Heipä hei!
Sain tämän toisen raskauteni aikana tädiltäni pienen vaaleanpunaisen kirjan nimeltään "Minun synnytykseni", muistaakesin vuodelta -95 (olen lainannut sen ystävälleni, joten en nyt ihan muista). Siihen oli koottu äitien kertomuksia omasta synnytyksestä. Synnytyskertomukset olivat hyvin erilaiset ja kokemukset olivat hyviä ja ei niin hyviä. Voi vitjat kun tuota kirjaa oli hauskaa lueskella ... veilä yksi stoori, no jos yhden vielä lukisin jne.
Siispä ajattelin ehdottaa että jospa kokoaisimme tähän omat synnytyskertomuksemme ja nimeenomaan sillai että se olisi vähän muutakin kun synnytyksen kesto ja miten se meni yks yhteen LA kanssa.
Monet sukulaiset ja ystävät sanoit että kyllä te olette hulluja, kun tasan viikkoa ennen LA menimme käymään vanhempieni luona Kokkolassa (500 km täältä pääkaupunkiseudulta). No minä siihen tuumasin että "no ei kai se vauva sieltä ennen aikoja tule, eikös sitä sanota että ensimmäinen YLEENSÄ menee yli sen lasketun ajan .... ja jos nyt on tullakseen niin kai niitä sairaaloita löytyy muualtakin Suomesta kun täältä Hesasta". Ei oltu käyty mammalla pitkään aikaan ja tuumittiin että paree käydä nyt ennen kuin vaavi tulee sillä sit menee taas pidempi aika ennen kun lähdemme mihinkään pitkälle reissulle. Saavuimme Kokkolaan torstai-iltana ja takaisin piti lähteä sunnuntaina puolen päivän aikoihin. Siellä ollessa kävimme treffaamassa sukulaisia ja kavereita eikä ollut minkäänlaisia merkkejä pikkuisen tulosta. La-su välisenä yönä minä heräsin sitten pisuhätään noin kolmen aikaan eikä uni oikein tullut sen jälkeen. Koska nminulla oli hyvä kirja matkassa nappasin sen kainalon alle ja menin olohuoneeseen lukemaan jotten herättäisi muita. Ihmettelin että mikäs nyt on kun koko ajan pitäisi käydä vessassa, ravasin koko ajan siellä. Äitikin tulikin jo kysymään että onko sulla kipeä maha, tai luuletko että synnytys on käynnissä. "ei ei, en vaan saa unta, lueskelen tuolla olkkarissa niin ja tiedäthän sinä minkälaista se on olla raskaana, vessahätä vähän väliä". No viiden aikaan aamulla olisi ihan niin kuin mahasta olisi kuulunut että "plop", samassa housut kastui vähäsen. Käytyäni vessassa en oikein osannut sanoa että onko tämä nyt sitten se limatulppa vai veden meno, sitä kun on niin epävarma ensisynnyttäjänä. Oletin kuitenkin että se on limatulppa sillä se nestemäinen lima ei ollut mielestäni tarpeeksi "vesimäinen" ja sitten sitä ei tullut niin paljon ... eli ei mitään kiirettä. Ja limatulppahan se sieltä oli irronnut. Pian tämän jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat ihan siedettäviä ja tulivat säännöllisesti 10-15 min välein joten jatkoin lueskelemista. Kerta oli jo niin valoisaa että "meidän huoneessa" jo näki lukemaan menin makoilemaan mieheni viereen, en silti herättänyt häntä. Pikku hiljaan supistukset alkoivat tihenemään ja voimistumaan. Hymyilin itsekseni, jaahas kai tämä nyt sitten alkoi tämä synnytys. Tai jos ei ole alkanut niin ei se kaukana voi olla, jippiii. Herätin rakkaan mieheni josku 6 ja 7 välillä ja sanoin että tiedätkös kulta se voi olla ettei me päästäkään tänään ajelemaan kotiin. Hän pinkaisi ylös sängystä ja oli vetämässä housuja jalkaan, ihan alkoi naurattamaan. Ei tässä nyt vielä mitään hätää ole minä sanoin, käydään nyt ainakin tarkistuttamassa, ennen kun lähdetään ajamaan minnekään. Supistukset sen kun yltyi ja oli pakko nousta enää ei pystynyt makaamaan paikoillaan. Teimme aamupalaa joka ei minulle oikein tahtonut