Hae Anna.fi-sivustolta

Mitä tehdä kun en jaksa olla enää äiti?

Viestiketju osiossa 'Vanhempana' , käynnistäjänä eijaksaenää, 31.08.2010.

  1. eijaksaenää Vierailija

    Olen täysin kyllästynyt äidin rooliin ja äitinä oloon. En jaksa innostua lapsien touhuista enkä tekemisistä. Tunnen oloni väsyneeksi ja voimattomaksi. Kotona ollaan vaan jotta saadaan ruuat tehtyä, pyykit pestyä, lapset hoidettua ja kaikki muu siihen lisäksi. Olen täysin kyllästynyt elämääni enkä jaksa sitä enää. Olen hakunut apua neuvolan kautta kolmelta eri asiantuntijalta, yksityiseltäpuolen ja tulos on plus miinus nolla. Ei mitään.
    Tässä istun ja inhoan elämääni, lapsiani ja kaikkea. Mietin usein kuolemaa ja sitä olisiko se ratkaisu? Olen sydänjuuriani myöten sitä mieltä että lapseni eivät ole enää onnellisia kanssani ja että heidän olisi paljon parempi jossain muualla. Suutun herkästi ja saatan jopa lyödä kun ärsytyskynnys menee kipurajan yli. huudan päivittäin ja käsken lapsia jättämään minut rauhaan.
    En vaan jaksa olla koko aikaa saatavilla, passaamassa, olemassa.
    ajattelen usein että jos saisin palata ajassa takaisin päin..en tekisi lapsia ollenkaan...en halua tällaista elämää. Olen niin väsynyt eikä minulla ole minua enää. Minä olen vain jotain joka suorittaa päivän tehtävät ja toivoo pääsevänsä pian takaisin nukkumaan...ja toivon yön vain kestävän ja kestävän...aamut tulee liian nopeasti. Ja päivät ovat yhtä raadantaa...minulla ei ole mitään omaa.

    Mies on väsynyt tähän ja minä siihen. tämä on raskasta meille kaikille mutta en jaksa enää pyydystää itselleni apua. Masennusta tämä voi olla mutta minut on jätetty täysin yksin hakemastani avusta huolimatta. Enkä jaksa enää kerjätä säälipisteitä.

    Tämä vaan ei ole sitä mitä haluan...
     
  2. pano mies Uusi jäsen

    liittynyt:
    27.08.2010
    Viestejä:
    19
    Saadut tykkäykset:
    0
    Ohje on , menkää uima halliin käymään yhdessä .
    Koko perheen voimin , tehkää yhdessä .
    Pyykin lajittelut , kuivamaan laitot , viikkaukset. Teette mitä tahansa ,
    sano että tarvitset toisia kaveriksi . Siivoukset , ym .Sitä on
    perhe elämä , et ole palvelija , olet perheen jäsen . Ja jos niin
    se , joka käskyttää , jos ei muu ala auttaa .
    Mutta muista olla lapsille , se rakas äiti , jonka luo on helppo tulla .
     
  3. Sudenmarja Uusi jäsen

    liittynyt:
    06.11.2006
    Viestejä:
    325
    Saadut tykkäykset:
    0
    Kuullostat kyllä ihan oikeasti masentuneelta. Enpä juuri muuta osaa neuvoa, kuin että apua sinun nyt olisi saatava.

    Voisiko miehesi hakea sinulle ammattiapua puolestasi? Tai vaikka äitisi tai muu läheinen? Voi olla, että itse lääkärissä käydessäsi vaikutat "liian hyväkuntoiselta" että oikeasti uskoisivat että on jotain vialla...

    Lapsillesi olet varmasti joka tapauksessa maailman tärkein ja rakkain ihminen.
     
  4. uighr Vierailija

    Kyllähän se masentaa jos tajuaa tehneensä peruuttamattoman erehdyksen elämänvalinnoissaan :( Nyt tarvitset tosiaankin jotain radikaalia apua siihen, että sopeudut elämääsi äitinä. Etkö siis saanut lainkaan apua pyynnöistä huolimatta, vai eikö avusta ollut apua?

    Ihminen on onneksi siitä ovela otus, että se sopeutuu isoihinkin muutoksiin, mutta ihan aina se ei kuitenkaan onnistu. Ehkä jossain välissä kannattaa miettiä sitäkin mahdollisuutta, että eroatte ja mies ottaa lapset. Vaikka sitä ei toteutettaisi, sinulla olisi edes yksi lohdullinen ajatus josta pitää kiinni, eräänlainen raollaan oleva takaovi ettei koko elämä tunnu totaaliselta umpikujalta.
     
  5. enjaksaenää Vierailija

    siis en ymmärrä miksei hakemastani avusta ole irronnut mitään pysyvää? olen kyllä varmasti ollut rehellinen tunteissani ja sanoissani...mutta asiantuntijoiden mielestä "minusta ei tarvi olla huolissaan" ?? Mä olen niin kyllästynyt tuohonkin?? Milloin sitten ollaan huolissaan? sittenkö voimat loppuu ja lopetan itseni vai sittenkö kun joku lapsista vahingoittuu raivonpuuskassani??

