H
harmaa
Vieras
avioero oli käsillä pari vuotta sitten samoista syistä, mieheni oppi silloin ja paransi tapansa mutta nyt taas on unohtanut miten asioiden pitää olla.
meillä on pieni poika jolle isänsä on kaikki kaikessa, no isällään ei tahdo pojalleen olla aikaa erinäisten harrastusten, kavereiden, saunailtojen sekä työn ohella. olen yrittänyt ukon päähän päntätä että mieti mikä tärkeintä, poika ei ole kauaa pieni eikä kauan sinua tarvitse leikkeihin ja avustamaan eri jutuissa. mies ollut nyt 4vkoa lomalla ja tämä alkoi jo alku kesästä joka viikonloppu on mies ollut menossa, välillä öitä pois kotoa, ryyppäämässä kavereiden kanssa. joka ikinen viikonloppu tänä kesänä. viime viikonloppuna tein jo selväksi kun oli 2iltaa jo mennyt ja vielä 3yö perään että mitenkäs se oli pari vuotta sitten, eikö olisi jo aika rauhoittua taas tästä sinkkuporukasta ja olla kotosalla perheen kanssa. mutta ei nyt kuulin taaas kerran miehen siskon kanssa että ovat lähdössä porukalla toiselle puolen suomia ryyppäjäisiin. tai on sillä "tapahtumalla" hienompikin nimi mutta jääköön mainitsematta. tiedän kuitenkin mitä tuolla tapahtuu ja tehdään ja en halua mieheni sinne lähtevän.
eilen illalla suutuin kun suoraan kysyin että miten on onko hän tänne suunnitellut lähtevänsä kun sellaista kuulin! mies myönsi ja pisti vastaan että on kuulemma minulle kertonut! ei todellakaan ole, pitää itsestään selvyytenä että kun on kertonut että sukulainen järjestää taas nämä juhlat niin hän on sinne menossa... joo' o tiedän että juhlat ovat, on ollut jo kohta 10v mutta kerran oltu molemmat siellä ennen perhettä. sen jälkeen ei ole lähdetty. nyt yhtäkkiä se onkin itsestään selvyys että mies sinne lähtee!
suutuin illalla ja lähdin kotoa, ajelin vain... ukko yritti soittaa koko ajan ja laittoi sitten pojan soittamaan. olivat lähteneet toisella autolla minua muka etsimään. tulin kotiin ja painuin nukkumaan. luulin että asia tuli miehelleni selväksi. äsken lähti pojan kanssa taas johonkin ja poika antoi mulle pusun, ukko siinä odotti omaansa, kysyin että vieläkö on lähdössä vkonloppuna? sanoi että tietenkin on, mikä sen estäisi! eli ei tullut selväksi kantani vaikka kerroin että tästä tulee viimeinen reissu jos lähtee. kerroin myös että ok jos olisi rehellisesti puhunut aikaisemmin ja jättänyt reissuja aikaisemmilta viikonlopuilta mutta ei. pojalla oli synttärit yks su ja ukko oli niin saa***** krapulassa koko päivän ja kaverinsakin kävivät krapuloissaan vielä kyläilemässä.
en jaksa enään, millä saan mieheni ymmärtämään että olen tosissani! miten saan sen ymmärtämään että perhe menee kaiken edelle. kirjoitin ukolle eilen kirjeen jossa kerroin kaikki mikä minua "ottaa päähän" (ei löydä oikeaa sanaa nyt) mutta ei! ei auttanut! 2 vuotta sitten rääkyi 2kk kun ilmoitin muuttavani pojan kanssa ja hakevani eroa! jäinpä sitten idiootti! ei siinä nämä 2v on ollut elämäni parhainta aikaa mieheni kanssa mutta jokin nyt on taas kääntänyt pään. kaverit yllyttää, heillä ei ole kuin yhdellä perhe toisilla vain korkeintaan tyttökaveri. kaikki 30-45v. tätä perheellistä ei pahemmin kans perhe hetkauta eikä hänen vaimonsakaan pistä vastaan. mutta minä laitan. itse en koskaan pääse mihinkään, mies sanoo että saan minäkin mennä, saisinkin mutta millä menen, meiltä 30km kaupunkiin, ei kavereita jotka pääsis lähteen mukaan, ei rahaa taksiin. ukolla kavereita paljon ja kyytejä löytyy, hänellä varaa viinaan ja kaljaan, mutta ei varaa perheenä lähteä minnekkään. tänä kesänä yksi yö käyty hotellissa perheen kanssa, reissuun ei liittynyt mitään huvituksia, hotelli yö saatiin lahjaksi, minä käynyt kerran tunnin reissun paikallisessa siskon kanssa, sekä leffassa kerran. pojan kanssa kahdestaan sirkuksessa ja huvipuistossa, sinnekkään ei isi omilta krapuloiltaan selvinnyt matkaan!
että tällaista!
kiitos ketkä jaksoi lukea ja vielä vastata, tämä helpotti kirjoittaa mutta pahin on edessä jos mies kuitenkin lähtee... en jaksa... eilen oli jo itsari mielessä kun yksin ajelin väliin 60km/h väliin 150... : ( poikani sai onneksi minut puhelimen päähän ja tulin toisiin ajatuksiin. en vain jaksa. lähteä en voi enään ei ole ketään joka auttaisi. pari vuotta sitten oli ystäviä nyt ei ketään kun jäin.
