"Vääränlainen" synnytys:
HUOMIOITAVAA!! Haluan jakaa tarinani nettiin koska olemme tukiverkkoni kanssa miettineet, jos se auttaisi minua pääsemään painajaisista eroon tai, jos täällä on muitakin äitejä jotka kokevat surua tai epäonnistumisen tunteita synnytykseen liittyen. Kokemus oli minulle traumaattinen ja siksi en halua vähätteleviä kommentteja mitä tuntuu tulvivan jokaisesta suunnasta, kiitos.
(Olen 23v nainen, kyseessä on esikoiseni)
Minulta riistettiin mahdollisuus. Kukaan ei kysynyt, kaikki vain olettivat. Kukaan ei kysynyt tahdonko, minulle vain kerrottiin.
Käynnistykseen tullessa kaikki oli hienosti. Olin nukkunut hyvin ja syönyt vatsani täyteen. Hoitajat olivat mukavia. Minulta kyseltiin toiveita synnytystä varten ja kerroin halusta mennä ammeeseen heti kun supistukset kovenee ja mahdollisesti saunomisesta. Sanoin samat toiveet myös synnytyspelko polilla aiemmin raskauden aikana ja siellä hoitaja kirjasi sen myös koneelle.
Ensimmäinen päivä ja yö oli pelkkää odottelua ja kävelyä. Olin parin tunnin välein käyrillä. Kaikki oli hyvin. Ensimmäisen illan aikana käyrällä huomattiin että minua supisti paljon, mutta en tuntenut niitä ollenkaan. Tämän jälkeen sain ensimmäisen kivuliaan supistukseni.
Seuraavana aamuna supisteli vielä ihan normaalin rajoissa ja otin niitä vastaan tens-laitteen avulla samalla kun kävelin mieheni kanssa pitkin sairaalan hiljaisia ja kolkkoja käytäviä. Puolen päivän aikaan minulle laitettiin ballonki, jonka oli tarkoituksena nopeuttaa avautumis vaihetta. Sitä jouduttiin tyhjentämään melkeinpä heti, sillä en pystynyt seisomaan suorassa kovien kipujen vuoksi. Pääsin takaisin huoneeseeni ja lopulta se jouduttiin poistamaan kokonaan, sillä supistukset menivät niin voimakkaiksi, ettei niiden välissä ollut lainkaan taukoja. Illalla sain kipupiikin ja hieman enne puolta yötä kivut olivat jo niin pahat, että siirryimme synnytyssaliin.
Kävely saliin oli kauhea. Olin aivan kauhean tuskan vallassa enkä voinut edes kävellä suoraan. Saavuttiin saliin ja minulle oli tilattu etukäteen epiduraali. Kukaan ei kysynyt että haluanko odottaa tai edes hetken yrittää lievittää kipua lääkkeettömästi. Kukaan ei vilkaissutkaan minun tietoja siitä mitä olen kertonut haluavani.
Olin niin kovissa kivuissa etten voinut puhua. Menin autopilotilla enkä ollut enää hetkessä läsnä. Kuinka ollakkaan havahduin siihen kun mieheni kysyi ammeen mahdollisuutta ja hoitaja kertoo meille ihmetellen, että:- "Et sinä enää voi mennä ammeeseen, eikö kukaan kertonut?". No ei tosiaan kertonut. Katsoin miestäni ja huomasin hänen kasvoillaan samat ilmeet kuin minulla, ihmetyksen ja pettymyksen. Tosin yksi ilme oli erilainen kuin minulla. Se oli sääli. Tästä alkoi minun synnytykseni helvetistä.
Ensimmäinen epiduraali lisä annoksineen toimi hyvin. Se toimi muutaman tunnin ajan niin, että olin tunnoton rinnasta alaspäin. Sen jälkeen oli kuin ei mitään olisi annettukaan. Epiduraali uusittiin, ei eroa. Tässä vaiheessa olin ollut salissa kuudesta kahteentoista tuntia. En osannut enää hahmottaa aikaa. Hoitaja kävi välillä huoneessa lisäämässä lääkettä ja katsomassa minua säälien kun kiemurtelin vähissä vaatteissa kylmän hiki otsalla. Välillä hän kehotti minua syömään jotakin. Söin rypäleen. Yhden surkean rypäleen, koska muu ei mene alas.