    Mä en tosiaankaan enää jaksa juosta avun perässä...olen yrittänyt...maksanu itseni kipeäksi yksityiselläpuolella ja ei, ei mitään. En ymmärrä tätä? Välillä on jakomielinen olo sen vuoksi että itse tunnistan olevani ihan lopussa ja muut ei sitä näe eivätkä tajua...mietin että mikä mättää??

    Mies kyllä pyrkii auttamaan kodinhoidollisissa asioissa ja lastenhoidoissa sen minkä töiltää ehtii...mutta päivät täällä kotona lasten kanssa on yhtä kidutusta...enkä oikeasti halua enää mitään muuta kuin RAUHAA. Olen miettinyt avioeroakin ja kaikkea mahdollista...en tiedä...iso askel.

    Vaikeaa on...ja tännekin kirjoitin vain siksi kun en tiedä enää mihin itseäni purkaisin...öisin näen unta että on jo aamu ja kello on 6.23...joka yö...sama uni...ahdistaa...niin pelkään aamuja ja toivoisin ettei tarvitsisi nousta. koskaan enää! =(

    Toisaalta kuitenkin kadun kaikkia näitä tunteita ja tiedostan että pitäisi iloita siitä mitä on...
    vaan kun ei oikein irtoa...ei...
     
  6. empatia Vierailija

    Kuulostat kyllä masentuneelta. Ikävä, että apu on niin "kiven alla". Ehkä se, mitä kaipaat ei olekaan keskusteluapu (?) - sitä kai tarkoitat siltä, että monenlaista apua on kokeiltu. Entä jos kertoisit kaikki nämä tunteesi lääkärille (vaikka vielä liioitellen, jos ei muu auta?) ja pyytäisit mielialalääkettä. Voisihan sitä kokeilla, josko apu löytyisi? Ja kerro myös neuvolassa/lääkärissä siitä, että olet käynyt kiukuspäissä/väsyksissä lapsiin käsiksi ja pelkäät, että satutat heitä pahemmin (?) Se, jos mikä on jo hälytysmerkki ja merkki avuntarpeesta. Ja jo lastensuojeluasiakin (en nyt tällä tarkoita, että lapset otettaisiin pois tms. vaan sitä, että tarvitset tukea ja apua jaksamiseesi). Lapsilla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen AINA!

    Tai auttaisiko sinua ihan joku käytännön asia. Viikonlopun tai vaikka koko viikon irtiotto perheestä? Ihan oma loma pääntuuletukseen ilman aikatauluja? Saisit tehdä mitä haluaisit. Ei lapsiperheessä helppo järjestettävä, mutta jos teillä vaan on läheisiä/tukiverkkoja ja heille kertoisit tunteistasi, niin varmasti lasten hoito jotenkin järjestyisi?

    Et kertonut, minkä ikäiset lapset sinulla on? Onko sinulla työpaikkaa johon palata? Jos et vain ole kotiäitityyppiä ja jaksaisit ehkä työpäivän jälkeen illat olla läsnäolevampi äiti lapsille?

    Jokin oma harrastus edes kerran viikossa ilman lapsia? Tai harrastuksia lasten kanssa? Eka viestissä ehdotettu uimahalli ei ole varmaan ollenkaan pöllömpi idea ;) Tuntuu, että sinua ahdistaa eniten "neljän seinän sisällä olo" ja loputtomat kotityöt. Voisitteko mennä ja tehdä lasten kanssa jotain mukavaa kodin seinien ulkopuolella. Onko sinulla/teillä lapsiperhetuttuja joiden luona kyläillä päivisin?

    Tai voisiko ajatella, että lapset olisivat kerhossa/päiväkodissa jonkun tunnin/päivän viikossa? Voisit pyhittää tuon ajan ihan itsellesi ilman kotitöitä. Saisit jälleen aikaa olla "sinä itse" tai ainakin etsiä, kuka se nykyään mahtaa olla?

    Noita kyllästymisen ja riittämättömyyden tunteita tulee varmasti kaikille äideille ajoittain, mutta pitkään jatkuessaan sinun olisi jotain apua ja tukea saatava.

    Positiivisempia syyspäiviä toivottelen!
     
  7. ihan oikein Vierailija

    edellisellä kirjoittajalla, ja muitakin hyviä neuvoja on tullut!

    Ota vaari siitä, että ilmoitat neuvolaan/lääkärille, että nyt tarvitaan todellisia tukitoimia. Kerrot, ettet jaksaa enää lasten kanssa kotona, vahingon mahdollisuuskin on olemassa. Lastensuojelun ja sosiaalitoimiston kautta on esim. mahdollista, että lapset saavat tukiperheen (tukiperheet?), jossa saavat viettää vaikka viikonlopun kuussa. Muitakin tukimuotoja ihan varmasti on, niistä en vain tarkemmin tiedä.

    Lisäksi sinun kannattaisi hakea lapsille ainakin osapäiväistä hoitopaikkaa välittömästi. Suomessahan on subjektiivinen päivähoito-oikeus. Lapset voisivat olla perhepäivähoitajalla/päiväkodissa joko joka päivä vähän aikaa tai muutamia päiviä viikossa, jolloin voisit saada oman itsesi järjestykseen.