meillä on pieni poika jolle isänsä on kaikki kaikessa, no isällään ei tahdo pojalleen olla aikaa erinäisten harrastusten, kavereiden, saunailtojen sekä työn ohella. olen yrittänyt ukon päähän päntätä että mieti mikä tärkeintä, poika ei ole kauaa pieni eikä kauan sinua tarvitse leikkeihin ja avustamaan eri jutuissa. mies ollut nyt 4vkoa lomalla ja tämä alkoi jo alku kesästä joka viikonloppu on mies ollut menossa, välillä öitä pois kotoa, ryyppäämässä kavereiden kanssa. joka ikinen viikonloppu tänä kesänä. viime viikonloppuna tein jo selväksi kun oli 2iltaa jo mennyt ja vielä 3yö perään että mitenkäs se oli pari vuotta sitten, eikö olisi jo aika rauhoittua taas tästä sinkkuporukasta ja olla kotosalla perheen kanssa. mutta ei nyt kuulin taaas kerran miehen siskon kanssa että ovat lähdössä porukalla toiselle puolen suomia ryyppäjäisiin. tai on sillä "tapahtumalla" hienompikin nimi mutta jääköön mainitsematta. tiedän kuitenkin mitä tuolla tapahtuu ja tehdään ja en halua mieheni sinne lähtevän.
eilen illalla suutuin kun suoraan kysyin että miten on onko hän tänne suunnitellut lähtevänsä kun sellaista kuulin! mies myönsi ja pisti vastaan että on kuulemma minulle kertonut! ei todellakaan ole, pitää itsestään selvyytenä että kun on kertonut että sukulainen järjestää taas nämä juhlat niin hän on sinne menossa... joo' o tiedän että juhlat ovat, on ollut jo kohta 10v mutta kerran oltu molemmat siellä ennen perhettä. sen jälkeen ei ole lähdetty. nyt yhtäkkiä se onkin itsestään selvyys että mies sinne lähtee!
suutuin illalla ja lähdin kotoa, ajelin vain... ukko yritti soittaa koko ajan ja laittoi sitten pojan soittamaan. olivat lähteneet toisella autolla minua muka etsimään. tulin kotiin ja painuin nukkumaan. luulin että asia tuli miehelleni selväksi. äsken lähti pojan kanssa taas johonkin ja poika antoi mulle pusun, ukko siinä odotti omaansa, kysyin että vieläkö on lähdössä vkonloppuna? sanoi että tietenkin on, mikä sen estäisi! eli ei tullut selväksi kantani vaikka kerroin että tästä tulee viimeinen reissu jos lähtee. kerroin myös että ok jos olisi rehellisesti puhunut aikaisemmin ja jättänyt reissuja aikaisemmilta viikonlopuilta mutta ei. pojalla oli synttärit yks su ja ukko oli niin saa***** krapulassa koko päivän ja kaverinsakin kävivät krapuloissaan vielä kyläilemässä.
en jaksa enään, millä saan mieheni ymmärtämään että olen tosissani! miten saan sen ymmärtämään että perhe menee kaiken edelle. kirjoitin ukolle eilen kirjeen jossa kerroin kaikki mikä minua "ottaa päähän" (ei löydä oikeaa sanaa nyt) mutta ei! ei auttanut! 2 vuotta sitten rääkyi 2kk kun ilmoitin muuttavani pojan kanssa ja hakevani eroa! jäinpä sitten idiootti! ei siinä nämä 2v on ollut elämäni parhainta aikaa mieheni kanssa mutta jokin nyt on taas kääntänyt pään. kaverit yllyttää, heillä ei ole kuin yhdellä perhe toisilla vain korkeintaan tyttökaveri. kaikki 30-45v. tätä perheellistä ei pahemmin kans perhe hetkauta eikä hänen vaimonsakaan pistä vastaan. mutta minä laitan. itse en koskaan pääse mihinkään, mies sanoo että saan minäkin mennä, saisinkin mutta millä menen, meiltä 30km kaupunkiin, ei kavereita jotka pääsis lähteen mukaan, ei rahaa taksiin. ukolla kavereita paljon ja kyytejä löytyy, hänellä varaa viinaan ja kaljaan, mutta ei varaa perheenä lähteä minnekkään. tänä kesänä yksi yö käyty hotellissa perheen kanssa, reissuun ei liittynyt mitään huvituksia, hotelli yö saatiin lahjaksi, minä käynyt kerran tunnin reissun paikallisessa siskon kanssa, sekä leffassa kerran. pojan kanssa kahdestaan sirkuksessa ja huvipuistossa, sinnekkään ei isi omilta krapuloiltaan selvinnyt matkaan!
että tällaista!
kiitos ketkä jaksoi lukea ja vielä vastata, tämä helpotti kirjoittaa mutta pahin on edessä jos mies kuitenkin lähtee... en jaksa... eilen oli jo itsari mielessä kun yksin ajelin väliin 60km/h väliin 150... : ( poikani sai onneksi minut puhelimen päähän ja tulin toisiin ajatuksiin. en vain jaksa. lähteä en voi enään ei ole ketään joka auttaisi. pari vuotta sitten oli ystäviä nyt ei ketään kun jäin.
