I
Itkettää taas
Vieras
En jaksais enää. Mulla ei ole enää keinoja selviytyä, en tiedä mitä mun pitää tehdä. Annan lapset pois?
Olen yh. Olen yrittänyt järjestää lapsille kaiken tarpeellisen ja pyrkinyt siihen että heidän elämänsä olisi kaikinpuolin samanlaista kuin ydinperheen lapsillakin. Vähistä rahoistani olen aina hommannut kengät, vaatteet, parturikäynnit, harrastusrahat jne. Aina en ole pystynyt ostamaan tarvikkeita täysin uusina, vaan olen ostanut niitä kirpputoreilta. Mutta siltikin aina siistejä, ehjiä, nykyaikaisia, uudenveroisia vaatteita ja kenkiä ja leluja. En ole sosiaalitoimiston asiakas, eikä lastensuojelu ole (vielä?) meistä kiinnostunut.
En käytä päihteitä lasteni nähden, meillä ei kulje epämääräistä porukkaa. Miestä minulla ei ole ollut sen jälkeen kun erosin eli kohta viiteen vuoteen. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta ja omasta mielestäni olen sen myös näyttänyt. Haluan ja pyrin siihen, että minulla ja lapsilla olisi avoimet välit ja kaikesta voisi puhua. Kannustan, tuen, rohkaisen, kehun. Pidän myös rajat.
Mikä on lopputulos?
Vanhin lapseni kulkee rikkinäisissä vaatteissa ja kumisaappaissa ympäri vuoden. Syy: ostamani ulkoilupuku ja talvisaappaat eivät kelvanneet. Hän haukkuu minua, uhittelee, "hyppii nenille". Ei suostu tekemään mitään kotitöitä tai edes ulkoiluttamaan koiraa. Teini-ikä vai jotain muuta, en tiedä.
Keskimmäinen lapseni puhuu itsemurhasta ja uhittelee sillä. Käytöshäiriöitä koulussa, kotona ihan tavallinen, iloinen ja normaali lapsi. Itsetunto ongelmia ollut kohta puolitoista vuotta. Olen koettanut tukea entistä enemmän ja kehua joka käänteessä. Ei tulosta. Olen käyttänyt häntä kohta vuoden verran kasvatusneuvolassa, eikä mikään ole muuttunut. Psykologi oli sitä mieltä, että lapsen itsemurhapuheet ovat vain huomionhakemista koska ne ilmenevät tilanteissa jossa lapsi ei saa tahtoaan läpi. Olen samaa mieltä. Kait.
Nuorimmainen on minulle rakkain, vaikka en varmasti tätä lapsilleni osoita enkä mitenkään näyt. Hän saa hellyyttä, huomiota, rajoja ja rakkautta kuten jokainen muukin lapsistani. Päivähoidosta sanotaan että lapsella on itsetunto-ongelmia, ei siedä pettymyksiä eikä sopeudu kunnolla päiväkodin rytmiin. Sanoivat että aamuisinkin minun ja lapsen ero on vaikea, vaikka olen itse täysin eri mieltä. Vaatteiden riisumisen jälkeen on halit ja suukot ja sen jälkeen heti heipat. En ymmärrä miten se pitäisi sitten hoitaa? Jättää lapsi ulkovaatteineen päivineen päiväkodin eteiseen odottamaan, että joku hoitajista jossain vaiheessa huomaisi ja ottaisi lapsen?
Mä olen totaalisen uupunut ja väsynyt. Tuntuu että mikään, mitä teen, ei auta eikä johda mihinkään. Syyllisyys on kestämätön. Miksi minun lapseni ovat tuollaisia, miksi minä en osaa olla heille hyvä äiti, miksi he käyttäytyvät noin, miksi heillä on tuollaiset ongelmat, miksi ne lapset joiden vanhemmilla on päihde- tai mt-ongelmia, eivät oireile näin? Miksi minä, miksi minulle, miksi, miksi, miksi?!!!
En jaksa. Mitä jos vain luovutan ja annan lapset pois. Tuntuu että kuka tahansa muu on parempi äiti kuin minä. Mä en näköjään vaan osaa.
