Missä menee raja parisuhteen arjen ja näkymättömyyden välillä

ongelmani on yksinkertainen en tiedä mitä haluan enää parisuhteeltani.
Olemme olleet yhdessä jo 6 vuotta, naimisissa pari.

Mieheni puolestaan on sellainen unelmavävy ettei parempaa varmaan olekaan,
ainakaan muiden mielestä. Hän on kiltti, huomaavainen, ok sängyssä, muistaa synttärit ja vaihtaa päälle auton renkaat.
Mutta tämän kaiken hän tietää itsekin, jonka vuoksi hän automaattisesti ajattelee riidan tullessa syyllinen olen varmasti minä, koska olen meistä se vaikeampi ihminen. Tämän myönnän itsekin.

Kaikki tämä on vain alkanut johtaa siihen, että tunnen olevani suhteessa näkymätön. Jos sanon jonkin asian vaivaavan, hän sanoo minun valittavan ja asia ei muutu. En saa häntä kuuntelemaan vaikka yritän. Hänen mielestään kaikki on hyvin kun vietämme juhlat yhdessä, arkisin ei sitten tarvitsekaan niin välittää, hyvä kun moikataan jääkaapilla. Hänen mielestään tämä on parisuhteen arkea, ei kuulemma aina voi olla ilotulitusta, ihan kun minä sitä tarkoittaisinkaan!

Tunnen olevani yhdentekevä hänelle, vaikka hän muuta väittääkinå en vain jaksa, ehkä tämä suhde on tullut tiensä päähän. Joskus jopa toivon että hän olisi pettävää sorttia tai jotain muuta vastaavaa niin olisi edes syy lähteä. Nyt tiedän, jos lähden, nurmen toisella puolella ei ole vihreämpää. En vain jaksa enää tätäkään.

 

Ilmeisestikin te haluatte parisuhteelta ihan eri asioita. Eikö se käynyt ilmi seurusteluaikana mitenkään? Miehelle riittää satunnainen yhdessäolo ja se että merkkipäivät muistetaan ja käydään juhlissa yhdessä, lopun aikaa hän tykkäisi puuhastella omiaan. Sinä taas haluasit intensiivisempää yhdessäoloa joka ei taas miestä kiinnosta. Hän lyttää kommunikaatioyrityksesi, mikä on tietysti iso ongelma. Hänen ei käsitä miten suhteessa voisi olla mitään oikeaa ongelmaa, jos hän itse ei niin kerran koe. Paitsi tietysti nariseva siippa.

Tässä ei ole kumpikaan oikeassa tai väärässä. On vain kaksi ihmistä jotka ryhtyivät avioliittoon tietämättä oikeasti millaiset odotukset partnerilla on. Jotain parisuhdeneuvontaa kannattaisi kokeilla ennenkuin lyötte hanskat tiskiin kokonaan. Jos mies ei siihenkään innostu, niin sitten on harkinnan aika.

 

Ehkä te haluatte eri asioita arkielämästä? Minä ainakin koen työssäkäynnin tosi raskaaksi enkä jaksa olla kovin aktiivinen enää työpäivän jälkeen. Käyn kaupassa, teen ruoan, vaihdan kuulumiset, käyn suihkussa ja sen jälkeen olenkin valmis lukemaan kirjaa tai katsomaan telkkaria ennen nukkumaanmenoa. Ehkä miehelläsi on sama juttu, että hän ei jaksa työpäivän jälkeen juuri mitään muuta.

Olisiko mahdollista, että sinä tekisit haluamiasi asioita yksin ilman miestä? Jos sinulla riittää voimia tehdä asioita, niin tapaile omia kavereitasi, käy jossakin harrastuksessa jne. Hyvässä parisuhteessa on mahdollisuus tehdä yksinäänkin kivoja asioita. Mies ei myöskään välttämättä jaksa naisten tapaan jutella ja pohtia asioita juurta jaksain, joten minä ainakin jaarittelen parisuhdeasioita kahden ystäväni kanssa siten, että käymme viikonloppuisin pitkällä kävelyllä.

 

ongelmani on yksinkertainen en tiedä mitä haluan enää parisuhteeltani.
Olemme olleet yhdessä jo 6 vuotta, naimisissa pari.

Mieheni puolestaan on sellainen unelmavävy ettei parempaa varmaan olekaan,
ainakaan muiden mielestä. Hän on kiltti, huomaavainen, ok sängyssä, muistaa synttärit ja vaihtaa päälle auton renkaat.
Mutta tämän kaiken hän tietää itsekin, jonka vuoksi hän automaattisesti ajattelee riidan tullessa syyllinen olen varmasti minä, koska olen meistä se vaikeampi ihminen. Tämän myönnän itsekin.

