S
solonely
Vieras
Hei, antakaa tukea/apua?
Kuvailen tähän lyhyesti tilanteen (joka varsin normaalia settiä missä vaan perheessä). Tosin eilen meinas niin pää hajota että olin toistä tuntia ulkona vitutuksen vuoksi (siis ihan kävelyllä).
Historiaa: miehen kanssa kohdattiin, aika pian ilmoitti vauva tulosta. Jahkasin että mennäkö yhteen vai asua erikseen. Mies taivutteli että haluaa olla meidän kanssa, ajattelin että kokeillaan. Ennen vauvan syntymää sitten yhteenmuutto.Vauvan kanssa eka vuosi sitä että hädin tuskin näkee miestä (tulee stressissä uudesta työpaikasta kotiin ja telkeytyy yksikseen huoneeseensa). Mulla siis masennus, kotityöt, vauva ja suhteelliseen uuteen tilanteeseen sopeutuminen - ihan yksin ja ihan tuntemattomalla paikkakunnalla. Kun vauva kasvoi sen verta että alkoi ottaa kontaktia ympäristöönsä, alkoi hyvin hyvin hidas "sulaminen" eli mieskin alkoi ottaa kontaktia lapseensa. Siitä sitten omakin jaksaminen lähti parempaan suuntaan hitusen.
Nyt tässä on viisi vuotta suurinpiirtein rämmitty. Yksi lapsi syntynyt lisää, miehen kanssa kommunikaatio sujuu paremmin toisinaan ja toisinaan ei. Ollaan molemmat aika jääräpäitä joten riidat on syttyessään ihan hirveitä. Nykyään menee seuraavan päivän puolelle "toipuminen" riidassa heitetyistä loukkauksista. Mies alkanut pitää mykkäkoulua aina vaan enempi ja saa nyt kuulemma mun vuoksi paniikkikohtauksia. Mulla menee masennuksen kanssa ylä-ja alamäkeä. Nyt väittäsin että olen oppinut masennusta osin hallitsemaan ja se mahdollistaa sen että pystyn vähän järkevämmin näkemään meidän perheen tilanteen.
Tuntuu että me kaikki kärsitään yhdessä olosta - koko perhe. Ja sitten kun menee ok niin menee ok. Mies usein sanoo että välittää meistä kaikista - minustakin vaikka olen ärsyttävä. Toisaalta kun jotenkin koitan saada tunteilleni vastakaikua (esim laitan viestin:"rakastan sinua") niin hän ei vastaa mitään. Jotain hyminää ehkä halaa tms. Se vituttaa. Meillä ei ole mtn romantiikkaa. Ylipäätään mun ajatukset on alkanu vääristyy niin, että jotenkin koen että mies kohtelee mua kuin holhottavaa ja ärsyttävää pikkusiskoa tms? Usein yllätän itseni ajattelemasta (miehestäni) että "hän on niinkuin vanha äijänkäppänä kitinöineen ja ihan kuin mun veli". Jotain tämän suuntaista.
Edelleen hoidan kotitöitä varsin paljon, tosin ei nappaa yhtään ja aina vaan vähemmän kun muut vaan sotkee... Mies täyttää pyykinpesukoneen omilla vaatteilla - nyt oppinut lastenkin vaatteita pesee - sujuvasti toisinaan täyttää astianpesukoneen (ei tyhjennä usein), ja satunnaisesti oleskelee samassa tilassa lastemme kanssa -välillä jotain leikkkiä "seurailee", helvetin usein jumittaa työhuoneessaan koneellaan, väsynyt usein ja aivan loistavat unenlahjat - kuitenkin öisin valvoo koneensa ääressä kun muut jo nukkumassa. Viikonloput kaljoittelee öisin tietokoneellaan ja päivin riidellään talonlaittamiseen ja siivoomiseen liittyvistä jutuista (ollaan vajaa vuosi asuttu omakotitalossa ja muuttolaatikoita purkamatta!!!). Ei ikinä imuroi (ehkä 5 kertaa pakotettuna vetäny keskilattialta koko yhdessä asumisen aikana) eikä siivoa sotkujaan keittiössä. Ei lajittele jätteitään tai huolehdi niitä ulos/kierrätykseen. Kamat lojuu hujan hajan kunnes mä keräilen paikoilleen. Sitten mulle helvetillinen huuto kun oon hukannu ties minkä nippelin. Olis pitäny arvaa ku tyypin oma asuntokin oli ku läävä...Olen ihan valmist lähtee...