Olen yh. Olen yrittänyt järjestää lapsille kaiken tarpeellisen ja pyrkinyt siihen että heidän elämänsä olisi kaikinpuolin samanlaista kuin ydinperheen lapsillakin. Vähistä rahoistani olen aina hommannut kengät, vaatteet, parturikäynnit, harrastusrahat jne. Aina en ole pystynyt ostamaan tarvikkeita täysin uusina, vaan olen ostanut niitä kirpputoreilta. Mutta siltikin aina siistejä, ehjiä, nykyaikaisia, uudenveroisia vaatteita ja kenkiä ja leluja. En ole sosiaalitoimiston asiakas, eikä lastensuojelu ole (vielä?) meistä kiinnostunut.
En käytä päihteitä lasteni nähden, meillä ei kulje epämääräistä porukkaa. Miestä minulla ei ole ollut sen jälkeen kun erosin eli kohta viiteen vuoteen. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta ja omasta mielestäni olen sen myös näyttänyt. Haluan ja pyrin siihen, että minulla ja lapsilla olisi avoimet välit ja kaikesta voisi puhua. Kannustan, tuen, rohkaisen, kehun. Pidän myös rajat.
Mikä on lopputulos?
Vanhin lapseni kulkee rikkinäisissä vaatteissa ja kumisaappaissa ympäri vuoden. Syy: ostamani ulkoilupuku ja talvisaappaat eivät kelvanneet. Hän haukkuu minua, uhittelee, "hyppii nenille". Ei suostu tekemään mitään kotitöitä tai edes ulkoiluttamaan koiraa. Teini-ikä vai jotain muuta, en tiedä.
Keskimmäinen lapseni puhuu itsemurhasta ja uhittelee sillä. Käytöshäiriöitä koulussa, kotona ihan tavallinen, iloinen ja normaali lapsi. Itsetunto ongelmia ollut kohta puolitoista vuotta. Olen koettanut tukea entistä enemmän ja kehua joka käänteessä. Ei tulosta. Olen käyttänyt häntä kohta vuoden verran kasvatusneuvolassa, eikä mikään ole muuttunut. Psykologi oli sitä mieltä, että lapsen itsemurhapuheet ovat vain huomionhakemista koska ne ilmenevät tilanteissa jossa lapsi ei saa tahtoaan läpi. Olen samaa mieltä. Kait.
Nuorimmainen on minulle rakkain, vaikka en varmasti tätä lapsilleni osoita enkä mitenkään näyt. Hän saa hellyyttä, huomiota, rajoja ja rakkautta kuten jokainen muukin lapsistani. Päivähoidosta sanotaan että lapsella on itsetunto-ongelmia, ei siedä pettymyksiä eikä sopeudu kunnolla päiväkodin rytmiin. Sanoivat että aamuisinkin minun ja lapsen ero on vaikea, vaikka olen itse täysin eri mieltä. Vaatteiden riisumisen jälkeen on halit ja suukot ja sen jälkeen heti heipat. En ymmärrä miten se pitäisi sitten hoitaa? Jättää lapsi ulkovaatteineen päivineen päiväkodin eteiseen odottamaan, että joku hoitajista jossain vaiheessa huomaisi ja ottaisi lapsen?
Mä olen totaalisen uupunut ja väsynyt. Tuntuu että mikään, mitä teen, ei auta eikä johda mihinkään. Syyllisyys on kestämätön. Miksi minun lapseni ovat tuollaisia, miksi minä en osaa olla heille hyvä äiti, miksi he käyttäytyvät noin, miksi heillä on tuollaiset ongelmat, miksi ne lapset joiden vanhemmilla on päihde- tai mt-ongelmia, eivät oireile näin? Miksi minä, miksi minulle, miksi, miksi, miksi?!!!
En jaksa. Mitä jos vain luovutan ja annan lapset pois. Tuntuu että kuka tahansa muu on parempi äiti kuin minä. Mä en näköjään vaan osaa.
