Mitä silloin tehdään kun yhteiselämä ei suju..?

[hopeless]

Yhdessä 8 vuotta, joista saman katon alla 3. Joka vuosi tuntuu että mies ottaa lisää takapakkia (ns. taantuu) ja arki menee vaan vaikeammaksi. Suurimmat riidat koskevat toisen tapaa tehdä asiat- minun puoleltani ongelma on siinä että ärsyttää kun mies ei tee kotitöitä tai vitkuttelee niissä kohtuuttomia aikoja ja keksii tekosyitä miksi ei voinut viedä roskapussia kuuteen(!) päivään sen täyttymisestä. On keskusteltu, heitetty läppää, riidelty, huudettu jne. mutta muutosta ei vaan tule..."et voi muuttaa toista"? Elämässä usein muutos on elinehto ja siksi en suostukaan hyväksymään miehen tekosyitä olla kasvamatta aikuiseksi, edes vähäsen.

Tavallinen tappelu saadaan aikaan näin: vaikkapa se roskapussi on täynnä ja koska mies itse on tahtonut kotityökseen roskien viemisen, huomautan hänelle ystävällisesti että roskis on täynnä ja se pitäisi viedä. Mies antaa ymmärtää että hoitaa asian. Seuraavana päivänä muistutan miestä että roskiksessa on vaikkapa kalaa ja että se haisee jo ikävästi, voisiko roskat viedä. Mies kantaa roskiksen parvekkeelle. Kolmantena päivänä en sano mitään, neljäntenä saatan ihmetellä eikö roskia ole vieläkään viety. Viidentenä tai kuudentena päivänä palaa pinna, sillä tässä vaiheessa uusikin roskis on haissut jo päivän tai kaksi eikä päähäni mene miksi normaaliälyinen, parikymppinen mies ei saa niitä ******** roskia viedyiksi. Mies loukkaantuu ja selittää että mm. unohti, hukkasi avaimensa, oli parempaa tekemistä (tämä oli syy myös LOMALLA) jnejnejne. Minä kiihdyn lisää ja kohta molemmat jo huutavat toistensa päälle.

Ongelmia piisaa muutenkin. Tahtoisin laittaa kotia nätiksi mutta ihan turhaahan se on kun mies ei kunnioita yhtäkään tavaraamme- kukat saavat homehtua maljakkoon (eikä maljakosta saa irti niitä limaisia heiniä enää edes räjäyttämällä), puhdas pyyhe tippua lattialle ja jäädä siihen kunnes mies potkaisee sen sohvan alle, kosteat pyykit makaavat pyykkikorissa kunnes löydän ne ja laitan uudelleen pesuun, lahjaksi saatu koriste-esine on vain käyttötavaraa miehelle. Joka hel***** kerta käyn miehen kanssa saman keskustelun aiheesta "onko minun tehtävä ja ajateltava ihan kaikki"? Olen vedonnut järkeen, sääliin, luoja ties mihin. Itkenyt, raivonnut, pyytänyt. Ei muutosta.

Meillä on 3-vuotias lapsi joka on ainoa syy yrittää vielä, en tahdo rikkoa lapsen kotia. Mutta sitä mietin että kauanko tätä on siedettävä ilman muutosta?

 

[hopeless]

Niin ja jonkun kodinhengettären tiedoksi: en aio tehdä yksin molemmille kuuluvia kotitöitä, sillä olen ollut loppuunpalamisen ja kiltteyteni takia sairaslomalla aiemmin puoli vuotta. Opettelen löytämään rajani ja lääkärini puhui tästä miehelle, kertoi että on tärkeää tukea prosessia.

 

[mm]

Kuulostaa kyllä melko vaikeasti muutetavalta tapaukselta tuo sinun miehesi. Tilanne vaikuttaa siltä, että joko sopeudut siihen, ettet saa mitään apua kotitöissä mieheltäsi tai sitten eroatte. Kuulostat siltä, että pinnasi alkaa olla jo aivan lopussa - onko teillä kahdella hyviä keskinäisiä asioita, minkä vuoksi suhdetta kannattaisi pelastaa? Mielestäni lapsi ei ole syy pysyä yhdessä, jos asiat eivät kertakaikkiaan suju. Lapsi kärsii jatkuvasta tappelusta.

 

[mm]

Lisäys vielä edelliseen - itse en kestäisi tuollaista käytöstä päivääkään. Ja pelasta hyvä nainen itsesi, jos olet jo ollut loppuunpalanut. Kukaan muu ei ajattele ensin sinua kuin sinä itse - liiallinen kiltteys ei toimi, kuten jo tiedätkin.

 

[hopeless]

Kiitos "mm"! Niin, kieltämättä tässä on mietitty sitä että onko yhteisessä elämässä järkeä jos joka ikinen päivä pitää tapella tai nälviä jostain. Kunnioitus miestäni kohtaan on kadoksissa, hän taas makselee minulle 6-7 vuoden takaisia "kalavelkoja" ajalta, jolloin olin henkisesti todella sairas. Sanoin miehelle viimeksi että hänen täytyy hankkia apua tai lainata vaikkapa kirjastosta kirja, joka auttaisi jäsentelemään katkeruuttaan. Mies myönteli, mutta ei koskaan lainannut mitään eikä varannut sitä lääkärinaikaansa.