    Eron voi tosiaan pitää ns. henkisenä takaovena itselleen! Se voi olla mahdollisuus, jota ajattelet vaikeina hetkinä, joka kantaa sinut sen hetken ylitse. Ei sitä tarvitse toteuttaa - tai tietenkin voi, jos se tuntuu oikealta ratkaisulta - mutta usein auttaa jo se, että tietää, että muitakin mahdollisuuksia on olemassa kuin oman elämänsä päättäminen.

    Laita kova kovaa vasten lääkärillä/neuvolassa tms. tai soita suoraan lastensuojeluviranomaisille, kunnan perhetyöhön tms. Kyllä konkreettista apua on saatavilla, mutta miksi se ei ole saavuttanut sinua, sitä en tiedä. Voimia.
     
  8. vaikea tilanne.. Vierailija

    Jos kyseessä on naisen pohjimmainen sopimattomuus äidiksi, esim perustemperamenttiin liittyvä voimakas tarve omaan tilaan ja rauhaan joka on tietenkin valtavassa ristiriidassa lapsiperheen jatkuvan läsnäolon vaatimusten kanssa, siinä ei psyykenlääkkeillä paljon tee. Ellei sitten halua seuraavaa ~18 vuotta viettää lääketurtumuksessa.
    Ääritilanteessa ero + lapset miehelle on tosiaan harkittavan arvoinen juttu. On myös olemassa vapaaehtoinen huostaanotto, jos äidin/vanhempien resurssit eivät riitä. Radikaali ja epäsovinnainenkin vaihtoehto on kuitenkin parempi kuin se, että äiti väkipakolla sinnittelee kunnes "naksahtaa" - niitä seurauksia voi olla jopa mahdotonta peruuttaa.

    Unohda väitteet, että jokainen nainen on luotu äidiksi, ja varsinkin ohita kaikenmaailman syyllistävät lässytykset siitä miten pitää vaan jaksaa ja nauttia lapsistaan, kun ne kerran on tehnyt. Hyvään äitiyteen kuuluu omien rajojen tunteminen ja lasten parhaan tiedostaminen, ja äitimyyttiin perustuvista hehkutuksista huolimatta joskus lasten paras on olla muualla kuin äidin luona.
     
  9. ap Vierailija

    Kiitos kaikille. Mahtavasti olette antaneet palautetta.

    Olen pohtinut tilannettani valtavasti ja miettinyt missä olen mennyt vikaan? yksi silmät avannu kommentti on ollut juurikin se että kaikki me ei olla äitityyppejä. Ihan hirveää ajatella etten sitten kuinkaan ollut sellainen kun aina ajattelin. Ja ihan kamalaa painoa harteille heittää se tosi asia että nämä lapset on tekemällä tehty ja haluttu...ja nyt en sitten haluakkaan...ihan itkuksi menee tämä...
    Olen valtavan kateellinen kotiäideille jotka ilolla kertoo lapsistaan...leipoo tekee..on ja jopa nauttii siitä kaikesta. Mä olen kodottanut sen tunteen jo ajat sitten. Ruoskin itseäni näistä negatiivisista tunteista ja koetan pakottaa itseni näkemään ja kokemaan hyvää. Se on hankalaa.
    Silloin kun läpsäsin lastani ekan kerran tajusin ylittäneeni jotain sellaista mikä vainoaa minua lopunelämääni. Lupaan joka kerta että tätä en enää koskaan tee koska pystyn asettumaan sen lapsen asemaan ja tajuan miten pelottavaa se lapsesta on ja miten vahingollista tämä kaikki on. Se kiduttaa minua. Jotenkin haluan luopua äitydestä senkin vuoksi etten sitä ole mielestäni ansainnut. Olen epäonnistunut. Se raastaa minua...halusin niin olla tässä hyvä...enkä olekkaan. Enkä tiedä edes missä olisin? Ainakin tässä ruikuttamisessa ja rypemisessä.
    olen yrittänyt jakaa tuntemuksiani sukulaisille mutta vastaukset ovat olleet pääsääntöisesti niin tökeröitä etten enää sinnepäin oloistani huutele. Muutama hyvä ystävä on mutta he eivät asu samalla paikkakunnalla eikä apua sitä kautta ole saatavilla muuten kuin että he kuuntelevat kun minä purkaudun. Sekin toki auttaa.
    En ole työelämässä mutta olen aloittanut koulun...ihan tietoisesti...jotta pää tuulettuisi...mutta ihan täysillä tämä ei vielä ole lähtenyt käyntiin sillä nuorin on vauva vielä...enkä pysty olemaan pitkiä pätkiä pois kotoa. Toivottua tulosta ei tästä vielä ole seurannut..ehkä pikkuhiljaa? toivottavasti...
    En vain tiedä miten antaisin ikinä itselleni anteeksi tämän totaalisen epäonnistumisen ja lasten kohtelun...sitä kautta ehkä saisi eväitä uuteen nousuun...nyt syyllistän liikaa itseäni...syystäkin!!
     