maistua, mutta mies pakotti syömään edes leivän. Kylläpä kesti kauan sen leivän syönti kun supistusten tullessa piti nousta ylös kävelemään ja keskittymään niihin. Soitimme Julian (mieheni 10-v tytär) äidille ja sovimme että tämä lähtee tulemaan junalla kun ei tiedä kuinka kauan täällä menee ja mimmillä on kuitenkin koulua. Sitten soitimme KPKSlle ja kerroin tilanteesta ja että haluaisimme ainakin tulla tarkistamaan että mikä on tilanne. Pian sen jälkeen ajelimmekin jo kohti sairaalaa joka onneksi oli vain noin 10 min päässä. Siellä kätilö jonka kanssa olin puhunut tulikin vastaan ja sanoi että mennäänpäs tuonne tarkkailuhuoneeseen. Siellä hän laittoi käyrät masulle ja teki sisätutkimuksen. 20 min kuluttua hän tuli katsomaan niitä ja teki sisätutkimuksen. "Kuules sinä olet 4-5 cm auki, eli jospa siirryttäisiin tuonne synnytyssalin puolelle". Kello oli vähän vaille yhdeksän. Hän kysyi jos meillä on mitään erityisiä toivomuksia ja sanoin että jos amme löytyy niin se olisi kiva, mutten tiedä haluanko synnyttää siihen. Mitä kivunlievityksin tulee niin en vielä osaa sanoa, katsotaan miten asia etenee. Niin ja jos mahdollista niin haluaisimme sitten perhehuoneen kun lapsi on saatettu maailmaan. Onneksi se ainoa yksi synnytyshuone jossa oli vesiamme oli vapaana, eli sinne. Nyt kun taas sai liikkua niin ravasin koko ajan taas vessassa. Välistä tuntui että pitäisi saada kakata, mutta kun mitään ei tule. Ja jossain vaiheessa oli tullut myös paha olo, se ei ollut mukavaa. Yht äkkiä tuntui että nyt on ihan pakko saada oksentaa, ja niin teinkin ... ah mikä helpottava tunne, paha olo ei ainakaan riivannut enään. Ei ainakaan ilokaasua ajattelin siinä vaiheessa, sillä en halua riskeerata lisää pahoinvointia. Yritin koko synnytyksen ajan pysyä mahdollisimman rauhallisena ja se kyllä auttoi siinä mielessä että kun pää pysyi kasassa niin tuntui että pystyy myös ottamaan supistukset vastaan helpommin. Rakas mieheni hieroi selkääni aina kun tuli supistuksia ja kysyi että joko laitettaisiin vettä tulemaan ammeeseen. Juu kokeillaan vain. Se oli ihana tunne astua siihen ammeeseen, kun ympärillä oli lämmintä rauhoittavaa vettä. Eihän se kipuja viennyt pois, mutta rauhoitti kummasti. Supistukset olivat tiheitä ja voimakkaita, hyvä jos sai miinuutin tauon niitten väliltä. Tuntui melkein että kun just oli taas kestänyt yhden supistuksen niin melkein heti alkoi toinen. Nojailin ammeen reunaa vasten, Jukka hieroi niskaa ja selkää ja puhui rauhoittavasti. Seuraavan kerran kun kätilö tuli huoneeseen niin ilmoitin että voisin kyllä ottaa sen epiduraalin, ihan mitä vaan kunhan kipu hellittää. Hän tilasi labratädin paikalle ottaamaan verikokeen ja kysyi samalla että haluaisinko niitä aquarakkuloita odotellessani puudutusta. Olin valmis ottamaan vastaan kaiken mitä tarjotaan ja niinpä hän tuli laittamaan niitä. Voi pirulauta sentään miten polttavan kipeeltä se tuntui kun hän laitteli ne 5 rakkulaa selkään. Jukkaa hymyilytti hän sanoi ettei ole koskaan kuullut minun kiroilevan ... että taisi otta kunnolla kipeetä kun noin laskettiin niitä ärräpäitä. Kätilö kysyi että laitetaanko mahan puolelle kanssa? Ei, ei, ei ... ei vielä ainakaan. Enpä tiedä, kai ne jonkun verran auttoivat ne aquarakkulat, veivät ainakin osan kivusta pois selästä ... muttei kuitenkaan kokonaan. Vilkuilin koko ajan sitä isoa kelloa mikä roikkui seinällä, tuntui että se meni eteenpäin sellaista etanan vauhtia. Iik, kestääkö tämä vielä kauan?