Kaikki tämä on vain alkanut johtaa siihen, että tunnen olevani suhteessa näkymätön. Jos sanon jonkin asian vaivaavan, hän sanoo minun valittavan ja asia ei muutu. En saa häntä kuuntelemaan vaikka yritän. Hänen mielestään kaikki on hyvin kun vietämme juhlat yhdessä, arkisin ei sitten tarvitsekaan niin välittää, hyvä kun moikataan jääkaapilla. Hänen mielestään tämä on parisuhteen arkea, ei kuulemma aina voi olla ilotulitusta, ihan kun minä sitä tarkoittaisinkaan!

Tunnen olevani yhdentekevä hänelle, vaikka hän muuta väittääkinå en vain jaksa, ehkä tämä suhde on tullut tiensä päähän. Joskus jopa toivon että hän olisi pettävää sorttia tai jotain muuta vastaavaa niin olisi edes syy lähteä. Nyt tiedän, jos lähden, nurmen toisella puolella ei ole vihreämpää. En vain jaksa enää tätäkään.

Meillä oli samanlaista touhua vuosikaudet. Miehen mielestä vika oli aina minussa, oli aihe mikä tahansa. Mies oli täydellinen. No, sittenpä alkoi ropista. Mies myönsi, että eihän se kivaa ole kun vaimo aina valittaa ja haastaa riitaa, se on varmaan masentunut ja muutenkin lie avun tarpeessa. Hankitaan vaimolle apua!

Erinäisten mutkien, kokeiden, testien ja keskusteluiden kautta selvisi, että mieheni on masentunut, hänellä on pakko-oireista käyttäytymistä, adhd lievänä mutta varmana ja sokerina pohjalla hän on kuitenkin sosiaalisesti lahjakas eli tämä selittää menestymisen sosiaalisessa elämässä kaikesta huolimatta. Narsisti hän ei kuitenkaan ole, se nyt vielä puuttuisi.

Terapeutti arveli minun olevan vahva ihminen, kun olen moista elämää kestänyt "tipahtamatta". Että en halua pelotella, mutta näin meillä. Toivottavasti löydät ratkaisun elämääsi. Minä vielä mietin, että olisinko julma ja jättäisin mieheni, mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä toki ollut. Sillä eikö se ole vähän julmaa jos jättää sairaan miehen? Vai?

Kannattaa aloittaa 2-3 uutta harrastusta, näin pääsee kätevästi kotoa ulos tuulettumaan eikä tarvitse pelkästään lenkillä käydä ja siellä tapaa muita ihmisiä. Selviytymiskeinoja on monia, etsi kiireesti omasi!

 

Minusta ap sinulla on huono itsetunto etkä löydä itse elämääsi iloa, vaan laitat vastuuseen miehesi sinun olostasi.

Toisaalta taas miehesi on liiankin rationaalinen ja omillaan pärjäävä.

Ei ole vaikea kuvitella millaisissa olosuhteissa olette kasvaneet. Miehesi on kasvanut vastuuseen ja tekemiseen tavallaan ilmapiirissä joka ei ole ole kovin tunteellinen, mutta ehjä ja turvallinen.
Sinä ap olet taas perheestä, jossa on näytetty tunteita, mutta on ollut myös turvattomuutta. Te molemmat olette historianne tulosta ja se teidän olisi ensimmäiseksi ymmärrettävä ja hyväksyttävä.

Pitäkää erilaisuuttanne rikkautena , mutta toistenne huomiointi pitäisi olla myös vahvempaa.

 

Meillä oli samanlaista touhua vuosikaudet. Miehen mielestä vika oli aina minussa, oli aihe mikä tahansa. Mies oli täydellinen. No, sittenpä alkoi ropista. Mies myönsi, että eihän se kivaa ole kun vaimo aina valittaa ja haastaa riitaa, se on varmaan masentunut ja muutenkin lie avun tarpeessa. Hankitaan vaimolle apua!

Erinäisten mutkien, kokeiden, testien ja keskusteluiden kautta selvisi, että mieheni on masentunut, hänellä on pakko-oireista käyttäytymistä, adhd lievänä mutta varmana ja sokerina pohjalla hän on kuitenkin sosiaalisesti lahjakas eli tämä selittää menestymisen sosiaalisessa elämässä kaikesta huolimatta. Narsisti hän ei kuitenkaan ole, se nyt vielä puuttuisi.