Monen tunnin kuluttua ja monien tuhansien kyynelten jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen. Se helpotti... 2 minuuttia. Viidennen (?) samanlaisen puudutteen jälkeen lääkäri tarkisti ja sanoi minun olevan täysin auki ja sain luvan alkaa ponnistaa. Halusin odottaa mieheni paluuta, sillä hän oli lähtenyt polttamaan savuketta ulos. Olin iloinen, mutta samaan aikaan ei tuntunut siltä että haluaisin, tai edes pystyisin. Mutta mistä minä mitään tiedän? Tämä on minun ensimmäinen lapseni.
Olin niin kovissa kivuissa etten voinut olla liikkumatta. Huusin, kirosin ja itkin. Katsoin miestäni joka oli vajonnut penkkiinsä, koska hän ei osannut auttaa minua siinä tilanteessa lainkaan. Pidin häntä kädestä kiinni ja ponnistin. Ponnistin, mutta se ei tuntunut oikealta. Kätilö sanoi minun oikealla puolellani seisten, että kipu kyllä helpottaa samalla kun ponnistan vain lisää. Hän valehteli.
Puoli tuntia jatkoin tätä holtitonta ponnistamista ilokaasun voimin ja minä itkin, huusin sekä ensimmäistä kertaa vuosiin minä rukoilin. Rukoilin että kipu loppuisi. Rukoilin että vauvallani olisi kaikki hyvin ja että hänellä olisi turvallinen olo.
Lopulta kätilöni pyysi minua lopettamaan että hän saisi tarkistaa tilanteen uudestaan, sillä "tämä ei nyt näytä aivan normaalilta". Hetken ajan sain pidettyä kehoni rentona ja kätilö käskee minua lopettamaan ponnistamisen heti. Olin auki vain 4cm!. Lääkäri oli kokeillut tyttäreni päätä joka oli kohdunsuun edessä ja olettanut että olin täysin auki. Minä romahdin.
Tämän jälkeen en enää luottanut hoitohenkilökuntaan. Jokin sisälläni särkyi. En tuntenut enää mitään. En suostunut enää jatkamaan. En enää edes kivun takia, vaan luottamuksen puutteen, pelon sekä sen, etten pystynyt antamaan itsestäni enää yhtään mitään. Pyysin pääsyä sektioon. Lääkäri sekä kätilö poistuivat huoneesta sanomatta sanaakaan. Oloni oli tyhjä ja surullinen. Täydelliseen synnytykseeni oli minun ajatuksissani kuulunut supistuksien vastaanottaminen hämärässä huoneessa lämpimässä ammeessa lilluen ja rauhallista musiikkia kuunnellen yhdessä mieheni kanssa. Halusin synnyttää hengitellen rauhassa ja ympärilläni luotettava hoitotiimi. Tiesin ettei tämä tulisi olemaan kivutonta, mutta tällaista tuskaa en voinut edes kuvitella. Olin pettynyt itseeni.
Muutaman minuutin kuluttua lääkäri palasi huoneeseen ja istahti WC:n oikealla puolella olevalle jakkaralle. Olin saanut hetki sitten kipulääkkeeksi fentanyyliä. Se helpotti ja olin hetken aikaa fyysisesti kivuton. Lääkäri yllätti minut sanoillaan. Ei pahoittelua juuri tapahtuneesta virheestä, ei edes kysymystä että kuinka voin, miten kivut. Hän kysyi ainoastaan, että :-"Entä jos yritettäisiin vielä uudestaan?". Mitä vittua? Tämä sama lääkäri joka on paraati paikalta seurannut minun tauottomia supistuksia tuntien ajan. Sama lääkäri joka on katsonut toivoni hiipumista taivaista helvettiin. Kihisin raivosta, koska se oli ainoa tunne mikä oli enää jäljellä. Vastasin rauhassa, edelleen itkien shokissa, etten enää kykene. Lääkäri nousi tuolilta ja sanomatta sanaakaan poistui huoneesta. Tässä vaiheessa fentanyylin vaikutus lakkasi. Kiemurtelin jälleen kerran kivusta ja ilokaasu apunani yritin kontrolloida hengitystäni. Se aiheutti minulle vain pahan olon.