Jos otan eron puheeksi ystävieni kanssa, kaikki kauhistuvat. Mieheni on kuulemma ihannetyyppi kun ei juo eikä hakkaa eikä pelaa uhkapelejä tai juokse vieraissa. Miksi minulle ei riitä tuo? Koen tarvetta vähätellä miestäni, etenkin julkisesti. On vaikeaa pitää kieltä kurissa ja usein saan ahdistuskohtauksia jos olemme koko perheen voimin ulkosalla.

 

[Höh]

Outo mies, ihan kuin **ttuilis tahallaan. Ei kukaan voi olla noin LAISKA!!!! Kai nyt jokainen haluaa että koti on siisti...

 

[hopeless]

"Höh", hyvin sanottu. Nyt kun sitä ajattelee niin pottuilultahan tuo muuten kuulostaa!!

 

[mm]

Niinpä, kuulostaa tosiaan siltä, että mies makselee kalavelkoja siitä, jos olet itse ollut joskus aiemmin huonossa kunnossa ja mahdollisesti et silloin pystynyt tekemään kaikkia kotitöitä? Ja tuollainen käytös taas on kammottavaa - psyykkinen sairastaminen on eri asia kuin kettuilla tahallaan. Vaikuttaa tosiaan siltä, että kunnioituksesi miestäsi kohtaan on mennyt - halusi kritisoida häntä jatkuvasti kertoo mielestäni nimenomaan siitä. Voitko kuvitella, että kunnioitus palaisi? Ilman sitä on suhde melkoisella tuuliajolla.

 

[vieras]

Aika pässiltä kuulostaa miehesi... mitä hän oikein hakee tuommoisella kiukuttelulla? Ei roskapussin vieminen voi olla minkään sodan arvoinen asia, jos jaksaa nostaa sen parvekkeelle kuitenkin...

 

[--]

Mulla oli tuollainen mies ja sama elämänasenne ulottui kaikkeen. Kauppaan ei voinut mennä tänään, ehkä huomenna sitten. Kun lopulta lähtee kauppaan, menee sinne 10 min. ennen sulkemisaikaa, kun ei ole aiemmin "ehtinyt", siis vaikka olisi ollut lomalla/kotona koko päivän. Samoin lapsen lääkäriaikojen varaamiset ja muut: "joo, pitää varata", mutta ei vain tule hoidettua. Ei, vaikka asia olisi paperilla, muistuttaisi tms.

Sitten kun tajusin, että sama meininki koskee myös koko tulevaisuutta, niin nostin kytkintä. En enää kestänyt elää semmoisessa parisuhteessa, jossa mentiin päivä kerrallaan, eikä ollut minkäänlaista näkemystä tai suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen. Tai jos olikin suunnitelma, niin tiesi, ettei se tule koskaan toteutumaan, ellei itse hoida. En vain jaksanut, kotiin oli inhottavaa mennä, pelkkä miehen läsnäolo alkoi vituttaa ja aloin purkaa turhautumista myös lapseen. :/

Jaksoin monta vuotta, mutta sitten lähdin. Se lähteminenkin oli vaikeata, kun mies ei vain uskonut, että oikeasti otan ja lähden. Sitten kun seisoin laukkujen kanssa ovella ja olin lähdössä uuteen asuntooni, mies pyysi että menisimme parisuhdeterapiaan. Taisi se laiva olla jo ollutta ja mennyttä siinä vaiheessa... Ei siinä liitossa muuten ollut mitään "vikaa", ei siis ollut väkivaltaa, oli hyviäkin hetkiä, ei ollut riitoja rahasta, molemmat hoitivat lasta jne., mutta ei vain menneet yleiset elämänasenteet yksiin.

 

[hopeless]

"Mm" ja vieras, kiitos. Niin...kai koen velvollisuudekseni yrittää jaksaa miestä kun kerran olin itse aiemmin niin inhottava. Järki sanoo että väsyn jos jatkan tätä, tunnepuoli kokee häpeää ja sääliä kun en osaa olla ihmisiksi vaan sätin miestä. Jos en sanoisi koskaan mistään, suhteemme olisi varmasti erinomainen. Tällä hetkellä vietämme lapsen kanssa erikseen aikaa, koska kolmistaan ollessamme "vahdin" miestä ("älä kaiva nenääsi, voisitko laittaa roskasi roskiin, älä pureskele kynsiäsi koska lapsi matkii sinua kaikessa") ja sitä ei kestä kumpikaan osapuoli. Olen sanonutkin miehelle kuinka iso vastuu tällä on, hän on nyt poikalapsemme roolimalli ja käytös tulisi olla sen mukaista. Mies sanoo ärsyyntyneenä "mm-MMM" ja asia jää siihen. Koen etten voi sanoa mistään suoraan mutta en saa pidettyä harmia piilossakaan, etenkään kun kyse on lapsen kehitykseen vaikuttavista asioista.