Terapeutti arveli minun olevan vahva ihminen, kun olen moista elämää kestänyt "tipahtamatta". Että en halua pelotella, mutta näin meillä. Toivottavasti löydät ratkaisun elämääsi. Minä vielä mietin, että olisinko julma ja jättäisin mieheni, mutta onhan niitä hyviäkin hetkiä toki ollut. Sillä eikö se ole vähän julmaa jos jättää sairaan miehen? Vai?

Kannattaa aloittaa 2-3 uutta harrastusta, näin pääsee kätevästi kotoa ulos tuulettumaan eikä tarvitse pelkästään lenkillä käydä ja siellä tapaa muita ihmisiä. Selviytymiskeinoja on monia, etsi kiireesti omasi!

Aina ei tiedä tai ymmärrä, mistä suhteen kokonaisuus voi muodostua. Kun arki tuntuu jatkuvasti raskaalta ja harmaalta ja itse on ärsyyntynyt, kiusaantunut jopa selittämättömän paljon tai ns. toisen mielestä pienistä seikoista, niin taustalla voikin olla jotain paljon enemmän. Elämisen sietämätön keveys voi olla melkoinen paradoksi.

Toisen näennäinen tai tekemällä tehty mallikkuus ei kuvastuman läheisessä suhteessa aitona ja iloa tuottavana. Kaiken, koko systeemin kasassa pitäminen voi kuluttaa näkymätöntä energiaa. Masennuksen heijastusvaikutukset näkyvät yleensä kaikissa ympärillä. Ilmapiiri on pidättyvä ja raskassoutuinen, kaavamainen, pakonomainen. Vapaalle kokemiselle ei ole tilaa.

Ilmeisesti aloittajakaan ei saa kerrottua omia tuntemuksiaan tai tunteitaan omalla tavallaan, koska puoliso ei pysty ottamaan vatsaan toisen tunteita etenkään negatiivisia tunteita tai ärsyyntymistä, jota varmaan on kaikilla joskus syystä tai toisesta. kykenemättömyys kuulla tai kuunnella toisen tunteita näyttäytyy helposti vähättelynä, mitätöimisenä ja syrjäyttämisenä. kaikki sellaista, mitä voidaan pitää jopa henkisenä väkivaltana, vaikkei ehkä ole kyse tietoisesta toiminnasta.

ja vaikka edellinen kirjoittaja totesi, ettei mies saanut narsistin diagnoosia, niin persoonassa voi silti olla piirteitä, jotka vaikuttavat toiseen samalla tavoin kuin olisi tekemisissä narsistisen persoonan kanssa. Masentunut ei välttämättä pysty empatiaan ollessaan sisäänpäin kääntynyt mielessään ja tunteissaan. ja se jo sinänsä voi häiritä parisuhteen vuorovaikutusta ja varsinkin arjen ilmapiiriä. Masennuskin voi tarttua kuten monet sairaudet tuppaavat tekemään. Lähellä olevatkin alkavat elää joko säästöliekillä ja tunneilmaisuja varoen tai ovat puolustusreaktiona kummallisen ärsyyntyneitä jopa vihaisia. Tulee jonkinlainen tarve tökkiä seisahtunutta ilmapiiriä ja toista käyntiin.

 

Pyydän ystävällisesti korjaamaan kaikki edellä tehdyt kirjoitusvirheet ja kappalejaon. Tuotos on lajissaan ajatusten virtaa. Kannattaisi varmaan esikatsella omia ajatuksiaan .

 

Pyydän ystävällisesti korjaamaan kaikki edellä tehdyt kirjoitusvirheet ja kappalejaon. Tuotos on lajissaan ajatusten virtaa. Kannattaisi varmaan esikatsella omia ajatuksiaan .

En muuten pysähtynyt ensimmäiseenkään virheeseen, oliko siellä edes niitä. Aivan loistavia huomioita ja ajatuksia.

Tuo puolison kykenemättömyys kuunnella voi johtua myös toivottomuudesta, kun ei ymmärrä toisen ongelmia ja toisaalta kritiikkiä saattaa tulla niin paljon, että siltä sulkee korvansa. Usein on ongelmana naisilla se, että he käyttävät verbaalisuuttaan niin paljon, että siihen turtuu. Tärkeä asia pitäisi osata erottaa vuolaasta kerronnasta.

