Minut on jätetty

["Vieras"]

Ensimmäistä kertaa mies on jättänyt minut.

Mä olen aina ollut se, joka on jättänyt. Typerää ylpeyttä.

Ei mulla kauheesti oikeita suhteita ole ollut, mutta silti kaksi kolmesta vakavammasta suhteesta, minä olen ollut se, joka on jättänyt. Plus ne nuoruuden ajan pari suhdetta.

Ja nyt kun mietin, niin jättämisen merkkejä on ollut ilmassa, mutta mä olen pelannut sen niin, että kerkesin itse tekemään ratkaisevan liikkeen ja jättämään.

Ja nyt kun olen vähän aikuisempi (???), olen vain tyytyväinen, että mies jätti. Että mä en taas saanut sitä leimaa, että aina se olen minä.

Ja mua on ihmetelty, kun otan eron niin kevyesti. No, just siksi, kun nyt pystyn olemaan se jätetty osapuoli, eikä mua arvostella, miten perhettä arvostamaton mä olen jne jne...

Tosi tyhmää, mutta näin se vaan menee.

Toki mä muistelen meidän hyviä aikoja ja blaablaablaa ja olen loukkaantunut miehen uudesta rakkaudesta, joka siis tuli kuvioihin meidän yhdessäolon aikana. Niistä kaikista valheista ja sen sellasista...eihän meille niin pitänyt käydä.

Mutta pääpiirteissäin olen pelkästään tyytyväinen eroon.

Taidan olla jotenkin vinksahtanut. Onko kukaan muu yhtä vinksahtanut?

 

[Kummallinen kai sit vissiin]

Jännä, että nyt näkee, että viestiä on luettu.
Mutta kukaan ei ole niin vinksahtanut, kuin minä. Sekin on jännäää... En mä niin kummallinen voi olla sentään?

 

[muistuttaa mua jostakusta]

olisko sullakin taipumusta syyllisyydentunteeseen ja luottamusvajeeseen? Et päästä oikein lähelle?

Ei mun mielestä tuo ole vinksahtaneisuutta, vaan tavallaan ihan järkevä toimintamalli mutta luultavasti väärässä ympäristössä. Eli alkuperäinen haava oireilee vaikkei tarttiskaan. Nuorempana olin tuommoinen, nyt muuten vaan vähän pihalla...