole). Nämä lapset ovat kaikki mielestäni tavalla tai toisella rankaisseet itseään siitä etteivät vanhemmat ota huomioon lapsen omaa tasoa, mihin tämä pääsee ns. järkevällä työmäärällä.

Kaikkineen lapsen täytyy oppia jo pienestä pitäen (minun mielestäni siis) ettei kaikkea voi saada ilmaiseksi, ettei aina kaupassa ollessa osteta leluja tai karkkia, pienelle taaperollekin pitää opettaa ettei leluja osteta jatkuvasti, että karkkipäivät on erikseen jne.

Isomman lapsen voi mielestäni laittaa jo erilailla "ansaitsemaan" varsinkin kalliimpia hankintoja, mutta huomioon täytyy ottaa se lapsen oma taso ja vaatia sen tasoisia suorituksia ettei lapsi ala piiskaamaan itseään. Sisaruksetkin voivat olla todella erilaisia oppijoita jos vaikka kouluarvosanoista puhutaan. Toinen saa kymppejä kuuntelemalla tunnilla, toinen saa kaseja vaikka pänttää läksyjä 4h/pv ja tekee kaikkensa muttei vaan omaksu tietoa.

Vanhemmat voivat tietenkin tässäkin auttaa paljon, kokeilla lapsen kanssa monia eri oppimistyylejä ja koittaa löytää sieltä lapselle sopivia apukeinoja, mutta aika usein vanhemmat eivät jaksa/viitsi/ehdi eikä lapsellakaan välttämättä ole tarpeeksi motivaatiota kun on lytätty osaamattomuudesta..

Blaa blaa tuli taas tosi pitkä jaarittelu, mutta siis monisyinen juttu

 

["mie"]

Mä en lähtisi esim. sitä kännykkää lupaamaan ainoastaan sillä, että menestyy koulussa, koska aina se ei vaan ole mahdollista (voi vaikuttaa sekä ulkoiset että sisäiset tekijät). Jos jotain ansaitsemisjuttua pitää tehdä saadakseen vaikka sen kännykän, niin sen ansaitsemisen pitää olla sellainen, että se on 110% lapsen/nuoren saavutettavissa, jos vain haluaa - koulumenestys esim. ei välttämättä ole tällainen, mutta esim. jokin kotityö on.

Eli ihan ok tietyssä määrin, että asioita saa, kun tekee sen eteen jotain (jos se tekeminen siis oikeasti on mahdollista onnistua), mutta musta olisi äärinmäisen epäoikeudenmukaista, ettei koskaan saisi mitään ilman, että tekee jotain sen eteen. Kyllä lapsilla on oikeus olla vielä lapsia (ja osin nuorillakin) ja saada asioita vanhemmiltaan.

 

[Chala]

Mä toivon henkilökohtaisesti myös itseltäni että saan sen verran lapsille opetettua järkevämpiä arvoja, ettei kännyköiden tarvitse olla uusinta ja hienointa (lue: kalleinta), ettei kaikkien vaatteiden tarvitse olla viimeisintä huutoa olevia merkkikledjuja (lue: kalleinta), ettei ihminen ole sen arvokkaampi vaikka reissaisi hiihtolomat Levillä ja syyslomat Kanarialla jne.

Miten opettaa lapselle asenne; jos kaverit kiusaa sua tuollaisista, ei ne ole mitään kavereita ja on helpompaa etsiä järkevämpää seuraa kuin yrittää ostaa tiensä näiden "kavereiden" suosioon, sitä kun ei tuollaisilta ihmisiltä ikinä aidosti saa.. : /

 

[tyyt]

No varmaan ihan hyvä opettaa, mistä raha tulee ja mitä se vaatii, että jotain voi hankkia. Mutta toisaalta myös pidettävä mielessä, että lapsen ihmisarvo ei määräydy vain sen perusteella, tekeekö hän ahkerasti töitä.