 

Aina ei tiedä tai ymmärrä, mistä suhteen kokonaisuus voi muodostua. Kun arki tuntuu jatkuvasti raskaalta ja harmaalta ja itse on ärsyyntynyt, kiusaantunut jopa selittämättömän paljon tai ns. toisen mielestä pienistä seikoista, niin taustalla voikin olla jotain paljon enemmän. Elämisen sietämätön keveys voi olla melkoinen paradoksi.

Toisen näennäinen tai tekemällä tehty mallikkuus ei kuvastuman läheisessä suhteessa aitona ja iloa tuottavana. Kaiken, koko systeemin kasassa pitäminen voi kuluttaa näkymätöntä energiaa. Masennuksen heijastusvaikutukset näkyvät yleensä kaikissa ympärillä. Ilmapiiri on pidättyvä ja raskassoutuinen, kaavamainen, pakonomainen. Vapaalle kokemiselle ei ole tilaa.

Ilmeisesti aloittajakaan ei saa kerrottua omia tuntemuksiaan tai tunteitaan omalla tavallaan, koska puoliso ei pysty ottamaan vatsaan toisen tunteita etenkään negatiivisia tunteita tai ärsyyntymistä, jota varmaan on kaikilla joskus syystä tai toisesta. kykenemättömyys kuulla tai kuunnella toisen tunteita näyttäytyy helposti vähättelynä, mitätöimisenä ja syrjäyttämisenä. kaikki sellaista, mitä voidaan pitää jopa henkisenä väkivaltana, vaikkei ehkä ole kyse tietoisesta toiminnasta.

ja vaikka edellinen kirjoittaja totesi, ettei mies saanut narsistin diagnoosia, niin persoonassa voi silti olla piirteitä, jotka vaikuttavat toiseen samalla tavoin kuin olisi tekemisissä narsistisen persoonan kanssa. Masentunut ei välttämättä pysty empatiaan ollessaan sisäänpäin kääntynyt mielessään ja tunteissaan. ja se jo sinänsä voi häiritä parisuhteen vuorovaikutusta ja varsinkin arjen ilmapiiriä. Masennuskin voi tarttua kuten monet sairaudet tuppaavat tekemään. Lähellä olevatkin alkavat elää joko säästöliekillä ja tunneilmaisuja varoen tai ovat puolustusreaktiona kummallisen ärsyyntyneitä jopa vihaisia. Tulee jonkinlainen tarve tökkiä seisahtunutta ilmapiiriä ja toista käyntiin.

Loistavia ajatuksia!

 

ongelmani on yksinkertainen en tiedä mitä haluan enää parisuhteeltani.
Olemme olleet yhdessä jo 6 vuotta, naimisissa pari.

Mieheni puolestaan on sellainen unelmavävy ettei parempaa varmaan olekaan,
ainakaan muiden mielestä. Hän on kiltti, huomaavainen, ok sängyssä, muistaa synttärit ja vaihtaa päälle auton renkaat.
Mutta tämän kaiken hän tietää itsekin, jonka vuoksi hän automaattisesti ajattelee riidan tullessa syyllinen olen varmasti minä, koska olen meistä se vaikeampi ihminen. Tämän myönnän itsekin.

Kaikki tämä on vain alkanut johtaa siihen, että tunnen olevani suhteessa näkymätön. Jos sanon jonkin asian vaivaavan, hän sanoo minun valittavan ja asia ei muutu. En saa häntä kuuntelemaan vaikka yritän. Hänen mielestään kaikki on hyvin kun vietämme juhlat yhdessä, arkisin ei sitten tarvitsekaan niin välittää, hyvä kun moikataan jääkaapilla. Hänen mielestään tämä on parisuhteen arkea, ei kuulemma aina voi olla ilotulitusta, ihan kun minä sitä tarkoittaisinkaan!

Tunnen olevani yhdentekevä hänelle, vaikka hän muuta väittääkinå en vain jaksa, ehkä tämä suhde on tullut tiensä päähän. Joskus jopa toivon että hän olisi pettävää sorttia tai jotain muuta vastaavaa niin olisi edes syy lähteä. Nyt tiedän, jos lähden, nurmen toisella puolella ei ole vihreämpää. En vain jaksa enää tätäkään.

Itse elin "varjona" kaksikymmentä vuotta ja aivan suotta. Ei parantunut miehen käytös vaikka asiasta säännöllisesti otimme yhteen ......tai siis minä suutuin. Läksin pois vain muovipussillinen vaatteita mukana ja jätin kaiken muun miehelle. Nyt minäkin olen ihminen.