No, kätilö tuli taas tekemään sisätutkimuksen ja sanoi että jaahas ... kuules ei tässä keretä saamaan mitään epiduraalia, 8 cm auki. Silloin hän kysyi että haluanko mahdollisesti PCB-puudutuksen. Pyysin että hän kertoo siitä lyhyesti sillä en oikein tiennyt miten se toimii. Miten sitä voi tietää mitä kivunlievityskiä sitä haluaa, ja mikä on parhaaksi itselleen ... ainakaan kun on ensimmäinen kerta kyseessa. No, hän kertoi ja päätin että juu otetaan sellainen.
Tuo kohdunsuun puudutus oli kyllä ehdottomasti nappi-juttu minulle. Kalvot puhkaistiin ennen puudutuksen laittoa, tuli supistus ja kunb se loppui niin sain puudutuksen. Tuntuihan se iljettävältä ja nipisti pikkaisen kun lääkäri sen pisti ... mutta mikä ihana tunne kun seuraava supistus ei sattunutkaan! Tunsi kyllä että nyt supistaa muttei sattunut melkein ollenkaan, voi kuinka ihanaa. En voi ylistää tuota puudutusta tarpeeksi ... se on aivan mahtava jutska (ainakin jos sen laittaja on taitava ... olen kuullut myös että välistä se ei opikein toimi).
Hetken päästä tuli sellainen olo että nyt tulee kakka ja eiku vessaan. Kun kätilö sitten tuli sisään hän sanoi että mitäs jos katsottaisiin kohdunsuun tilannetta jos sinusta tuntuu että on tarve kakata ... ja niinpä niin ... olin auennut 9,5 cm. Kätilö opasti ja sanoi että unnet varmaan kuinka lapsi on koko ajan tulossa alemmas, tunnustele miltä se tuntuu. Ja tosiaankin pystyiun tuntemaan sen kuinka vauva ikäänkuin tuli alemmas. Pian kätilö tarkisti uudestaan ja nyt olin auennut sen maagisen 10 cm ... eli sain ponnistusluvan kun siltä tuntuu. Tuntui hassulta ponnistaa, kun ei oikein tiennyt että teenkö nyt tämän oikein. Mutta hyvää työtä minä kuulemma tein, niin he hokivat koko ajan ne kaksi kätilöä jotka hääräsivät ja kannustivat jossain tuolla jalkovälissä. Nyt näkyi jo kuulemma pää, ja vielä vähän, kyllä se sieltä tulee. SEuraavalla ponnistuksella ponnistat pään ulos ja ponnista pitkään. "Vielä vähän ja vielä vähän, minä ajattelin, minähän ahlkean jos ponnistan vielä vähän ... ei tämä onnistu". Puristin Jukan kättä ja ponnistin ja karjaisin ... ei ... mutta sitä seuraavalla ponnistuksella sainkin jo pään ulos. Kuului pieni ihana itku, joko saan ponnistaa lisää ... ja sain luvan ponnistaa. "tyttö tuli"! Kyyneleet nousivat silmille ja se tunne minkä tunsin kun sain tytön ensimmäistä kertaa rinnalleni on sanoin kuvaamaton. Hetkessä unohtui kaikki tuska! Kätilö ompeli ne muutamat pienet repeämät alapäässä, mutten oikein huomannut mitään ... olin niin haltioissaan meidän pienestä ihanasta tytöstä.
