Mistä tahdonvoimaa unohtamiseen ja uskoa elämän (hyvään) jatkumiseen?

["mie"]

Tilanne on sellanen että mies halusi erota pitkästä (23v) suhteesta ja muutti omilleen.
Lapsia on syntynyt ja kuollut, elämä ollut monitahoista ja haasteellistakin,silti ihan hyvää elämää. Nyt kun kummallakin oli töitä ,lapset kouluikäisiä jne..
Alkuun ei ollut vakavaa naissuhdetta mutta nyt pikainen muutaman kk: tuttavuus jonka kanssa ovat muuttamassa yhteen yms. ja muutakin yhteistä uutta tulossa ja ollaan niiiin onnellista .
Miten ihmeessä tästä jaksaa jatkaa eteenpäin! Tiiän että hän on valintansa tehny ja ei auta kuin päivä kerrallaan rämpiä ja huoltaa lapsia ja itteensä. Ikävä vaivaa vaikka en varmastikaan pystyis luottamaan entiseen malliin. Kuin kauan haiku entisiin,hyviin asioihin pysyy?!?

 

[Ultramariini]

Aikamäärettä ei kai kukaan toinen voine kertoa. Erosurulle, haikeudelle ja kaipaukselle on annettavakin aikaa, kyllä se täytyy elää läpi.
Ja samalla kuitenkin pitää arjesta kiinni, se arki, ne pienet asiat auttavat pitämään elämässä kiinni. Kannattaa yrittää elää ihan pieni hetki kerrallaan. päivääkin lyhyempi. Ja kun niistä pienistä hetkistä selviää, on hetkiä takana jo useampi ja niistä tulee päivä ja toinen ja kolmas. Ja aika kulkee ... aika on paras lääke, aika parantaa, vaikka se niin klisheiseltä kuulostaakin.


Ja tulee päivä, jolloin ero ei tunnukaan enää niin pahalta ja sitä ehkä jopa pelästyy, ettei tunne. Koska siitä surusta ja kaipauksesta on tuskallisuuden lisäksi turvallista pitää kiinni. Mutta siitä täytyy sitten kun aika on oikea uskaltaa päästää irti.