Koen että en saa positiivista huomiota mistään, edes romantiikkaa tms. Silloin kun miehelle seksi maittaa niin heti vänkää luokse ja hommat hoituu suitsait. Pidän itse hellyydestä (varsinkin kun se ei johda seksiin) ja toisaalta haluan seksiä varsin usein, melkein päivittäin. Jos vonkaan niin mies ei lähde leikkiin. Seksi onnistuu vain jos hän tekee aloitteen. Siksi tunnekin itseni huonoksi kun en saa häntä syttymään. Ja likaiseksi koska mun päälle vain kirjaimellisesti pompitaan (silloin kun häntä haluttaa). Hän usein väkisin halailee riidan keskellä saadakseen sovinnon ja se tapa vituttaa. En koe saavani "oikeanlaista" läheisyyttä - enkä tarpeeksi seksiä.
Hänen ystävänsä asuvat kaukana ja vaikuttavat yhtä estyneiltä kuin hänkin. Tunteistaan mies on hitaasti oppinut enemmän puhumaan mutta jäykkää, helvetin jäykkää on. Ja alan jo uskoa että mies on vittumainen luonteeltaan. Alkuun hän oli varsin hiljainen ja mä yritin epätoivoisesti hyvällä ja pahalla saada häntä puhumaan. Nyt kun hän avaa suunsa niin yleensä se on mun läksytystä tai ainakin siltä tuntuu. Tuntuu kuin se koko ajan holhoais mua. Mulla on kaveruussuhteet myös oman ajan puuttumisen että myös mun laiskuuden ja sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi kuolleet jo enimmäkseen pois. Onneks on kivoja työkamuja. Toisinaan ajattelen että muutan yksin asumaan jonnekin erämaahan. Kaikki vastakkaisen sukupuolen kanssa muodostamani suhteet ollu varsin kamalia, en uskoa että enää alan parisuhteeseen kun tästä lähden. Vain lapset estää mua tekemästä mitään radikaalia. Tosin koitin yhdessä välissä vuosia takaperin itseni laittaa narun jatkeeksi kun en enää jaksanut.
Eilen tajusin että parisuhde ei ole mua varten. Olen niin fucked up että tarvisin itse paljon tukea. En tunne itseäni, koen vain hirveää hajoamisen tunnetta. Yksi isku vielä niin hajoan tuulen vietäväksi. Tossa yllä ei ole listatttuna edes kaikki se mitä mun elämään "kuuluu" vain yleistä... Rakastan lapsiani yli kaiken. En tiedä onko miestäni kohtaan mitään muuta tunnette kuin kaveruus ja välittäminen. Tuntuu että tarviis olla hetki erillään, että sen oikeasti näkisi. Hän on mulle tärkeä mutta arki on enimmäkseen taistelua, myös jaksamisen kanssa. Tehdään kumpikin pitkää päivää ja lastenhoitoapua (tai -hakuapua) ei ole. Miten jaksan parisuhteessa, töissä, lasten kanssa (ja nyt sairaana) kun sisäisesti on ihan solmussa?
Eilen katsoin Yleareenalta Avoin tarina: Katseita ja menin ihan sekaisin! Ei vittu, kertoo koulukiusaamisesta - ja mä koin taas olevani se harmaa hiiri koulussa jota muut potkii:C Piti ihan muista syistä katsoa ko. pätkä. Mutta hajosin. Miten ihminen ikinä pääsee traumoistaan eroon??? Aikuisenakin olen ihan hajalla. Olen luuseri.
Ja illalla kun kävelin ulkona ympäriinsä (kipeänä) mieheni käytöksen suututtamana meinasin jo jonnekin soittaa apua saadakseni. En vain tiennyt että minne???
Mikä eilen taas katkaisi kamelin selän?Pyysin eilen miestä nostaa yhen jutun ylemmälle hyllylle, mies ärähti, että ai nyt just kun sai perseensä alas!? Ja tuli kuitenkin mun luo hetken päästä. Mä totesin että ei mtn ja hän tinkas että kerro ny. Mä siihen että ei mtn niin hän lampsi makkariin ja sulki oven perässä. Mä sinne sitten sanomaan että olipa syy suuttua ja muista että nää on sunkin lapset (Kun olis pitänyt ruokaa alkaa laittaa ja mä en meinaa jaksaa kun oon kipeä). Menin keittiöön ja heitin pari muovikuppia päin seiniä kun niin vitutti (tarviin apua). Ja sitte vaikka mua huimasi niin lähin ulos ja ajattelin (lapsellisesti) että mies hoitakoon kotiorjan työt ja mä voin mennä jonneki metsään hankkii tappotaudin... No kävin pitkällä jäähyllä ja tulin takasin, lapset menossa jo tutimaan eikä mies puhu mitään. Menin sohvalle nukkuu yöksi ja mies ei vielä tänä aamunakaan töihin lähtiessä puhunu mitään. Kohta tulee kotiin...