Ronja syntyi 20.3.2005 klo 12:28, 4 päivää ennen laskettua aikaa. Perhehuonetta emme saanneet sillä ne olivat kaikki varattuja, mutta Jukka sai onneksi olla osastolla niin paljon kuin halusi kunhan yöski meni "kotiin" ... eli äitini luo nukkumaan. Parin päivän päästä me kotiuduttiin sairaalasta kun meillä, äidillä ja tyttärellä oli kaikki hyvin. Saimme luvan lähteä kun kerroimme että yövymme yhden yön äitini luona ja sitten vasta seuraavana päivänä lähdemme ajelemaan kotiinpäin. Täten olisimme voinneet tulla takaisin sairaalaan jos jotain ihmeellistä olisi ilmennyt seuraavan vuorokauden aikana. Veirailoita riitti sekä sairaalassa että äidin luona, mikä oli tietysti ihan mukavaa ... mutta toisaalta kyllä sitä halusi päästä vaan kotiin.
Onneksi olimme kuitenkin varauduttu siihen että "eihän sitä koskaan tiedä" ja mimmille oli sairaalakassi mukana ja turvakaukalo. Noin 6 h ajomatka kotiin meni tytön kannalta hienosti, hän nukkui miltei "hela vägen", istelläni oli pikkaisen tuskallisempaa istuskella tuon automatkan ajan. Niin ja rinnatkin olivat kipeät ja kovat ja ISOT, maito kun päätti nousta sinä päivänä.
Nyt Ronja on kohta puolitoista vuotias hyvin energinen ja suloinen (ja välistä niitä vähemmän suloisia tempperamenttikohtauksia saava
:kieh: ) pikku tyttönen. Kuopus tekee tuloansa ja mietin että minkähänlainen tämä synnytys tulee olemaan, rv on 39+2. Jos ei muuta niin ainakin olemme nyt turvallisesti täällä kotinurkilla, vaikka minulla toisaalta ei ole mitään valittamista edellisestä synnytyksestä.
Sain tämän toisen raskauteni aikana tädiltäni pienen vaaleanpunaisen kirjan nimeltään "Minun synnytykseni", muistaakesin vuodelta -95 (olen lainannut sen ystävälleni, joten en nyt ihan muista). Siihen oli koottu äitien kertomuksia omasta synnytyksestä. Synnytyskertomukset olivat hyvin erilaiset ja kokemukset olivat hyviä ja ei niin hyviä. Voi vitjat kun tuota kirjaa oli hauskaa lueskella ... veilä yksi stoori, no jos yhden vielä lukisin jne.
Siispä ajattelin ehdottaa että jospa kokoaisimme tähän omat synnytyskertomuksemme ja nimeenomaan sillai että se olisi vähän muutakin kun synnytyksen kesto ja miten se meni yks yhteen LA kanssa.