 

[Keittiönoita]

Jo kahden aikuisen lapsen äitinä näen tuollaisen "lapsi saa kaiken" -ajattelun melko absurdina. Tarkoitan siis sitä, että mun mielestä vanhempien ei pidä mennä lupaamaan lapselle asioita, jotka eivät kenties koskaan toteudu. Lapsi ei esim välttämättä koskaan kasva niin pitkäksi, että hänestä voisi tulla korkeushypyn maailmanmestari. Ei vaikka tekisi miten paljon töitä sen eteen. Lapsi voi sairastua diabetekseen eikä koskaan pääse liikennelentäjäksi, vaikka miten tekisi töitä sen eteen. Onko myöskään kovin tervettä antaa tyttärensä ymmärtää, että kun tämä käy tarpeeksi monessa kauneusleikkauksessa, saattaa päästä valokuvamalliksi?

Mun mielestä lasta pitää rohkaista ja kannustaa tekemään parhaansa. On tilanteita, joissa lapsen oma motivaatio asian suhteen saattaa olla vähän hukassa ja silloin tarvitaan palkintoa, jonka saavuttaminen on lähempänä kuin 30:n vuoden päässä. Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse saada vanhempien antamaa palkintoa vaan pääsääntöisesti onnistumisen ja tavoitteiden saavuttamisen pitäisi olla paras palkinto.

Lapselle on mielestäni hyvä opettaa sekin, että asiat, jotka edellyttävät rahaa, eivät ilmesty ilman rahaa. Mitä kalliimpi asia, sitä enemmän sen saavuttamiseksi joutuu yleensä ponnistelemaan. Tai ainakin odottamaan unelmansa toteutumista. Mä aloin antamaan omille lapsilleni kuukausirahan (lapsilisän verran), kun he olivat 13 v. Sillä rahalla lasten piti maksaa omat kännykkälaskunsa, huvituksensa ja osa harrastusmenoistaan (varsinkin kuopuksen harrastus oli kustannusten osalta pohjaton kaivo eli siihen sai upotettua mitä tahansa kympistä pariin tuhanteen kuukaudessa ihan sen mukaan, miten hövelisti oli valmis siihen rahaa upottamaan). Kuukausiraha oli kuin aikuisten maailman toimeentulotuki eli sen eteen ei tarvinnut tehdä mitään. Jos se ei riittänyt - kuten monesti ei riittänytkään - niin sitten piti joko säästää useamman kuukauden kuukausirahoista tai tehdä ylimääräisiä töitä ja tienata lisää rahaa. Tavallisista kotitöistä, kuten roskien vieminen, en maksanut mitään, mutta isommista jutuista (esim katon maalaus, ikkunoiden pesu, puutarhakalusteiden hiominen ja lakkaus) maksoin. Koiran ulkoilutuksesta en maksanut paitsi silloin, kun kuopus joutui huolehtimaan koiran hoidosta useamman päivän ajan mun ollessa rapakon takana työmatkalla.

Molemmat lapseni ovat olleet ekaa kertaa kesätöissä 15-vuotiaana. Ovat siis oppineet, että fyffen eteen pitää yleensä tehdä töitä. Mutta ovat myös oppineet sen, että joskus riittääkin se 80 euron kännykkä 250 euron kännykän sijasta ja rahan voi käyttää joko johonkin muuhun tai vaihtaa vapaa-ajaksi. Ovat siis oppineet tekemään valintoja ja miettimään, onko jokin asia vaivan arvoista vai ei.

 

["muu"]

Minut on ehkä vähän kasvatettu tuollaisen ideologian mukaan. Mitään kovin hienoja ja suuria en ole koskaan OSANNUT haluta, koska perheen tulotaso ei ole ollut kovin korkea. 15-vuotiaana aloitin työt, jotta sain hankittua haluamiani juttuja. Olen aina ollut tosi määrätietoinen, en perfektionisti. Olen itse asiassa ihminen, joka ei stressaa kauheasti mistään Nyt minulla on 2-vuotias poika ja aviomies 22-vuotiaana ja olen toivottavasti pitkäaikaisena kotiäitinä nauttimassa lapseni seurasta! En ole työ-/uraorientoitunut, koulutus on kesken mutta lapsi menee edellle. Elämänarvot on muuttuneet paljon lapsen saannin myötä.

 

[....]

