R
rankka arki
Vieras
Olen seurannut muutamaa yksinhuoltajaäitiä, jotka ovat tieten tahtoen tehneet lapsen ilman miestä, ja myös saanet. Lapsen isä ei olisi lasta halunnut. Lapsen isällä on saattanut olla perhe entuudestaan (!) tai lapsen isä saattaa olla vain "yhden yön juttu" naiselle. Näissä pahimmissa tapauksissa ei siis ole alun alkujakaan minkäänlaista järkeenkäypää suhdetta tulevan lapsen isään. Ja silti hankkiudutaan raskaaksi. Miksi? Mikä kanssanaisia riivaa?
Ymmärrän sen, että parisuhde ei aina kestä ja joskus voi olla jopa _järkevämpää_ jäädä yksin raskausaikana. Enkä yh-äitejä tavatessani mieti, miksi he ovat jääneet yksin. Päinvastoin kunnioitan heitä ja arvostan heidän tekemään työtä kotona yksin lapsen kanssa. Lapsi on aina lahja, olipa hän saanut alkunsa miten tahansa. En siis hyökkää tässä varsinaisesti jo lapsensa saaneita yh-äitejä vastaan.
Vaan heitä, jotka _suunnittelevat_ hankkivansa lapsen yksin mistä syystä tahansa. Miettikääpä, millaista on olla koko odotusaika yksin. Synnyttää yksin. Tulla yksin kotiin vastasyntyneen kanssa. Kestää yksin kaikki yövalvomiset, raivokohtaukset, kitinät, itkut, sairastelut, ja yritettävä siinä sivussa myös pitää huolta itsestään ja kodista. Ja salaa itkeä yksinäisyyttä ja purnata sitä epäreilua tunnetta, että muilla on helpompaa kun heillä on perheessä myös isä. Ja lapsen isättömyys tulee koko elämän ajan vastaan ihan joka käänteessä. Siitä muistuttavat vauvakirjan puolityhjät sukupuut sekä koulussa isänpäiväkorttien teko. Entäs sitten se kolo, jonka isättömyys väistämättä jäytää lapsen sisimpään ja minuuteen, olipa äiti kuinka hyvä äiti tahansa?
Ymmärrän sen, että parisuhde ei aina kestä ja joskus voi olla jopa _järkevämpää_ jäädä yksin raskausaikana. Enkä yh-äitejä tavatessani mieti, miksi he ovat jääneet yksin. Päinvastoin kunnioitan heitä ja arvostan heidän tekemään työtä kotona yksin lapsen kanssa. Lapsi on aina lahja, olipa hän saanut alkunsa miten tahansa. En siis hyökkää tässä varsinaisesti jo lapsensa saaneita yh-äitejä vastaan.
Vaan heitä, jotka _suunnittelevat_ hankkivansa lapsen yksin mistä syystä tahansa. Miettikääpä, millaista on olla koko odotusaika yksin. Synnyttää yksin. Tulla yksin kotiin vastasyntyneen kanssa. Kestää yksin kaikki yövalvomiset, raivokohtaukset, kitinät, itkut, sairastelut, ja yritettävä siinä sivussa myös pitää huolta itsestään ja kodista. Ja salaa itkeä yksinäisyyttä ja purnata sitä epäreilua tunnetta, että muilla on helpompaa kun heillä on perheessä myös isä. Ja lapsen isättömyys tulee koko elämän ajan vastaan ihan joka käänteessä. Siitä muistuttavat vauvakirjan puolityhjät sukupuut sekä koulussa isänpäiväkorttien teko. Entäs sitten se kolo, jonka isättömyys väistämättä jäytää lapsen sisimpään ja minuuteen, olipa äiti kuinka hyvä äiti tahansa?