Noin viisi minuuttia siinä sängyllä alasti kiemurreltuani kätilöni astui sisään huoneeseen, istuutui sille samalle tuolille missä lääkäri oli hetki sitten istunut ja yritti suostutella minut yrittämään uudestaan minun mielestä ehkä kummallisimmalla lauseella mitä olen koskaan kuullut... "Sinä kadut tätä sektio päätöstä vielä myöhemmin". Siis kiitos? Mitä helvettiä? Jos potilas on ollut kohta 20 tuntia elämänsä kovimmissa kivuissa ja joku miespuolinen kätilö (sukupuolella ei ole väliä, mutta toin sen kuitenkin esille) tulee sanomaan minulle, että tulen katumaan jos en tahdo kärsiä yhtään pidempään silloin kun en jaksa nostaa edes omaa päätäni tyynystä ilman mieheni apua..?!?? Jos mikään ei vielä tähän mennessä ole minua särkenyt, niin tuo lause sen teki.
Jos nyt ihan totta puhutaan, niin kyllähän minä ihan hyvin tiesin että tulen katumaan sektio päätöstäni myöhemmin. En vain pystynyt enää. Olin fyysisesti aivan romuna ja henkisesti täysin hukassa. Nyt halusin vielä kaiken lisäksi kadota maan pinnalta, koska kuinka nöyryyttävää on ettei nainen pysty tekemään sitä mihin hänen kehonsa on suunniteltu? Olisin tarvinnut henkilökunnalta tukea ja arvostusta. Edes hieman. Sen sijaan sainkin epäilyä ja painostusta. Kerroin kätilölle haluavani sektion.
Yhtäkkiä huone täyttyi ihmisistä. Yksi naishoitaja juotti minulle pienestä pullosta lääkettä ja toinen räpelsi sähköisen tippatelineen kanssa. Ei tiennyt mitä nappia pitää painaa, niin "painelin vähän kaikkia"... Päällimmäisenä oli mielessä että mihin ihmeen paikkaan minä tulin synnyttämään ja kai nämä kaikki ovat koulutettuja?!
Lopulta joku hoitajista kertoi että pääsenkin leikkaussaliin nyt heti. Maailman hitaimmalta tuntunut synnytys tuleekin aivan kohta päätökseen. Ihan pienen hetken tunsin iloa että tämä kipu loppuu aivan pian! Seuraavaksi iski kauhu. Minut leikataan auki! Mitä nyt tapahtuu? Miksi kukaan ei puhu minulle?
Minut kytkettiin kiinni kaiken maailman letkuihin ja mieheni ohjattiin pois luotani samalla kun minua kärrättiin saliin. Kipujen lisäksi olin yksin ja peloissani. Kun saavuin leikkaussaliin, siellä minua vastassa oli mies joka pyysi minua siirtymään leikkauspöydälle. Tässä vaiheessa lihakseni kramppasivat niin paljon etten voinut liikkua. En ollut saanut supistuksista lainkaan taukoa noin viiteen tuntiin ja nyt joku kiukkuinen mies käskyttää minua istumaan kuin koiraa. Lopulta he joutuivat siirtämään minut leikkauspöydälle jonkin ison laudan avulla. Sitten huomasin että minun kehoni alkoi ponnistamaan itse. En voinut estää sitä vaikka kuinka kovasti yritin. Tämä samainen mies käskytti minua kädet puuskassa:-"NYT LOPETA, kun kerta ollaan jo täällä!"... En voinut muuta kuin olla huomioimatta häntä.
Helpotuin kun näin mieheni kävelevän sisään saliin ja istuvan pääni viereen. Yritin hymyillä ja näyttää siltä ettei minua pelota. Minut sidottiin käsistä pöytään kiinni ja yhtäkkiä kehoni valtasi kauhea kylmyys. Koko kehoni alkoi tärisemään aivan holtittomasti. Sitten lähti tunto.
Ensimmäinen muisto leikkauksesta on siitä hetkestä, kun kuulin tyttäreni ensimmäisen itkun. Lääkäri sanoi hänelle että "älä vielä itke, kun olet vasta hartioita myöten ulkona. Et ole vielä syntynyt". Se oli ensimmäinen kerta kun hymyilin synnytykseni aikana. Viimeinen kyyneleeni vierähti poskelleni. Tämän jälkeen joku leikkaussalin hoitohenkilökunnasta huomautti kuinka olen onnekas etten "joutunut" synnyttämään alateitse, koska meidän vauva oli isokokoinen. Sinne katosi sen hetken ilo.
jatkuu...