Monet sukulaiset ja ystävät sanoit että kyllä te olette hulluja, kun tasan viikkoa ennen LA menimme käymään vanhempieni luona Kokkolassa (500 km täältä pääkaupunkiseudulta). No minä siihen tuumasin että "no ei kai se vauva sieltä ennen aikoja tule, eikös sitä sanota että ensimmäinen YLEENSÄ menee yli sen lasketun ajan .... ja jos nyt on tullakseen niin kai niitä sairaaloita löytyy muualtakin Suomesta kun täältä Hesasta". Ei oltu käyty mammalla pitkään aikaan ja tuumittiin että paree käydä nyt ennen kuin vaavi tulee sillä sit menee taas pidempi aika ennen kun lähdemme mihinkään pitkälle reissulle. Saavuimme Kokkolaan torstai-iltana ja takaisin piti lähteä sunnuntaina puolen päivän aikoihin. Siellä ollessa kävimme treffaamassa sukulaisia ja kavereita eikä ollut minkäänlaisia merkkejä pikkuisen tulosta. La-su välisenä yönä minä heräsin sitten pisuhätään noin kolmen aikaan eikä uni oikein tullut sen jälkeen. Koska nminulla oli hyvä kirja matkassa nappasin sen kainalon alle ja menin olohuoneeseen lukemaan jotten herättäisi muita. Ihmettelin että mikäs nyt on kun koko ajan pitäisi käydä vessassa, ravasin koko ajan siellä. Äitikin tulikin jo kysymään että onko sulla kipeä maha, tai luuletko että synnytys on käynnissä. "ei ei, en vaan saa unta, lueskelen tuolla olkkarissa niin ja tiedäthän sinä minkälaista se on olla raskaana, vessahätä vähän väliä". No viiden aikaan aamulla olisi ihan niin kuin mahasta olisi kuulunut että "plop", samassa housut kastui vähäsen. Käytyäni vessassa en oikein osannut sanoa että onko tämä nyt sitten se limatulppa vai veden meno, sitä kun on niin epävarma ensisynnyttäjänä. Oletin kuitenkin että se on limatulppa sillä se nestemäinen lima ei ollut mielestäni tarpeeksi "vesimäinen" ja sitten sitä ei tullut niin paljon ... eli ei mitään kiirettä. Ja limatulppahan se sieltä oli irronnut. Pian tämän jälkeen alkoivat supistukset. Ne olivat ihan siedettäviä ja tulivat säännöllisesti 10-15 min välein joten jatkoin lueskelemista. Kerta oli jo niin valoisaa että "meidän huoneessa" jo näki lukemaan menin makoilemaan mieheni viereen, en silti herättänyt häntä. Pikku hiljaan supistukset alkoivat tihenemään ja voimistumaan. Hymyilin itsekseni, jaahas kai tämä nyt sitten alkoi tämä synnytys. Tai jos ei ole alkanut niin ei se kaukana voi olla, jippiii. Herätin rakkaan mieheni josku 6 ja 7 välillä ja sanoin että tiedätkös kulta se voi olla ettei me päästäkään tänään ajelemaan kotiin. Hän pinkaisi ylös sängystä ja oli vetämässä housuja jalkaan, ihan alkoi naurattamaan. Ei tässä nyt vielä mitään hätää ole minä sanoin, käydään nyt ainakin tarkistuttamassa, ennen kun lähdetään ajamaan minnekään. Supistukset sen kun yltyi ja oli pakko nousta enää ei pystynyt makaamaan paikoillaan. Teimme aamupalaa joka ei minulle oikein tahtonut maistua, mutta mies pakotti syömään edes leivän. Kylläpä kesti kauan sen leivän syönti kun supistusten tullessa piti nousta ylös kävelemään ja keskittymään niihin. Soitimme Julian (mieheni 10-v tytär) äidille ja sovimme että tämä lähtee tulemaan junalla kun ei tiedä kuinka kauan täällä menee ja mimmillä on kuitenkin koulua. Sitten soitimme KPKSlle ja kerroin tilanteesta ja että haluaisimme ainakin tulla tarkistamaan että mikä on tilanne. Pian sen jälkeen ajelimmekin jo kohti sairaalaa joka onneksi oli vain noin 10 min päässä. Siellä kätilö jonka kanssa olin puhunut tulikin vastaan ja sanoi että mennäänpäs tuonne tarkkailuhuoneeseen. Siellä hän laittoi käyrät masulle ja teki sisätutkimuksen. 