 

[hopeless]

"-", iso kiitos sinulle! Tarinasi tuntuu osuvan ja uppoavan...hyvin tutulta kuulostaa...

 

[de]

kotityöt on muistaakseni pariskuntien yleisin riidan aihe.
miksi ihmeessä hauat että miehesi olisi mentävä Yksin terapiaan, kun partiterapia/perheterapia olisi varmasti hyödyllisempää, jotta kommunikaatio alkaisi luistaa

 

[hopeless]

"de", kiitos. En oleta että mies menisi yksin terapiaan, mutta hän tarvitsee apua menneisyyden käsittelyyn. Parisuhdeterapia on mietinnän alla, mies sanoi viimeksi ettei tahdo keskustella kanssani sillä jää verbaalisesti alakynteen. Sovimme että mies voi kirjoitella ajatuksiaan minulle ja hän sitten kuuntelee kun minä puhun. P**kanmarjat siitä mitään tullut...koko ajan pitäisi varoa sanojaan ettei joudu katsomaan mököttävää ukkoa loppuiltaa, ja mies unohti koko ajan mitä hänen pitikään minulle kirjoitella.

 

[mm]

Niin, olen itsekin ollut parisuhteessa, jossa kunnioitus miestä kohtaan oli mennyt ja kritisoin tätä kaikesta - halusin kontrolloida hänen tekemisiään samantapaisesti kuin sinäkin kuvasit, enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Meidän kohdalla kyse oli sekä parisuhteen ongelmista että omasta kontrolloinnin tarpeestani - en vain voinut itselleni silloin mitään. Kuvittelin myös, että kunhan vain lopettaisin, niin kaikki olisi hyvin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen: parisuhde on aina kahden kauppa, jossa molemmat vaikuttavat toisiinsa. Me päädyimme eroon ja se oli näin jälkeenpäin ajateltuna ainoa oikea ratkaisu. Kunnioitus on kuitenkin kaiken a ja o - miten miehesi muuten reagoi, kun kritisoit häntä - suuttuuko hän avoimesti?

 

[hopeless]

"mm", mies yleensä huokaa raskaasti ja muljauttaa silmiään tai sitten poistuu paikalta. Hänellä on mitta täynnä sättimistäni, sen verran sai sanottua itsekin. Minä en vaan pysty lopettamaan...ainakaan kokonaan. Ja jos en sanokaan mitään, mietin mielessäni ikäviä juttuja.

Olen viime aikoina kuvitellut miltä tuntuisi elää eri taloudessa kuin mies ja ajatus houkuttelee erittäin paljon. Mies sanoi samaa. Lapsen takia olemme yrittäneet, mutta enpä tiedä tuleeko tästä mitään...jouluun sovimme seuraavan "tsekkauspäivän", jolloin päätämme jatkammeko yhdessä vai erikseen.

 

[hopeless]

Tähän väliin iso kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea & tukea .

 

[mm]

Olet ilmeisesti niin kypsä, ettet enää pysty ajattelemaan muuta kuin noita kielteisiä asioita miehestäsi - ja se on ymmärrettävää. Mietin vaan sitä, että aika moni mies ei oikeasti kuuntelisi tuollaista puhetta, vaan omaisi niin paljon itsekunnioitusta, että sanoisi takaisin. Sekin kertoo miehen "tossukkamaisuudesta" (anteeksi tällainen ilmaus...) Itselläni esim. on nyt aviomies, joka ei todellakaan kuuntelisi haukkumistani, vaan pitää puolensa ja se toimii 100 kertaa paremmin kuin aiempi kuvio. Pohdin tässä vaan, että vaikea kuvitella miten saisitte enää kelkan käännettyä hyvään suuntaan. Aika kaukana tuo teidän tsekkauspäivä - jaksatko siihen asti? No, ero on niin iso asia, ettei sitä pidäkään kiirehtiä - päätöksen voi tehdä, sitten kun sen voi tehdä.

 

[ddd]

Tai sit hommaatte omat asunnot, ja katotte et auttaako aikalisä. Monen suhde on pelastunu pienellä pesäerolla. Tosin kai niitäkin on et kenellä on menny viel huonompaan..

 

[mm]

Siirryn koneelta muihin hommiin, mutta oikein hyvää jatkoa sinulle hopeless ja toivottavasti asiasi järjestyvät parhain päin - mikä ratkaisu se sitten onkaan!

 

[Juu]

Jos otan eron puheeksi ystävieni kanssa, kaikki kauhistuvat. Mieheni on kuulemma ihannetyyppi kun ei juo eikä hakkaa eikä pelaa uhkapelejä tai juokse vieraissa. Miksi minulle ei riitä tuo?

No kelpaisko sulle sitten kuka tahansa mies, joka ei juo, hakkaa, petä tai pelaa?

Jos kelpais, niin hittojako ottaa tuo nykyinen, kun varmasti noin löysillä kriteereillä löytyy helposti yhteistyökykyisempikin?

Jos ei kelpaa, vaan vaadit parisuhteelta muutakin, niin mikäs peruste se sitten on ettei nykyinen juo, hakkaa petä tai pelaa?