HUOMIOITAVAA!! Haluan jakaa tarinani nettiin koska olemme tukiverkkoni kanssa miettineet, jos se auttaisi minua pääsemään painajaisista eroon tai, jos täällä on muitakin äitejä jotka kokevat surua tai epäonnistumisen tunteita synnytykseen liittyen. Kokemus oli minulle traumaattinen ja siksi en halua vähätteleviä kommentteja mitä tuntuu tulvivan jokaisesta suunnasta, kiitos.
(Olen 23v nainen, kyseessä on esikoiseni)
Minulta riistettiin mahdollisuus. Kukaan ei kysynyt, kaikki vain olettivat. Kukaan ei kysynyt tahdonko, minulle vain kerrottiin.
Käynnistykseen tullessa kaikki oli hienosti. Olin nukkunut hyvin ja syönyt vatsani täyteen. Hoitajat olivat mukavia. Minulta kyseltiin toiveita synnytystä varten ja kerroin halusta mennä ammeeseen heti kun supistukset kovenee ja mahdollisesti saunomisesta. Sanoin samat toiveet myös synnytyspelko polilla aiemmin raskauden aikana ja siellä hoitaja kirjasi sen myös koneelle.
Ensimmäinen päivä ja yö oli pelkkää odottelua ja kävelyä. Olin parin tunnin välein käyrillä. Kaikki oli hyvin. Ensimmäisen illan aikana käyrällä huomattiin että minua supisti paljon, mutta en tuntenut niitä ollenkaan. Tämän jälkeen sain ensimmäisen kivuliaan supistukseni.
Seuraavana aamuna supisteli vielä ihan normaalin rajoissa ja otin niitä vastaan tens-laitteen avulla samalla kun kävelin mieheni kanssa pitkin sairaalan hiljaisia ja kolkkoja käytäviä. Puolen päivän aikaan minulle laitettiin ballonki, jonka oli tarkoituksena nopeuttaa avautumis vaihetta. Sitä jouduttiin tyhjentämään melkeinpä heti, sillä en pystynyt seisomaan suorassa kovien kipujen vuoksi. Pääsin takaisin huoneeseeni ja lopulta se jouduttiin poistamaan kokonaan, sillä supistukset menivät niin voimakkaiksi, ettei niiden välissä ollut lainkaan taukoja. Illalla sain kipupiikin ja hieman enne puolta yötä kivut olivat jo niin pahat, että siirryimme synnytyssaliin.
Kävely saliin oli kauhea. Olin aivan kauhean tuskan vallassa enkä voinut edes kävellä suoraan. Saavuttiin saliin ja minulle oli tilattu etukäteen epiduraali. Kukaan ei kysynyt että haluanko odottaa tai edes hetken yrittää lievittää kipua lääkkeettömästi. Kukaan ei vilkaissutkaan minun tietoja siitä mitä olen kertonut haluavani.
Olin niin kovissa kivuissa etten voinut puhua. Menin autopilotilla enkä ollut enää hetkessä läsnä. Kuinka ollakkaan havahduin siihen kun mieheni kysyi ammeen mahdollisuutta ja hoitaja kertoo meille ihmetellen, että:- "Et sinä enää voi mennä ammeeseen, eikö kukaan kertonut?". No ei tosiaan kertonut. Katsoin miestäni ja huomasin hänen kasvoillaan samat ilmeet kuin minulla, ihmetyksen ja pettymyksen. Tosin yksi ilme oli erilainen kuin minulla. Se oli sääli. Tästä alkoi minun synnytykseni helvetistä.
Ensimmäinen epiduraali lisä annoksineen toimi hyvin. Se toimi muutaman tunnin ajan niin, että olin tunnoton rinnasta alaspäin. Sen jälkeen oli kuin ei mitään olisi annettukaan. Epiduraali uusittiin, ei eroa. Tässä vaiheessa olin ollut salissa kuudesta kahteentoista tuntia. En osannut enää hahmottaa aikaa. Hoitaja kävi välillä huoneessa lisäämässä lääkettä ja katsomassa minua säälien kun kiemurtelin vähissä vaatteissa kylmän hiki otsalla. Välillä hän kehotti minua syömään jotakin. Söin rypäleen. Yhden surkean rypäleen, koska muu ei mene alas.