Kuvailen tähän lyhyesti tilanteen (joka varsin normaalia settiä missä vaan perheessä). Tosin eilen meinas niin pää hajota että olin toistä tuntia ulkona vitutuksen vuoksi (siis ihan kävelyllä).
Historiaa: miehen kanssa kohdattiin, aika pian ilmoitti vauva tulosta. Jahkasin että mennäkö yhteen vai asua erikseen. Mies taivutteli että haluaa olla meidän kanssa, ajattelin että kokeillaan. Ennen vauvan syntymää sitten yhteenmuutto.Vauvan kanssa eka vuosi sitä että hädin tuskin näkee miestä (tulee stressissä uudesta työpaikasta kotiin ja telkeytyy yksikseen huoneeseensa). Mulla siis masennus, kotityöt, vauva ja suhteelliseen uuteen tilanteeseen sopeutuminen - ihan yksin ja ihan tuntemattomalla paikkakunnalla. Kun vauva kasvoi sen verta että alkoi ottaa kontaktia ympäristöönsä, alkoi hyvin hyvin hidas "sulaminen" eli mieskin alkoi ottaa kontaktia lapseensa. Siitä sitten omakin jaksaminen lähti parempaan suuntaan hitusen.
Nyt tässä on viisi vuotta suurinpiirtein rämmitty. Yksi lapsi syntynyt lisää, miehen kanssa kommunikaatio sujuu paremmin toisinaan ja toisinaan ei. Ollaan molemmat aika jääräpäitä joten riidat on syttyessään ihan hirveitä. Nykyään menee seuraavan päivän puolelle "toipuminen" riidassa heitetyistä loukkauksista. Mies alkanut pitää mykkäkoulua aina vaan enempi ja saa nyt kuulemma mun vuoksi paniikkikohtauksia. Mulla menee masennuksen kanssa ylä-ja alamäkeä. Nyt väittäsin että olen oppinut masennusta osin hallitsemaan ja se mahdollistaa sen että pystyn vähän järkevämmin näkemään meidän perheen tilanteen.
Tuntuu että me kaikki kärsitään yhdessä olosta - koko perhe. Ja sitten kun menee ok niin menee ok. Mies usein sanoo että välittää meistä kaikista - minustakin vaikka olen ärsyttävä. Toisaalta kun jotenkin koitan saada tunteilleni vastakaikua (esim laitan viestin:"rakastan sinua") niin hän ei vastaa mitään. Jotain hyminää ehkä halaa tms. Se vituttaa. Meillä ei ole mtn romantiikkaa. Ylipäätään mun ajatukset on alkanu vääristyy niin, että jotenkin koen että mies kohtelee mua kuin holhottavaa ja ärsyttävää pikkusiskoa tms? Usein yllätän itseni ajattelemasta (miehestäni) että "hän on niinkuin vanha äijänkäppänä kitinöineen ja ihan kuin mun veli". Jotain tämän suuntaista.
Edelleen hoidan kotitöitä varsin paljon, tosin ei nappaa yhtään ja aina vaan vähemmän kun muut vaan sotkee... Mies täyttää pyykinpesukoneen omilla vaatteilla - nyt oppinut lastenkin vaatteita pesee - sujuvasti toisinaan täyttää astianpesukoneen (ei tyhjennä usein), ja satunnaisesti oleskelee samassa tilassa lastemme kanssa -välillä jotain leikkkiä "seurailee", helvetin usein jumittaa työhuoneessaan koneellaan, väsynyt usein ja aivan loistavat unenlahjat - kuitenkin öisin valvoo koneensa ääressä kun muut jo nukkumassa. Viikonloput kaljoittelee öisin tietokoneellaan ja päivin riidellään talonlaittamiseen ja siivoomiseen liittyvistä jutuista (ollaan vajaa vuosi asuttu omakotitalossa ja muuttolaatikoita purkamatta!!!). Ei ikinä imuroi (ehkä 5 kertaa pakotettuna vetäny keskilattialta koko yhdessä asumisen aikana) eikä siivoa sotkujaan keittiössä. Ei lajittele jätteitään tai huolehdi niitä ulos/kierrätykseen. Kamat lojuu hujan hajan kunnes mä keräilen paikoilleen. Sitten mulle helvetillinen huuto kun oon hukannu ties minkä nippelin. Olis pitäny arvaa ku tyypin oma asuntokin oli ku läävä...Olen ihan valmist lähtee...
