Tätä on tullut joskus pohtineeksi. Pohjimmiltaan veljet ja isä herättävät sellaisen poikamaisen kuvan miehistä, siis hyvällä tavalla. Leikkisä, kiusoitteleva, hauska. Ja ne metkut ja käytännönpilat ovat mitä mahtavimpia, vaikka eivät aina hauskoja, mutta jälkikäteen tulee ihmeteltyä miten ne niitä oivaltavat. Kotona asuessa oli välillä tunne ettei meillä ollut päivää ilman jotakin jekkua. Parhaat temput teki yleensä isä, eli tyyliin teippiä ovenkarmien väliin, kuuma vesi kiinni varaajasta kun veljet suihkussa, kylmää vettä niskaan kun istuvat juomassa kaljaa verannalla jne. Tietyllä tapaa ilkeitä, mutta uskomattoman hauskoja piloja. Ja tästä kun seurasi se koston kierre niin eihän siltä naurulta vaan voinut välttyä.
Työkaverit ja ystävät (miehet) on ihan vaan kavereita. Toisinaan miettii mikä pakko se on olla tietävinään kaikesta kaikki, tai miksi pitää kehua korjanneensa sitä tai tätä. Ja autokeskustelut menee yli.
Harvassa on ne miehet, jotka herättävät ihastusta. Yleensä tulee tunne kuinka joku työntyy väkisin seuraan ja hänellä on jokin taka-ajatus hautumassa. Tai hakee muuta hyötyä minusta. Kuten lukio aikaankin oli aina kavereita kyllä tekemään koulutehtäviä ja kysymään apua. Mutta sitten itse ei sitä saanut vaikka pyysi.
Tuota varpusparvi teoriaa en allekirjoittaisi. Osa miehistä kehtaa työpaikalla siivota lattialle kaatuneen kahvinkin, kun taas naiset antavat olla tai odottavat vähintään että kaikki ovat menneet pois automaatiota ja kymmenet ihmiset levittäneet kengissään sen kahvin pitkin toimistoa.
Ja miehistä tuli vielä mieleen, niin meillä on ainakin töissä sellaisia miehiä, että pahimmillaan jopa riitelevät siitä, kumman syy pieleen mennyt asiakasprojekti oli. Eli minun tuntemillani miehillä on selkärankaa myöntää virheensä isonkin joukon edessä. Kun taas naisilla on lista tekosyitä. Ja jos itse menee itseään syyttelemään, niin jo on joku toinen nainen kääntämässä syytä muualle. Miehet toteaa että ok, sillä sipuli.