Monen tunnin kuluttua ja monien tuhansien kyynelten jälkeen sain kohdunkaulan puudutteen. Se helpotti... 2 minuuttia. Viidennen (?) samanlaisen puudutteen jälkeen lääkäri tarkisti ja sanoi minun olevan täysin auki ja sain luvan alkaa ponnistaa. Halusin odottaa mieheni paluuta, sillä hän oli lähtenyt polttamaan savuketta ulos. Olin iloinen, mutta samaan aikaan ei tuntunut siltä että haluaisin, tai edes pystyisin. Mutta mistä minä mitään tiedän? Tämä on minun ensimmäinen lapseni.
Olin niin kovissa kivuissa etten voinut olla liikkumatta. Huusin, kirosin ja itkin. Katsoin miestäni joka oli vajonnut penkkiinsä, koska hän ei osannut auttaa minua siinä tilanteessa lainkaan. Pidin häntä kädestä kiinni ja ponnistin. Ponnistin, mutta se ei tuntunut oikealta. Kätilö sanoi minun oikealla puolellani seisten, että kipu kyllä helpottaa samalla kun ponnistan vain lisää. Hän valehteli.
Puoli tuntia jatkoin tätä holtitonta ponnistamista ilokaasun voimin ja minä itkin, huusin sekä ensimmäistä kertaa vuosiin minä rukoilin. Rukoilin että kipu loppuisi. Rukoilin että vauvallani olisi kaikki hyvin ja että hänellä olisi turvallinen olo.
Lopulta kätilöni pyysi minua lopettamaan että hän saisi tarkistaa tilanteen uudestaan, sillä "tämä ei nyt näytä aivan normaalilta". Hetken ajan sain pidettyä kehoni rentona ja kätilö käskee minua lopettamaan ponnistamisen heti. Olin auki vain 4cm!. Lääkäri oli kokeillut tyttäreni päätä joka oli kohdunsuun edessä ja olettanut että olin täysin auki. Minä romahdin.
Tämän jälkeen en enää luottanut hoitohenkilökuntaan. Jokin sisälläni särkyi. En tuntenut enää mitään. En suostunut enää jatkamaan. En enää edes kivun takia, vaan luottamuksen puutteen, pelon sekä sen, etten pystynyt antamaan itsestäni enää yhtään mitään. Pyysin pääsyä sektioon. Lääkäri sekä kätilö poistuivat huoneesta sanomatta sanaakaan. Oloni oli tyhjä ja surullinen. Täydelliseen synnytykseeni oli minun ajatuksissani kuulunut supistuksien vastaanottaminen hämärässä huoneessa lämpimässä ammeessa lilluen ja rauhallista musiikkia kuunnellen yhdessä mieheni kanssa. Halusin synnyttää hengitellen rauhassa ja ympärilläni luotettava hoitotiimi. Tiesin ettei tämä tulisi olemaan kivutonta, mutta tällaista tuskaa en voinut edes kuvitella. Olin pettynyt itseeni.
Muutaman minuutin kuluttua lääkäri palasi huoneeseen ja istahti WC:n oikealla puolella olevalle jakkaralle. Olin saanut hetki sitten kipulääkkeeksi fentanyyliä. Se helpotti ja olin hetken aikaa fyysisesti kivuton. Lääkäri yllätti minut sanoillaan. Ei pahoittelua juuri tapahtuneesta virheestä, ei edes kysymystä että kuinka voin, miten kivut. Hän kysyi ainoastaan, että :-"Entä jos yritettäisiin vielä uudestaan?". Mitä vittua? Tämä sama lääkäri joka on paraati paikalta seurannut minun tauottomia supistuksia tuntien ajan. Sama lääkäri joka on katsonut toivoni hiipumista taivaista helvettiin. Kihisin raivosta, koska se oli ainoa tunne mikä oli enää jäljellä. Vastasin rauhassa, edelleen itkien shokissa, etten enää kykene. Lääkäri nousi tuolilta ja sanomatta sanaakaan poistui huoneesta. Tässä vaiheessa fentanyylin vaikutus lakkasi. Kiemurtelin jälleen kerran kivusta ja ilokaasu apunani yritin kontrolloida hengitystäni. Se aiheutti minulle vain pahan olon.