20 min kuluttua hän tuli katsomaan niitä ja teki sisätutkimuksen. "Kuules sinä olet 4-5 cm auki, eli jospa siirryttäisiin tuonne synnytyssalin puolelle". Kello oli vähän vaille yhdeksän. Hän kysyi jos meillä on mitään erityisiä toivomuksia ja sanoin että jos amme löytyy niin se olisi kiva, mutten tiedä haluanko synnyttää siihen. Mitä kivunlievityksin tulee niin en vielä osaa sanoa, katsotaan miten asia etenee. Niin ja jos mahdollista niin haluaisimme sitten perhehuoneen kun lapsi on saatettu maailmaan. Onneksi se ainoa yksi synnytyshuone jossa oli vesiamme oli vapaana, eli sinne. Nyt kun taas sai liikkua niin ravasin koko ajan taas vessassa. Välistä tuntui että pitäisi saada kakata, mutta kun mitään ei tule. Ja jossain vaiheessa oli tullut myös paha olo, se ei ollut mukavaa. Yht äkkiä tuntui että nyt on ihan pakko saada oksentaa, ja niin teinkin ... ah mikä helpottava tunne, paha olo ei ainakaan riivannut enään. Ei ainakaan ilokaasua ajattelin siinä vaiheessa, sillä en halua riskeerata lisää pahoinvointia. Yritin koko synnytyksen ajan pysyä mahdollisimman rauhallisena ja se kyllä auttoi siinä mielessä että kun pää pysyi kasassa niin tuntui että pystyy myös ottamaan supistukset vastaan helpommin. Rakas mieheni hieroi selkääni aina kun tuli supistuksia ja kysyi että joko laitettaisiin vettä tulemaan ammeeseen. Juu kokeillaan vain. Se oli ihana tunne astua siihen ammeeseen, kun ympärillä oli lämmintä rauhoittavaa vettä. Eihän se kipuja viennyt pois, mutta rauhoitti kummasti. Supistukset olivat tiheitä ja voimakkaita, hyvä jos sai miinuutin tauon niitten väliltä. Tuntui melkein että kun just oli taas kestänyt yhden supistuksen niin melkein heti alkoi toinen. Nojailin ammeen reunaa vasten, Jukka hieroi niskaa ja selkää ja puhui rauhoittavasti. Seuraavan kerran kun kätilö tuli huoneeseen niin ilmoitin että voisin kyllä ottaa sen epiduraalin, ihan mitä vaan kunhan kipu hellittää. Hän tilasi labratädin paikalle ottaamaan verikokeen ja kysyi samalla että haluaisinko niitä aquarakkuloita odotellessani puudutusta. Olin valmis ottamaan vastaan kaiken mitä tarjotaan ja niinpä hän tuli laittamaan niitä. Voi pirulauta sentään miten polttavan kipeeltä se tuntui kun hän laitteli ne 5 rakkulaa selkään. Jukkaa hymyilytti hän sanoi ettei ole koskaan kuullut minun kiroilevan ... että taisi otta kunnolla kipeetä kun noin laskettiin niitä ärräpäitä. Kätilö kysyi että laitetaanko mahan puolelle kanssa? Ei, ei, ei ... ei vielä ainakaan. Enpä tiedä, kai ne jonkun verran auttoivat ne aquarakkulat, veivät ainakin osan kivusta pois selästä ... muttei kuitenkaan kokonaan. Vilkuilin koko ajan sitä isoa kelloa mikä roikkui seinällä, tuntui että se meni eteenpäin sellaista etanan vauhtia. Iik, kestääkö tämä vielä kauan?
No, kätilö tuli taas tekemään sisätutkimuksen ja sanoi että jaahas ... kuules ei tässä keretä saamaan mitään epiduraalia, 8 cm auki. Silloin hän kysyi että haluanko mahdollisesti PCB-puudutuksen. Pyysin että hän kertoo siitä lyhyesti sillä en oikein tiennyt miten se toimii. Miten sitä voi tietää mitä kivunlievityskiä sitä haluaa, ja mikä on parhaaksi itselleen ... ainakaan kun on ensimmäinen kerta kyseessa. No, hän kertoi ja päätin että juu otetaan sellainen.
Tuo kohdunsuun puudutus oli kyllä ehdottomasti nappi-juttu minulle. Kalvot puhkaistiin ennen puudutuksen laittoa, tuli supistus ja kunb se loppui niin sain puudutuksen. Tuntuihan se iljettävältä ja nipisti pikkaisen kun lääkäri sen pisti ... mutta mikä ihana tunne kun seuraava supistus ei sattunutkaan! Tunsi kyllä että nyt supistaa muttei sattunut melkein ollenkaan, voi kuinka ihanaa. En voi ylistää tuota puudutusta tarpeeksi ... se on aivan mahtava jutska (ainakin jos sen laittaja on taitava ... olen kuullut myös että välistä se ei opikein toimi).