  10. Armoa itsellesi Vierailija

    Kuulostaa siltä, että todellakin tarvitset jotakin omaa, harrastus, työ tai juuri se koulu. Siellä saat toteuttaa itseäsi ja tehdä jotakin vain itsellesi. Toivottavasti se auttaa hieman.

    Toinen helpotus voisi olla opettaa lapset iltasella kysymään ensisijaisesti isältä asioita. Esimerkiksi sovitte, että jos olet makuuhuoneessa ja ovi kiinni (luet vaikka hyvää kirjaa ym.) sinne lapset eivät mene. Mies ottaa tällöin koko rumbasta vastuun, ihan kun et olisi edes kotona. Näitä hetkiä ei tarvitse olla edes montaa kertaa viikossa kun se saattaa jo helpottaa. Alussa tosin ehkä enemmin. Tämä tietysti vaatii myös mieheltä paljon energiaa.

    Ja tuosta epäonnistumisesta. Itse ajattelen äitiyden niin, että se pitää sisällään paljon ilon ja onnen hetkiä eli onnistumisia äitiydessä, mutta lähes yhtä paljon pieniä tai suurempiakin epäonnistumisia. Minun ajattelutavalla olet vasta kokenut suuren epäonnistumisen, josta ei ole helppoa päästä yli. Mutta jos pidät mielessäsi, että sinulla on vielä lähes 20 vuotta aikaa kasvattaa lapsiasi (ainakin nuorimmaistasi), niin todella paljon on vielä tehtävissä. Peli ei todellakaan ole vielä menetetty. Mitä nopeammin pystyt korjaamaan tilanteen, sen enemmin päädyt plussalle silloin 20 vuoden päästä. Mutta vaikka hitaamminkin saat kelkan käännettyä, sinulla on vielä rutkasti aikaa päätyä plussalle onnistumisien ja epäonnistumisien kanssa.

    Tsemppiä sinulle toivottaa itsekin vauva-arjessa aikanaan loppuun palanut ja nyt plussan puolelle päässyt.
     
  11. tuli vaan mieleen Vierailija

    Jos ap on jo nyt kurkkua myöten täynnä lapsiperhe-elämää, ehkä ei ole paras ratkaisu keskittyä siihen että sitä on tiedossa vielä 20 vuotta...
     
  12. Tsemppiä Vierailija

    Mietin vain...hienoa, että olet hakenut apua. Mutta oletko varmasti ollut täysin rehellinen kertoessasi tilanteestasi ulkopuolisille?

    On varmasti vaikeaa myöntää edes itselleen -saati sitten tuntemattomille- kaikkein hirvittävimpiä ajatuksiaan ja tekojaan. Ettet vain ole vaistomaisesti "kaunistellut" tunteitasi...? ...ja sen vuoksi et ole saanut tarvitsemaasi apua.
     
  13. Huolestunut Vierailija

    ja sitten mielenterveystoimistoon, lomalle, lepäämään tai jotain mitä kunnallasi on tarjota. Ei voi jatkua näin. Näin ulkopuolisena en usko, että harrastuksista tai ns. omasta elämästä tai lepäilystä makkarissa (ja isä hoitaa) on mitään hyötyä enää silloin, jos ajatukset ovat noin masentuneita. Joskus päädytään tilanteisiin, joissa todellinen stoppi on tarpeen. Ei ole enää välimuotoja tai muita keinoja, joilla selviydytään.

    Joku tuossa sanoi, että oletko kenties kaunistellut tuntemuksiasi. Voi hyvinkin ehkä olla näin, koska joskus kysymykset on esitetty niin, että todellinen hätä voidaan ohittaa. En tarkoita sitä, että joku haluaisi ohittaa todellisen hätäsi, mutta normikysymysten perusteella voi joskus näinkin käydä.

    Enkä halua loukata sinua tai ketään muuta neuvojaa. Olen vain sitä mieltä, että täydellinen stoppi ja irtiotto on tarpeen. On ihan turha rassata itseään millään äiti-myyteillä/hyvä äiti -ajatuksilla silloin, kun kello kilkattaa hätätilannetta.
     
  14. ap Vierailija

    Olen käynyt myös erikseen lääkärillä ja sen jälkeen minut ohjattiin neuvolaan ja sitä kautta psykologille, perhetyöntekijää ja vielä perheterapeuttia. Ja tässä silti yksin istun...Tämä prosessini on alkanut jo n.1,5vuotta sitten ...välillä olen voinut paremmin ja sitten taas heikommin. Nyt oireet ovat samaa luokkaa kuin tuollon 1,5vuotta sitten. Lääkäri silloin kieltäytyi antamasta lääkettä, eivät hoida kuulemma kuin oireita...ja näinhän se on...kyse on minun väsymisestä..tähän kotona vallitsevaan elämään. Mutta miten sitä kotiäiti tai äiti yleensä ottaa sairaslomaa lapsistaan?? Perhetyöntekijä kävi kerran viikossa?? puolisen vuotta...kunnes koki että me pärjätään ja hänellä kädet täynnä muita hädässä olevia.
    Yksityiselle hakeuduin keväällä...ja hän oli kyllä ammattitaitoinen apu mutta jotenkin jäin yksin taas oireineni...Ja mielestäni kerroin kyllä hyvinkin todellisesti tilanteestani. Siitä miten mietin kuolemaa...lyön lapsiani...en koe mielihyvää mistään...mutta...oireeni aaltoilee...välillä voin paremmin ja sen vuoksi minusta ei ilmeisesti olla huolissaan.