Noin viisi minuuttia siinä sängyllä alasti kiemurreltuani kätilöni astui sisään huoneeseen, istuutui sille samalle tuolille missä lääkäri oli hetki sitten istunut ja yritti suostutella minut yrittämään uudestaan minun mielestä ehkä kummallisimmalla lauseella mitä olen koskaan kuullut... "Sinä kadut tätä sektio päätöstä vielä myöhemmin". Siis kiitos? Mitä helvettiä? Jos potilas on ollut kohta 20 tuntia elämänsä kovimmissa kivuissa ja joku miespuolinen kätilö (sukupuolella ei ole väliä, mutta toin sen kuitenkin esille) tulee sanomaan minulle, että tulen katumaan jos en tahdo kärsiä yhtään pidempään silloin kun en jaksa nostaa edes omaa päätäni tyynystä ilman mieheni apua..?!?? Jos mikään ei vielä tähän mennessä ole minua särkenyt, niin tuo lause sen teki.
Jos nyt ihan totta puhutaan, niin kyllähän minä ihan hyvin tiesin että tulen katumaan sektio päätöstäni myöhemmin. En vain pystynyt enää. Olin fyysisesti aivan romuna ja henkisesti täysin hukassa. Nyt halusin vielä kaiken lisäksi kadota maan pinnalta, koska kuinka nöyryyttävää on ettei nainen pysty tekemään sitä mihin hänen kehonsa on suunniteltu? Olisin tarvinnut henkilökunnalta tukea ja arvostusta. Edes hieman. Sen sijaan sainkin epäilyä ja painostusta. Kerroin kätilölle haluavani sektion.
Yhtäkkiä huone täyttyi ihmisistä. Yksi naishoitaja juotti minulle pienestä pullosta lääkettä ja toinen räpelsi sähköisen tippatelineen kanssa. Ei tiennyt mitä nappia pitää painaa, niin "painelin vähän kaikkia"... Päällimmäisenä oli mielessä että mihin ihmeen paikkaan minä tulin synnyttämään ja kai nämä kaikki ovat koulutettuja?!
Lopulta joku hoitajista kertoi että pääsenkin leikkaussaliin nyt heti. Maailman hitaimmalta tuntunut synnytys tuleekin aivan kohta päätökseen. Ihan pienen hetken tunsin iloa että tämä kipu loppuu aivan pian! Seuraavaksi iski kauhu. Minut leikataan auki! Mitä nyt tapahtuu? Miksi kukaan ei puhu minulle?
Minut kytkettiin kiinni kaiken maailman letkuihin ja mieheni ohjattiin pois luotani samalla kun minua kärrättiin saliin. Kipujen lisäksi olin yksin ja peloissani. Kun saavuin leikkaussaliin, siellä minua vastassa oli mies joka pyysi minua siirtymään leikkauspöydälle. Tässä vaiheessa lihakseni kramppasivat niin paljon etten voinut liikkua. En ollut saanut supistuksista lainkaan taukoa noin viiteen tuntiin ja nyt joku kiukkuinen mies käskyttää minua istumaan kuin koiraa. Lopulta he joutuivat siirtämään minut leikkauspöydälle jonkin ison laudan avulla. Sitten huomasin että minun kehoni alkoi ponnistamaan itse. En voinut estää sitä vaikka kuinka kovasti yritin. Tämä samainen mies käskytti minua kädet puuskassa:-"NYT LOPETA, kun kerta ollaan jo täällä!"... En voinut muuta kuin olla huomioimatta häntä.
Helpotuin kun näin mieheni kävelevän sisään saliin ja istuvan pääni viereen. Yritin hymyillä ja näyttää siltä ettei minua pelota. Minut sidottiin käsistä pöytään kiinni ja yhtäkkiä kehoni valtasi kauhea kylmyys. Koko kehoni alkoi tärisemään aivan holtittomasti. Sitten lähti tunto.
Ensimmäinen muisto leikkauksesta on siitä hetkestä, kun kuulin tyttäreni ensimmäisen itkun. Lääkäri sanoi hänelle että "älä vielä itke, kun olet vasta hartioita myöten ulkona. Et ole vielä syntynyt". Se oli ensimmäinen kerta kun hymyilin synnytykseni aikana. Viimeinen kyyneleeni vierähti poskelleni. Tämän jälkeen joku leikkaussalin hoitohenkilökunnasta huomautti kuinka olen onnekas etten "joutunut" synnyttämään alateitse, koska meidän vauva oli isokokoinen. Sinne katosi sen hetken ilo.
jatkuu...
