Huudan. Ja poistun paikalta kun tuntuu että nyt naksahtaa. Vaikka vessaan lukkojen taakse. Nykyään pyydän jo omaa rauhaa tilanteessa jossa huomaan hermojen olevan kireällä, eli pistän lapsen leikkimään omaan huoneeseensa että saan rauhassa keskityttyä johonkin. (Mulla menee hermot useimmiten sen takia että keskittymiskykyäni koetellaan repimällä moneen suuntaan.) Jälkikäteen puhutaan tapahtunut läpi -miksi suutuin, -miltä lapsesta tuntuu ja miksi, -pyydämme anteeksi tarpeenvaatiessa, yleensä kumpikin omaa osuuttaan, mutta välillä on myönnettävä että olen ärähtänyt liian pienestä, ja silloin en vaadi lapselta osallistumista anteeksipyyntöön. Aika hyvin menee näin. Meillä on vielä niin, että minä olen temperamentiltani kuin ämpärillinen dynamiittia ja ankeriaita, ja lapsi taas sovitteleva, konflikteja aluksi jopa pelkäävä viilipytty, että kyllä oli aluksi vähän sovittelemista että rupes homma toimimaan. Avainsana siinä tilanteiden läpipuhumisessa - jälkikäteen, ei vihaisena.
Keltähän lie oppineet.
Parhautta!
Oon kyllä miehelle yrittänyt selittää, että kyllä mä kahdestaan ollessa suhtaudun siihen lahkeessa roikkumiseen / vessaan tunkemiseen / kantorepussa venkoiluun / ruoan viskomiseen jne. paljon rakentavammin.