    Itse kyllä olen ja mieheni. Olemme puhuneet tästä nyt paljon. Mieheni peilaa tilanteen niin että kun en voi kotoa lähteä parentumaan mihinkään niin sitten pitäisi löytää jotain muita keinoja. Mitä ne ikinä onkaan?? kohta varmaan minut viedään piipaa autolla suljetulle osastolle...ja välillä sitä toivonkin koska en jaksa tätä. Toivon että voisin vaipua uneen ja pysyä siellä. Todellisuus on liian rankkaa ja karua.

    Minua ärsyttää kun kerron että miten en jaksa lapsia ja kuinka ne tuovat vain huolta ja murhetta...saan vastineeksi että kuinka ihania ne loppujen lopuksi on ja kuinka mahtavaa kun lapsilla on sisaruksia. NO EI PERKELE OLE!!! MITÄ IHANAA ON OLLA ORJANA OMILLE LAPSILLEEN.?? OLLA KOKO AJAN VALMIUDESSA...NUKKUA PÄTKISSÄ...HERÄTÄ LIIAN AIKAISIN...PALVELLA KOKO PÄIVÄ JA SITTEN VIELÄ HOITAA KOTIKIN SIIHEN PÄÄLLE. ???? EN TODELLAKAAN YMMÄRRÄ MITÄ HYVÄÄ LAPSET TUOVAT??????

    Mä sinnittelen ja sinnittelen...koko ajan ja jatkuvasti...
    Iso kiitos kommenteista allekirjoitan niistä suurimman osan...näin se menisi...jos vaan menisi!
     
  15. Tsemppiä Vierailija

    Tuolla ehdoteltiin yhteistä toimintaa perheen kanssa, joka ei varmasti sinua auta tuossa tilanteessa.

    Onko sinulla mitään omaa? Harrastus tms., jonka aikana voisit ottaa täydellisen pesäeron kotielämään? Pari iltaa viikossa jotain sellaista tekemistä, joka vie ajatuksesi aivan muualle? Mahdollisuus vaikka joka 2. v-loppu pakata kassit ja häipyä sukuloimaan, ystäville, hotelliin olemaan yksin?
    Jotain odotettavaa? On helpompi jaksaa pari päivää kerrallaan kun tietää, että sitten tapahtuu jotain mukavaa kuin vain ajatella seuraavaa pariakymmentä vuotta yhtenä pötkönä.

    Joku jo sanoikin, että ero on aina mahdollisuus. Se ajatus on todellakin hyvä "hätäportti", ei sinun tarvitse sitä toteuttaa, mutta ainakin tiedostat, että se mahdollisuus päästä kaikesta eroon on olemassa. Et olisi ensimmäinen siihen turvautuva, et viimeinen...tuosta ovat monet selvinneet ja elämäänsä onnellisina jatkaneet (et ainoastaan sinä, vaan myös perheesi), joten sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että edes ajattelet asiaa.

    Kenenkään ei tarvitse olla käytettävissä 24/7, etenkin kun teitä on kaksi aikuista. Et ole huono ihminen, huono vaimo etkä huono äiti, jos silloin tällöin olet ihan oma itsesi.
     
  16. Armoa itsellesi Vierailija

    Olen itsekin ollut uupumuksessa lasten kanssa. Minulla suurin syy oli minä itse. Nuorimmaisen pitkäaikaissairauden takia halusin ja vaadin pitää kaikki langat käsissäni. Siitä tietenkin seurasi se, että minusta tuli se 24/7 vastuussa oleva asioita miettivä ja lasten tukipilari. Kaikki koti ja lasten asiat olivat minun harteilla, lapset tukeutuivat aina minuun, yövalvomiset jne. Voimat loppuivat jossakin vaiheessa totaalisesti.

    Se miten minä sain kierteen poikki oli se oman ajan saaminen. Ensin aloitin oman harrastuksen 1-2 h viikossa. Alussa menin sinne useimmiten itku kurkussa, kun olo oli niin helpottunut siitä omasta rauhasta. En ollut uskoa sitä todeksi.

    Mutta toinen tärkeä on saada muutos aikaan kotona. Eli saada se oma rooli muuttumaan. Harrastukset ja viikonloppun vapaat voivat auttaa vetämään henkeä, mutta ne eivät poista itse ongelmaa. Tämän takia ehdotin tuota esim. oman rauhan saamista iltasella, jolloin mies ottaa ohjat käsiin. Tällöin lapsilla eikä miehellä ole lupa häiritä sinua, oli tilanne mikä tahansa. Heidän on pärjättävä keskenään.

    Ainakin mulla olo alkoi vasta sitten helpottamaan, kun tajusin, etten ole enää 24/7 vastuussa. Minullakin oli oikeus olla kotona ja nauttia olostani ilman vaateita. Kitinää ja kinaa oli lasten kesken, mutta minun ei tarvinut korvaani lotkauttaa. Sen tajuaminen sekä konkreettisesti asian toteutuminen vasta aloitti uupumuksen parantumisen.

