V
"vieras"
Vieras
Aloitan tästä aiheesta oman ketjun,sillä aihe kiinnostaa minua,eritoten sen erilaiset aiheuttajat. Yleensähän on niin että mustasukkaista ihmistä pidetään jotenkin pimeänä,kontrollifriikkinä,itsekkäänä ja omistushaluisena,mutta kuinka usein tälläisen käytöksen taustalla on ihan oikeasti aito pelko siitä että menettää rakkaansa ja ns. häviää pelin jollekin toiselle,jota pitää itseään parempana?
Voisin aloittaa vaikkapa itsestäni. Olen rikkinäisestä perheestä enkä koskaan ole tuntenut isääni. Välit äitiini ovat etäiset,melkeinpä muodolliset. Olin koulukiusattu 1-9 luokkien aikana ja minulla oli vain muutama kaveri. Jo tuolloin pelkäsin että aina kun kaverit tekivät jotain ilman minua,he hylkäisivät minut tai vähintään puhuivat minusta pahaa. En usko että näin oli oikeasti,mutta en voinut täysin luottaa kehenkään vaikka mitään syytä ei ollut.
Itsetunto on huono. Olen kuullut olevani viehättävä,mutta en nää itseäni niin. Kadehdin kauniita naisia joilla on upeat kropat ja huoleton elämänasenne. Haluaisin itsekin olla sellainen.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta ja meillä on kolme lasta. Mies vannoo rakkauttaan ja uskon häntä,minäkin rakastan miestäni. Hän käy harvoin missään ihan omasta halustaan,mutta joka kerta kun mies lähtee vaikkapa pikkujouluihin,mulla nakertaa sisimmässä pelko siitä että mitä jos kuitenkin vastaan tulee joku tyrmäävä,seksikäs ja upea kaunotar joka vie mieheltä jalat alta.
Mun päähän ei vaan iskostu sellaista ajatusta että mä voisin olla se jonkun "lottopotti", että mä riittäisin ihan tämmöisenä. Ja koska tiedostan itse tän mun ongelman ja märehtimisen,se tavallaan vielä ruokkii sitä ajatusta että kuka nyt oikeasti haluaa olla ihmisen kanssa joka ei itsekään viihdy nahoissaan.
Tämmöstä. Ajatuksia vain. Ihan vaan tuli mieleen tuosta toisesta ketjusta,että ei kaikki välttämättä ole mustiksia "ilkeyttään".
Voisin aloittaa vaikkapa itsestäni. Olen rikkinäisestä perheestä enkä koskaan ole tuntenut isääni. Välit äitiini ovat etäiset,melkeinpä muodolliset. Olin koulukiusattu 1-9 luokkien aikana ja minulla oli vain muutama kaveri. Jo tuolloin pelkäsin että aina kun kaverit tekivät jotain ilman minua,he hylkäisivät minut tai vähintään puhuivat minusta pahaa. En usko että näin oli oikeasti,mutta en voinut täysin luottaa kehenkään vaikka mitään syytä ei ollut.
Itsetunto on huono. Olen kuullut olevani viehättävä,mutta en nää itseäni niin. Kadehdin kauniita naisia joilla on upeat kropat ja huoleton elämänasenne. Haluaisin itsekin olla sellainen.
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 10 vuotta ja meillä on kolme lasta. Mies vannoo rakkauttaan ja uskon häntä,minäkin rakastan miestäni. Hän käy harvoin missään ihan omasta halustaan,mutta joka kerta kun mies lähtee vaikkapa pikkujouluihin,mulla nakertaa sisimmässä pelko siitä että mitä jos kuitenkin vastaan tulee joku tyrmäävä,seksikäs ja upea kaunotar joka vie mieheltä jalat alta.
Mun päähän ei vaan iskostu sellaista ajatusta että mä voisin olla se jonkun "lottopotti", että mä riittäisin ihan tämmöisenä. Ja koska tiedostan itse tän mun ongelman ja märehtimisen,se tavallaan vielä ruokkii sitä ajatusta että kuka nyt oikeasti haluaa olla ihmisen kanssa joka ei itsekään viihdy nahoissaan.
Tämmöstä. Ajatuksia vain. Ihan vaan tuli mieleen tuosta toisesta ketjusta,että ei kaikki välttämättä ole mustiksia "ilkeyttään".
Eli täysin samanlaisia ajatuksia täälläkin... 
Joku syy siihen on. Olen miettinyt josko sitä pitäisi ruveta selvittämään terapiassa tai jossain. Helpottaisi molempien elämää. On tämä kummallekin yhtä helvettiä. Jomman kumman pää hajoaa todennäköisesti aika pian...
