I
Inkaliini
Vieras
Siis omille vanhemmille. Nähtävästi tehtiin virhe kun muutettiin viime vuonna vain 5 km:n päähän minun vanhemmista. Nyt ei saada minkäänlaista rauhaa...
Juu, otan mielelläni vastaan jonkin verran apua. Juu, ihan mukava kun saatiin apua esim. rempassa. Mutta kun kaivattaisiin vähän sitä omaa rauhaakin, ja se tuntuu olevan tuolle vanhemmalle sukupolvelle ihan vieras ajatus. Ovikello soi viikonloppuisinkin jo yhdeksältä ja jos emme avaa niin tulevat omilla avaimilla sisään, isäni kulkee täällä viikolla omilla avaimillaan meille ilmoittamatta, pikkuhommia tehden (haluaa yllättää ja auttaa), saattaa vaikka innostua siivoamaan vaatehuonetta tai komeroita... mikä tietysti voi olla aika noloa, siellä kun on sellaistakin tavaraa joka ei vanhempieni silmille sovi. Ei ollut erityisen kivaa silloin muuton aikaankaan, kun isäni päätti auttaa muuttolaatikoiden tyhjentämisessä, ja itsepäisesti kaiveli laatikoita vaikka erikseen monta kertaa kielsin. "Älä koske siihen laatikkoon. EI! Älä koske! Anna sen laatikon olla, älä koske siihen!" (Toista tuo noin 20 kertaa...) Siellä kun oli kaikki meidän seksilelumme... Heti kun silmä vältti isä oli kaivamassa laatikkoa. Lopetti kyllä sitten kun näki mitä siellä oli ja meni kamalan vaikeaksi. Miksi ei voi uskoa kun sanotaan?
Meidän sanaamme ei kuunnella ollenkaan, kun kerran ollaan päätetty auttaa. Vanhemmat esim. tulivat omin päin ripustamaan verhotankoja meille, päivänä jolloin olin migreenissä, väsynyt ja kamalan stressaantunut töiden takia, eivätkä suostuneet lähtemään ripustamatta tankoja, vaikka sanoin ihan suoraan että nyt ei ollenkaan sovi, menkää pois. Suutuin lopulta ihan kunnolla kun vaan alkoivat ripustamaan tankoja vaikka minä vieressä oksennan ja kiellän että ette todellakaan poraa yhtään mitään. Sitten olivat kamalan loukkaantuneita kun apu ei kelpaa, vaikka he sitä hyvää hyvyyttään tarjoavat.
Olen sanonut ihan kohteliaasti ja suoraan että kaipaamme omaa rauhaa ja että pitää soittaa ennen kuin tulee käymään, ja että jos ei auta niin saavat antaa avaimet takaisin (tästä nousi kamala haloo ja äiti itki kaksi viikkoa että olen kamala ja kiittämätön tytär ja mielisairas), mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei haluaisi loukata vanhempiani, mutta tämä tilanne alkaa olla jo ihan kestämätön... Ja asian tekee vielä vaikeammaksi se, että jotenkin vanhempieni mielestä kaikki negatiiviset tunteiden ilmaisut ovat merkki epävakaudesta ja jonkinlaisesta mielisairaudesta, ja jos suutun, niin kaipaan psykiatrin apua. "Vähän" sattuu kun oma äiti hokee "mene hoitoon hullu, mene hoitoon!" jos yritän sanoa että nyt ei ole oikein hyvä hetki tulla kylään.
Ja eniten tässä nyt stressaa että esikoisen olisi tarkoitus syntyä huhtikuussa ja se on vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapsi, ja pelkään että sen jälkeen se pienikin rauha mitä meillä on on mennyttä. Rakastan vanhempiani, enkä halua loukata heitä, mutta miten ihmeessä saamme edes jonkinlaisen kotirauhan, kun muuttokaan ei tässä rahatilanteessa ole mahdollinen?
Juu, otan mielelläni vastaan jonkin verran apua. Juu, ihan mukava kun saatiin apua esim. rempassa. Mutta kun kaivattaisiin vähän sitä omaa rauhaakin, ja se tuntuu olevan tuolle vanhemmalle sukupolvelle ihan vieras ajatus. Ovikello soi viikonloppuisinkin jo yhdeksältä ja jos emme avaa niin tulevat omilla avaimilla sisään, isäni kulkee täällä viikolla omilla avaimillaan meille ilmoittamatta, pikkuhommia tehden (haluaa yllättää ja auttaa), saattaa vaikka innostua siivoamaan vaatehuonetta tai komeroita... mikä tietysti voi olla aika noloa, siellä kun on sellaistakin tavaraa joka ei vanhempieni silmille sovi. Ei ollut erityisen kivaa silloin muuton aikaankaan, kun isäni päätti auttaa muuttolaatikoiden tyhjentämisessä, ja itsepäisesti kaiveli laatikoita vaikka erikseen monta kertaa kielsin. "Älä koske siihen laatikkoon. EI! Älä koske! Anna sen laatikon olla, älä koske siihen!" (Toista tuo noin 20 kertaa...) Siellä kun oli kaikki meidän seksilelumme... Heti kun silmä vältti isä oli kaivamassa laatikkoa. Lopetti kyllä sitten kun näki mitä siellä oli ja meni kamalan vaikeaksi. Miksi ei voi uskoa kun sanotaan?
Meidän sanaamme ei kuunnella ollenkaan, kun kerran ollaan päätetty auttaa. Vanhemmat esim. tulivat omin päin ripustamaan verhotankoja meille, päivänä jolloin olin migreenissä, väsynyt ja kamalan stressaantunut töiden takia, eivätkä suostuneet lähtemään ripustamatta tankoja, vaikka sanoin ihan suoraan että nyt ei ollenkaan sovi, menkää pois. Suutuin lopulta ihan kunnolla kun vaan alkoivat ripustamaan tankoja vaikka minä vieressä oksennan ja kiellän että ette todellakaan poraa yhtään mitään. Sitten olivat kamalan loukkaantuneita kun apu ei kelpaa, vaikka he sitä hyvää hyvyyttään tarjoavat.
Olen sanonut ihan kohteliaasti ja suoraan että kaipaamme omaa rauhaa ja että pitää soittaa ennen kuin tulee käymään, ja että jos ei auta niin saavat antaa avaimet takaisin (tästä nousi kamala haloo ja äiti itki kaksi viikkoa että olen kamala ja kiittämätön tytär ja mielisairas), mutta mikään ei tunnu auttavan. Ei haluaisi loukata vanhempiani, mutta tämä tilanne alkaa olla jo ihan kestämätön... Ja asian tekee vielä vaikeammaksi se, että jotenkin vanhempieni mielestä kaikki negatiiviset tunteiden ilmaisut ovat merkki epävakaudesta ja jonkinlaisesta mielisairaudesta, ja jos suutun, niin kaipaan psykiatrin apua. "Vähän" sattuu kun oma äiti hokee "mene hoitoon hullu, mene hoitoon!" jos yritän sanoa että nyt ei ole oikein hyvä hetki tulla kylään.
Ja eniten tässä nyt stressaa että esikoisen olisi tarkoitus syntyä huhtikuussa ja se on vanhemmilleni ensimmäinen lapsenlapsi, ja pelkään että sen jälkeen se pienikin rauha mitä meillä on on mennyttä. Rakastan vanhempiani, enkä halua loukata heitä, mutta miten ihmeessä saamme edes jonkinlaisen kotirauhan, kun muuttokaan ei tässä rahatilanteessa ole mahdollinen?
Jonkun aikaa meni nikotelles, mutta nykyään ok välit.