    Tiedän että 20 vuotta voi tuntua käsittämättömältä tuossa vaiheessa. Itse en pystynyt edes näkemään viikkoa eteenpäin. Mutta toisaalta asian kokeneena tiedän, että se helpottaa lasten kasvaessa (latteaa, tiedän, mutta pitää paikkansa). Murheet tosin muuttuvat toiseksi, eli aina on jotakin, mutta se lasten 24/7 tarve häviää loppujen lopuksi aika nopeasti. Ja ainakin mulla juuri suurin ongelma oli se 24/7 "päivystysvalmius".

    En tiedä onko tästä mitään apua, mutta ainakin tarina, miten itse pääsin eteenpäin sieltä pimeästä tunnelista. Tosin tietysti ihimiset ovat erilaisia, ja se mikä toimi meidän perheessä, ei välttämättä toimi teillä. Mutta vilpittömästi toivon sinulle voimia saada tilanne muuttumaan. Ja avain asemassa on mielestäni juuri se kotiolon roolien muuttaminen. Tsemppiä vielä kerran!
     
  17. Armoa itsellesi Vierailija

    Jäin vielä miettimään sitä omaa tilannettani, ja miten oikein pääsin siitä uupumuksesta irti. Tunnistin kyllä itsestäni kaikki uupumisen merkit, puhuin siitä miehelleni ja läheisilleni, mutta jotenkin en itse osanut päästä siitä irti.

    Vasta kun mieheni otti ohjat käsiin, tilanne alkoi purkaantua. Kun hän tuli töistä kotiin, olin yleensä jo niin uupunut ja itkuherkkä, että meinasin pyörtyä. Hän joutui puoliksi pakottamaan minut sohvalle katsomaan telkkaria. Yritin alussa kulkea perässä auttamassa häntä ruoan laitossa, lasten hoidossa, vaipan vaihdossa tai edes yhdessä pienessä asiassa. Onneksi hän pisti siihen stopin. Hän ei antanut minun auttaa. Sanoi vaan, että rauhoitu ja lepää. Siitä se paraneminen alkoi, pikku hiljaa...

    Tämä kyllä vaati paljon mieheltäni, hän joutui tekemään hommia, ja siinä samalla vielä rauhoitella minua. Olisi varmaan hänelle ollut pajon helpompaa antaa minun tehdä edes jotakin. Olen useammin kuin kerran kiittänyt häntä. Ilman hänen tarmoaan, tuskin olisin osanut antaa tilanteen purkaantua.

    Tämä siis meillä näin, kun tilanne oli enemmin minusta kiinni, ja siitä, että halusin pitää kaikki langat käsissäni. Enpä tiedä auttaako teille, mutta ainakin meillä tuo kotiroolien murtaminen oli se tärkein juttu.

    Ja vaikka ei haluisikaan pitää kaikkia lankoja käsissään, niin kun tilanne on mennyt oikein pahaksi, niin sitä on itse sokea toiminnalleen. Ainakin minä ymmärsin vasta myöhemmin, että en enää itse osanut päästä siitä tilanteesta pois ilman todella konkreettista pysäyttämista mieheni taholta.

    Toivon todella, että saatte tilanteen muutettua miehesi kanssa. Olkoonkin se toimintamalli mikä tahansa.
     
  18. Masentunut äiti Vierailija

    Mä olin jo yhden lapsen kanssa vakavasti masentunut, sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen kun lapsi oli noin puoli vuotta. Tai sairastuin varmaan jo ennen, silloin en vin enää jaksanut.

    Neuvolasta ei saanut apua. Muualta neuvottiin neuvolapsykologille, se vain pahensi asiaa. Se, mikä auttoi ensi hätään oli lopulta ihan tavallinen lääkäri ja masennuslääkitys. Sen turvin jaksaa paremmin ratkaista tilannetta. Kyse ei ole siitä, että pitää viettää lääketokkurassa 20 v tai loppu ikänsä. Lääkitys auttoi minua esim. nukkumaan ja syömään ja kunto parani kovasti. Sitten jaksoin vähitellen keskittyä paremmin ja alkaa etsiä omaa aikaa ja apukeinoja. Riitaisuuskin hävisi pahimman väsymyksen = masennuksen myötä, enää ei asiat ärsytä liikaa. Nyt tiedän, että kevyt lääkitys pelasti elämäni. Se auttoi heti. Riitaisuus ja väkivaltaisuus on muuten tavallinen masennuksen oire. Turha syyttää itseäsi tai lapsia. Sairaana et pysty itse arvioimaan tilannetta.

    Voisit vielä yrittää mennä lääkäriin. Itsesi ja lastesi takia. Älä jää kärsimään enää kauemmaksi aikaa! Vaikka ihan tavalliseen terveyskeskukseen, niissäkin tiedetään näistä asioista ja osataan auttaa eteenpäin. Entä koulusi lääkäri/ terveydenhoitaja? Itse sain avun opiskelijapalveluiden (YTHS) kautta. Ei maksanut mitään. Useimmat lääkärit ymmärtävät ottaa masennuksen vakavasti. Koita vielä puhua suoraan asia selväksi ja pyydä apua. Älä lähde pois ilman.