Koen että en saa positiivista huomiota mistään, edes romantiikkaa tms. Silloin kun miehelle seksi maittaa niin heti vänkää luokse ja hommat hoituu suitsait. Pidän itse hellyydestä (varsinkin kun se ei johda seksiin) ja toisaalta haluan seksiä varsin usein, melkein päivittäin. Jos vonkaan niin mies ei lähde leikkiin. Seksi onnistuu vain jos hän tekee aloitteen. Siksi tunnekin itseni huonoksi kun en saa häntä syttymään. Ja likaiseksi koska mun päälle vain kirjaimellisesti pompitaan (silloin kun häntä haluttaa). Hän usein väkisin halailee riidan keskellä saadakseen sovinnon ja se tapa vituttaa. En koe saavani "oikeanlaista" läheisyyttä - enkä tarpeeksi seksiä.
Hänen ystävänsä asuvat kaukana ja vaikuttavat yhtä estyneiltä kuin hänkin. Tunteistaan mies on hitaasti oppinut enemmän puhumaan mutta jäykkää, helvetin jäykkää on. Ja alan jo uskoa että mies on vittumainen luonteeltaan. Alkuun hän oli varsin hiljainen ja mä yritin epätoivoisesti hyvällä ja pahalla saada häntä puhumaan. Nyt kun hän avaa suunsa niin yleensä se on mun läksytystä tai ainakin siltä tuntuu. Tuntuu kuin se koko ajan holhoais mua. Mulla on kaveruussuhteet myös oman ajan puuttumisen että myös mun laiskuuden ja sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi kuolleet jo enimmäkseen pois. Onneks on kivoja työkamuja. Toisinaan ajattelen että muutan yksin asumaan jonnekin erämaahan. Kaikki vastakkaisen sukupuolen kanssa muodostamani suhteet ollu varsin kamalia, en uskoa että enää alan parisuhteeseen kun tästä lähden. Vain lapset estää mua tekemästä mitään radikaalia. Tosin koitin yhdessä välissä vuosia takaperin itseni laittaa narun jatkeeksi kun en enää jaksanut.
Eilen tajusin että parisuhde ei ole mua varten. Olen niin fucked up että tarvisin itse paljon tukea. En tunne itseäni, koen vain hirveää hajoamisen tunnetta. Yksi isku vielä niin hajoan tuulen vietäväksi. Tossa yllä ei ole listatttuna edes kaikki se mitä mun elämään "kuuluu" vain yleistä... Rakastan lapsiani yli kaiken. En tiedä onko miestäni kohtaan mitään muuta tunnette kuin kaveruus ja välittäminen. Tuntuu että tarviis olla hetki erillään, että sen oikeasti näkisi. Hän on mulle tärkeä mutta arki on enimmäkseen taistelua, myös jaksamisen kanssa. Tehdään kumpikin pitkää päivää ja lastenhoitoapua (tai -hakuapua) ei ole. Miten jaksan parisuhteessa, töissä, lasten kanssa (ja nyt sairaana) kun sisäisesti on ihan solmussa?
Eilen katsoin Yleareenalta Avoin tarina: Katseita ja menin ihan sekaisin! Ei vittu, kertoo koulukiusaamisesta - ja mä koin taas olevani se harmaa hiiri koulussa jota muut potkii:C Piti ihan muista syistä katsoa ko. pätkä. Mutta hajosin. Miten ihminen ikinä pääsee traumoistaan eroon??? Aikuisenakin olen ihan hajalla. Olen luuseri.
Ja illalla kun kävelin ulkona ympäriinsä (kipeänä) mieheni käytöksen suututtamana meinasin jo jonnekin soittaa apua saadakseni. En vain tiennyt että minne???
Mikä eilen taas katkaisi kamelin selän?Pyysin eilen miestä nostaa yhen jutun ylemmälle hyllylle, mies ärähti, että ai nyt just kun sai perseensä alas!? Ja tuli kuitenkin mun luo hetken päästä. Mä totesin että ei mtn ja hän tinkas että kerro ny. Mä siihen että ei mtn niin hän lampsi makkariin ja sulki oven perässä. Mä sinne sitten sanomaan että olipa syy suuttua ja muista että nää on sunkin lapset (Kun olis pitänyt ruokaa alkaa laittaa ja mä en meinaa jaksaa kun oon kipeä). Menin keittiöön ja heitin pari muovikuppia päin seiniä kun niin vitutti (tarviin apua). Ja sitte vaikka mua huimasi niin lähin ulos ja ajattelin (lapsellisesti) että mies hoitakoon kotiorjan työt ja mä voin mennä jonneki metsään hankkii tappotaudin... No kävin pitkällä jäähyllä ja tulin takasin, lapset menossa jo tutimaan eikä mies puhu mitään. Menin sohvalle nukkuu yöksi ja mies ei vielä tänä aamunakaan töihin lähtiessä puhunu mitään. Kohta tulee kotiin...