Itese sain aikalailla tuollaisen kasvatuksen ja musta tuli ihan järkyttävän pihi ihminen. En pysty jakamaan mitään tai lainaamaan. En voi tarjota kaverilleni edes bisseä ilman,että koko ajan mieten, että millonkohän hän tarjoaa vastavuoroisesti minulle jotta en vain menetä rahaa. Parisuhteessakin olen sairaalloisen tarkka, että kumpikin maksaa omat juttunsa, kaikki yhteiset laskut on mentävä just puoliksi, etten vaan maksa mistään enemmän. Ei ole ihan tervettä tämäkään elämän malli, mutta voin kyllä sanoa, että rahaa multa ei pysty kukaan koskaan huijaamaan.

 

["muu"]

[QUOTE="muu";28021699]Minut on ehkä vähän kasvatettu tuollaisen ideologian mukaan. Mitään kovin hienoja ja suuria en ole koskaan OSANNUT haluta, koska perheen tulotaso ei ole ollut kovin korkea. 15-vuotiaana aloitin työt, jotta sain hankittua haluamiani juttuja. Olen aina ollut tosi määrätietoinen, en perfektionisti. Olen itse asiassa ihminen, joka ei stressaa kauheasti mistään Nyt minulla on 2-vuotias poika ja aviomies 22-vuotiaana ja olen toivottavasti pitkäaikaisena kotiäitinä nauttimassa lapseni seurasta! En ole työ-/uraorientoitunut, koulutus on kesken mutta lapsi menee edellle. Elämänarvot on muuttuneet paljon lapsen saannin myötä.[/QUOTE]
Ja siis meillä puhe oli ainoastaan materiaalisesta saamisesta. Ei mistään epärealistisista tulevaisuuden odotuksista

 

["muu"]

Itese sain aikalailla tuollaisen kasvatuksen ja musta tuli ihan järkyttävän pihi ihminen. En pysty jakamaan mitään tai lainaamaan. En voi tarjota kaverilleni edes bisseä ilman,että koko ajan mieten, että millonkohän hän tarjoaa vastavuoroisesti minulle jotta en vain menetä rahaa. Parisuhteessakin olen sairaalloisen tarkka, että kumpikin maksaa omat juttunsa, kaikki yhteiset laskut on mentävä just puoliksi, etten vaan maksa mistään enemmän. Ei ole ihan tervettä tämäkään elämän malli, mutta voin kyllä sanoa, että rahaa multa ei pysty kukaan koskaan huijaamaan.

Tämä on varmaan persoonakysymyskin. Itse en ole lainkaan pihi ja lainailen mielelläni tavaroitani muille. Jopa niitä kalleimpia.

 

["jep"]

Isomman lapsen voi mielestäni laittaa jo erilailla "ansaitsemaan" varsinkin kalliimpia hankintoja, mutta huomioon täytyy ottaa se lapsen oma taso ja vaatia sen tasoisia suorituksia ettei lapsi ala piiskaamaan itseään. Sisaruksetkin voivat olla todella erilaisia oppijoita jos vaikka kouluarvosanoista puhutaan. Toinen saa kymppejä kuuntelemalla tunnilla, toinen saa kaseja vaikka pänttää läksyjä 4h/pv ja tekee kaikkensa muttei vaan omaksu tietoa.

Nimenomaan. Siksi en palkitsisikaan hyvistä numeroista (esim. yksittäinen koearvosana voi olla tsägästäkin kiinni), vaan tsemppaamisesta ja asioidensa hoitamisesta, esim. läksyistä huolehtimisesta jne.

Mielestäni lasten kuuluu joskus saada jotain extraa ihan vaan siksi, että ovat meidän kullanmuruja . Ei niin, että vanhempi haluaa välttää lapsen itkun tai pahan mielen, vaan siksi, että vanhempi haluaa ilahduttaa. Isompien hankintojen kohdalla on kyllä paikallaan osallistaa lapsikin ansaitsemaan osa summasta vaikka ylimääräisiä kotitöitä tekemällä tai käyttämällä jotain lahjarahoja/säästämällä viikkorahoistaan. Ihan siksi, että samalla lapsella on aikaa miettiä, haluaako hän tosiaan sen mitä on toivonut. On tärkeää saada odottaa ja haaveilla, eikä niin, että kaiken saa heti.