    En kirjoita tätä siksi, että sinulla olisi välttämättä sama kuin minulla. Mutta voi ollakin. Tätä pointtia ei tainnut vielä tulla esiin. Lääkitys voi auttaa eikä siitä ole mitään haittaa. Älytöntä kieltää masentuneelta lääkeapu! Ja vaarallista. Pelkkä lääke ei tietenkään ratkaise ongelmia, mutta voi auttaa ratkaisevasti. Suosittelen siis kokemuksesta.
     
  19. Kohtalotoveri Vierailija

    Rakas ystävä, et ole yksin. Olet lopen uupunut, univajeessa, ehkä oikeasti masentunutkin. Itse sain vastaavassa tilanteessa apua kunnan mielenterveystoimistosta, jossa kävin 3kk ajan juttelemassa, ja jonka jälkeen pääsin KELA-korvattavaan terapiaan. Sitä on nyt jatkunut parisen vuotta, ja elämä kahden leikki-ikäisen lapsen kotiäitinä alkaa pikku hiljaa sujumaan. Kokeile toista terapeuttia, jotta löydät sellaisen, kenen kanssa synkkaa, ja joka auttaa sinua solmujesi aukaisemisessa. Apua tarvitset ja mahdolisimman pian. Ja ota vaikka miehesikin mukaan, jos siltä tuntuu. Perhe ja sen hyvinvointi on yhteinen asia, vaikkakin sinä lähtökohtaisesti oletkin avun tarpeessa.

    Huomaatko itse, että olet itsellesi ankara ja vaativa? Haluaisit olla tietynlainen äiti, olet mielikuvissasi kuvitellut jotain sellaista, johon et sitten pystynytkään? Olet pettynyt ja hampaat irvessä yrität "palvella" ja raataa kuin hullu jotta saavuttaisit oman ihanteesi, sen mitä luulet muidenkin arvostavan? Itse huomasin suorittavani elämää ja etenkin äitiyttä, koska minulla ei ollut kosketusta omaan itseeni, siihen kuka ja millainen olen ja mitä haluan ja mitä sallin itseni olla. Kaikki vain siksi, että vanhempani olivat arkuuttaan välttäneet kaikkia konflikteja, ja meillä elettiin ikään kuin pumpulissa, kaikki oli hyvin aina. Riidelty ei koskaan. Epä-aidot, teennäiset välit sanoisin. Kaikesta vaiettiin.

    Salli itsellesi kaikki tunteet. Salli väsymys, pettymys, epäonnistumisen tunteet. Älä eroa miehestäsi, vaan pyydä apua ja myötäelämistä - yhdessä te selviätte tuhat kertaa paremmin! Selviätte ihan varmasti, kunhan vaan jaksatte huonoja aikoja ja tiedätte, että asioilla on tapana järjestyä, mutta rankkaa se voi olla ja vaatii lujaa tahtoa ja periksiantamattomuutta! Ei ole häpeä tunnustaa heikkouttaan. Se vaatii todellista rohkeutta, ja siitä lähtee suorat portaat ylämäkeen, usko pois :). Olen lukuisia kertoja tuijottanut väsynyttä naamaani vessan peilin edessä, tuntenut mitä moninaisempia tunteita itseäni kohtaan. Milloin inhonnut, milloin olen ollut pettynyt itseeni, milloin vihannut, milloin luullut tukehtuvani syyllisyydentunteisiin, milloin mitäkin. Lukuisia kertoja jostain asioilta palatessani olen ajatellut, etten mene kotiin takaisin, en halua mennä takaisin, niin kyllästynyt ja uupunut olen ollut. Nyt terapian käyneenä jopa olen tyytväinen itseeni, ja annan itselleni luvan olla juuri tällainen äiti, vaimo, nainen.

    Jos näissä ajatuksissani on mielestäsi jotain itua, voisin vaikka vaihtaa kanssani ajatuksia sähköpostilla???? Jos yhtään auttaisi jaksamaan??? Olet jo lähtenyt liikenteeseen asian tiimoilta, älä anna periksi! Tulet vielä löytämään itsestäsi voimaa ja rakkautta, ensin itseäsi kohtaan, sen jälkeen voit rakastaa myös muita lähimmäisiäsi. Olet lapsillesi heidän elämänsä Tärkein Ihminen, juuri tuollaisena kuin nyt olet, vikoinesi kaikkinesi. Olet juuri sellainen äiti, minkälainen tässä hetkessä ja tässä elämäntilanteessa on sinun mahdollista olla. Kukaan muu kuin sinä itse ei vaadi enempää. Täydellistä ei ole olemassakaan, riittävän hyvä on tarpeeksi.

    Elämä koettelee, mutta asiat järjestyvät. Aina.
     