Hetken päästä tuli sellainen olo että nyt tulee kakka ja eiku vessaan. Kun kätilö sitten tuli sisään hän sanoi että mitäs jos katsottaisiin kohdunsuun tilannetta jos sinusta tuntuu että on tarve kakata ... ja niinpä niin ... olin auennut 9,5 cm. Kätilö opasti ja sanoi että unnet varmaan kuinka lapsi on koko ajan tulossa alemmas, tunnustele miltä se tuntuu. Ja tosiaankin pystyiun tuntemaan sen kuinka vauva ikäänkuin tuli alemmas. Pian kätilö tarkisti uudestaan ja nyt olin auennut sen maagisen 10 cm ... eli sain ponnistusluvan kun siltä tuntuu. Tuntui hassulta ponnistaa, kun ei oikein tiennyt että teenkö nyt tämän oikein. Mutta hyvää työtä minä kuulemma tein, niin he hokivat koko ajan ne kaksi kätilöä jotka hääräsivät ja kannustivat jossain tuolla jalkovälissä. Nyt näkyi jo kuulemma pää, ja vielä vähän, kyllä se sieltä tulee. SEuraavalla ponnistuksella ponnistat pään ulos ja ponnista pitkään. "Vielä vähän ja vielä vähän, minä ajattelin, minähän ahlkean jos ponnistan vielä vähän ... ei tämä onnistu". Puristin Jukan kättä ja ponnistin ja karjaisin ... ei ... mutta sitä seuraavalla ponnistuksella sainkin jo pään ulos. Kuului pieni ihana itku, joko saan ponnistaa lisää ... ja sain luvan ponnistaa. "tyttö tuli"! Kyyneleet nousivat silmille ja se tunne minkä tunsin kun sain tytön ensimmäistä kertaa rinnalleni on sanoin kuvaamaton. Hetkessä unohtui kaikki tuska! Kätilö ompeli ne muutamat pienet repeämät alapäässä, mutten oikein huomannut mitään ... olin niin haltioissaan meidän pienestä ihanasta tytöstä.
Ronja syntyi 20.3.2005 klo 12:28, 4 päivää ennen laskettua aikaa. Perhehuonetta emme saanneet sillä ne olivat kaikki varattuja, mutta Jukka sai onneksi olla osastolla niin paljon kuin halusi kunhan yöski meni "kotiin" ... eli äitini luo nukkumaan. Parin päivän päästä me kotiuduttiin sairaalasta kun meillä, äidillä ja tyttärellä oli kaikki hyvin. Saimme luvan lähteä kun kerroimme että yövymme yhden yön äitini luona ja sitten vasta seuraavana päivänä lähdemme ajelemaan kotiinpäin. Täten olisimme voinneet tulla takaisin sairaalaan jos jotain ihmeellistä olisi ilmennyt seuraavan vuorokauden aikana. Veirailoita riitti sekä sairaalassa että äidin luona, mikä oli tietysti ihan mukavaa ... mutta toisaalta kyllä sitä halusi päästä vaan kotiin.
Onneksi olimme kuitenkin varauduttu siihen että "eihän sitä koskaan tiedä" ja mimmille oli sairaalakassi mukana ja turvakaukalo. Noin 6 h ajomatka kotiin meni tytön kannalta hienosti, hän nukkui miltei "hela vägen", istelläni oli pikkaisen tuskallisempaa istuskella tuon automatkan ajan. Niin ja rinnatkin olivat kipeät ja kovat ja ISOT, maito kun päätti nousta sinä päivänä.
Nyt Ronja on kohta puolitoista vuotias hyvin energinen ja suloinen (ja välistä niitä vähemmän suloisia tempperamenttikohtauksia saava
:kieh: ) pikku tyttönen. Kuopus tekee tuloansa ja mietin että minkähänlainen tämä synnytys tulee olemaan, rv on 39+2. Jos ei muuta niin ainakin olemme nyt turvallisesti täällä kotinurkilla, vaikka minulla toisaalta ei ole mitään valittamista edellisestä synnytyksestä.
