P
pulse
Vieras
Vuodatusvaroitus: älä lue jossei kiinnosta. Puhun paljon ja suoraan.
Olen kolmekymppinen nainen. Kahden lapsen äiti, yhden miehen vaimo. Asun kivassa asunnossa, näytän tavikselta ja harrastan tavallisia juttuja. Oikeasti minä en tiedä, olenko edes ihminen.
En tunne ketään kohtaan oikeastaan mitään. En lapsiani, en miestäni. "Masennusta", sanoo nyt joku- vaan eipä ole. Mielenterveysongelmia minulla on kyllä nuorempana ollut, mutta olen voinut jo vuosia paremmin ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan että en vaan tunne tai koe asioita kuten muut. En muista koskaan kokeneeni miestäni kohtaan intohimoa, lapset ovat olleet enemmän rasite kuin rikkaus. Olen kuvitellut tehneeni parhaani, mutta en osaa tuntea muutakaan kuin väsymystä, ärtymystä sekä stressiä perhettäni kohtaan. Ja koska olen hyvin laiska ihminen, enpä tiedä edes siitä olenko yrittänyt sitä parastani...voi olla, etten.
Inhoan muille antamista, oli kyse sitten auttamisesta, ajastani tai vaikkapa vain lohduttamisesta. Mieheni pyytää joskus, että saisi tulla syliini- ja minun tekee mieli raivota, oksentaa sekä lyödä häntä samaan aikaan. Ajatuskin oksettaa (vaikka mies itsessään ei). Lapsiani kohtaan tunnen välillä suurtakin hellyyttä, mutta suurimman osan ajasta en tahdo olla heidän kanssaan tai leikkiä kiinnostunutta heidän asioistaan. Jos kehtaisin, käskisin miestä vahtimaan heitä kaikki illat ja olisin vain itsekseni, yksin. Mutta minä puren huultani ja annan miehen mennä joskus harrastukseensa pariksi tunniksi. Sekin tuntuu kidutukselta.
Olen pettynyt elämääni ja itseeni. Vaikka toisaalta vihaan tuota antamista, joskus kaipuuni olla toisen sylissä on niin suuri että tunnen vihaa kun en voi vain pysäyttää aikaa ja olla siinä sylissä, antamatta itse mitään tai edes halaamatta takaisin. Mikään määrä lähelläoloa ei näytä riittävän, epäilen että tämä johtuu jostain lapsuuden traumasta (symbioosin puute tms.).
Toisaalta taas haluaisin olla vapaa kuin taivaan lintu, seikkailla maailmalla ja etsiä itseäni. Tätä puoltani en lähde kuitenkaan toteuttamaan, koska en uskalla ja olen laiska. Niinpä tuskastun itseeni jatkuvasti enemmän, itsevihani kasvaa ja samoin yleinen tyytymättömyyteni. Tämä näkyy ilmeisesti ulospäin minusta, koska mieheni ystävät kavahtavat minua, miehen suku vihaa minua avoimesti jne. Minulla ei ole ystäviä, koska en ole kiinnostunut muiden asioista tippaakaan. Enää en edes kaipaa esim. shoppailuseuraa, vaan kaikki tuntuu yhdentekevältä.
Pahinta tässä on se, että olen sairastuttanut lapseni. Toinen on menossa osastohoitoon. Mieheni on tehnyt parhaansa, mutta minä olen pilannut kaiken. Ja tajusin sen vasta eilen.
Mikä minä olen? Ihminen vaiko peto? Vaiko elukka?
Olen kolmekymppinen nainen. Kahden lapsen äiti, yhden miehen vaimo. Asun kivassa asunnossa, näytän tavikselta ja harrastan tavallisia juttuja. Oikeasti minä en tiedä, olenko edes ihminen.
En tunne ketään kohtaan oikeastaan mitään. En lapsiani, en miestäni. "Masennusta", sanoo nyt joku- vaan eipä ole. Mielenterveysongelmia minulla on kyllä nuorempana ollut, mutta olen voinut jo vuosia paremmin ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan että en vaan tunne tai koe asioita kuten muut. En muista koskaan kokeneeni miestäni kohtaan intohimoa, lapset ovat olleet enemmän rasite kuin rikkaus. Olen kuvitellut tehneeni parhaani, mutta en osaa tuntea muutakaan kuin väsymystä, ärtymystä sekä stressiä perhettäni kohtaan. Ja koska olen hyvin laiska ihminen, enpä tiedä edes siitä olenko yrittänyt sitä parastani...voi olla, etten.
Inhoan muille antamista, oli kyse sitten auttamisesta, ajastani tai vaikkapa vain lohduttamisesta. Mieheni pyytää joskus, että saisi tulla syliini- ja minun tekee mieli raivota, oksentaa sekä lyödä häntä samaan aikaan. Ajatuskin oksettaa (vaikka mies itsessään ei). Lapsiani kohtaan tunnen välillä suurtakin hellyyttä, mutta suurimman osan ajasta en tahdo olla heidän kanssaan tai leikkiä kiinnostunutta heidän asioistaan. Jos kehtaisin, käskisin miestä vahtimaan heitä kaikki illat ja olisin vain itsekseni, yksin. Mutta minä puren huultani ja annan miehen mennä joskus harrastukseensa pariksi tunniksi. Sekin tuntuu kidutukselta.
Olen pettynyt elämääni ja itseeni. Vaikka toisaalta vihaan tuota antamista, joskus kaipuuni olla toisen sylissä on niin suuri että tunnen vihaa kun en voi vain pysäyttää aikaa ja olla siinä sylissä, antamatta itse mitään tai edes halaamatta takaisin. Mikään määrä lähelläoloa ei näytä riittävän, epäilen että tämä johtuu jostain lapsuuden traumasta (symbioosin puute tms.).
Toisaalta taas haluaisin olla vapaa kuin taivaan lintu, seikkailla maailmalla ja etsiä itseäni. Tätä puoltani en lähde kuitenkaan toteuttamaan, koska en uskalla ja olen laiska. Niinpä tuskastun itseeni jatkuvasti enemmän, itsevihani kasvaa ja samoin yleinen tyytymättömyyteni. Tämä näkyy ilmeisesti ulospäin minusta, koska mieheni ystävät kavahtavat minua, miehen suku vihaa minua avoimesti jne. Minulla ei ole ystäviä, koska en ole kiinnostunut muiden asioista tippaakaan. Enää en edes kaipaa esim. shoppailuseuraa, vaan kaikki tuntuu yhdentekevältä.
Pahinta tässä on se, että olen sairastuttanut lapseni. Toinen on menossa osastohoitoon. Mieheni on tehnyt parhaansa, mutta minä olen pilannut kaiken. Ja tajusin sen vasta eilen.
Mikä minä olen? Ihminen vaiko peto? Vaiko elukka?