  20. ap Vierailija


    Sun viesti oli kuin mun elämästä. Juurikin noin...kaikki nuo tunteet ja syytökset. Mä olen aina sanonut ettei tähän ongelmaan lääkkeet auta...ja sinun viestisi vahvisti tätä käsitystä. Jos on tilanne tämä että kotielämä ja lapset tökkii ei sitä lääkkeillä hoideta. Olen yksityisen kautta kysellyt terapiaa mutta ei siihen ole varaa...en tiedä mitä pitäisi tehdä että siihen julkiselle puolen pääsee.

    Tähän vain pikaisesti...ruuanlaitto kutsuu...
     
  21. Kohtalotoveri Vierailija

    hei taas,
    soita kotikuntasi mielenterveystoimistoon, rohkeasti vaan. riippuu paljon kunnasta ja sen tilanteesta, itse asun pienessä kunnassa, jossa hommat sujuvat ja hoitoa saa. käsittääkseni ensi vuoden alusta tulee uusi laki, jonka mukaan kaikki, joilla on tarvetta, pääsevät kela-korvattavaan terapiaan. tähän saakka korvaus on ollut harkinnanvarainen, ja on pitänyt olla hyvät perustelut. kysy kelasta asiasta, jotta saat varmuuden. yksityisen hinnathan ovat about 60-70e kerta, korvauksen jälkeen ainakin mulle jäi vain 25e kerta. terapiassa joudut itse tekemään kovasti psyykksitä työtä, terapeutin tulee olla samoilla aaltopituuksilla kanssasi, jotta syntyy vahva luottamus ja pystyt olemaan rehellinen ja avoin ja käymään läpi kipeät tunnemuistosi. rankkaa, mutta todella palkitsevaa, koko loppuelämäsi muuttuu, jos vain jaksat ja osaat työskennellä oman sisimpäsi kanssa.

    minä sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, jonka oireina oli ainainen väsymys ja itkuisuus, kaikki oli "aivan sama", mikään ei kiinnostanut, ruoka ei maistunut, seksi ei maistunut, suoritin kuin kone, olin huono ja surkea ja itsellenikin kelpaamaton, epäonnistunut kummajainen, haluton, iloton. oli vaan hankala ja raskas olla ja elää. maailmassa ei ollut enää värejä, kaikki oli yhtä harmaata möykkyä, epätoivon tunnetta, loputtoman ankeuden tuntua, kotoa ei tehnyt mieli poistua kun en keksinyt mitä olisin halunnut tehdä. täysin lamaantunut siis olin. eli jos ja kun sinne mielenterveystoimistoon ajan saat, ole rehellinen itsellesi kertoessasi oireistasi. snaotaanko, että ei nyt ainakaan kannata alakanttiin arvioida, jos terapia on mielessä :). kysypä mieheltäsi, kuinka hän näkee sinut tällä hetkellä - monesti ulkopuolinen huomaa paremmin kuin itse.

    kokeile siinä vaiheessa kun tulee tunne, ettei sinulla ole enää mitään muuta keinoa hallita tilanne kuin lyödä lastasi, että pakenet paikalta HETI vaikka vessaan tai ulos, mahdollisimman pian ja vaikka lukkojen taakse missä saat rauhoittua. voi olla vaikeaa, jos tulistut nanosekunnissa, mutta yritä, yritä, yritä, ja yritä. yksikin lyömätön lyönti on mahtava juttu, josta sitten muistat kiittää itseäsi. pystyt siihen joku kerta, kunhan vaan alat ajatuksissasi jo suunnittelemaan pakoa kyseisestä tilanteesta.

    kirjoittelepa kunhna taas ehdit, on ilo auttaa edes vähän, sillä tiedän, kuinka syvä suo voi olla, ja siinä rämpiminen on suorastaan maanpäällinen helvetti! Väsyneitä äitejä on PALJON, mutta vain rohkeat uskaltavat tunnustaa tarvitsevansa apua, näin se on!
     
  22. Masentunut äiti Vierailija

    Kummaa tuo lääkekielteisyys. Montako kertaa ehtii lyödä lastaan hoitamattoman masennuksen kourissa ennen kuin ottaa avun vastaan / pääsee terapiaan. Ja ehkä ihan turhaan. Lapset kasvavat, uutta lapsuutta ei saa.
     
  23. vierailija Vierailija


    Kysyppä tuota juuri noin sanoin hoitavalta henkilökunnalta mielenterveystoimistolta tai omalta terveysasemalta niin voin melkein luvata että saat M1-lähetteen pakkohoitoon. Tuolla täyttää jo määritelmän "itselleen tai muille vaarallinen"...
     
  24. ap Vierailija

    Tässä asiassa olen lääkekieltoinen sen osalta että jos olen väsynyt ja kyllästynyt olemaan kotiorjana niin miten siihen lääkkeet auttaa?
    Tuon allekirjoitan että lyödä ei saa...ja peruuttamattomat vaikutukset sillä on itse keneenkin. Myös lyöjään. Ainakin tässä tilanteessa koska ymmärrän tekemäni virheen. Myönnän myös sen että apua tarvin...ja olen sitä hakenut...sen saaminen tuntuu vain olevan tiukassa.

    Tässä taas nopsasti...kiirettä pitää...
     
  25. Minäkin olen vähän lääkekielteinen, mutta tässä asiassa kannattaa kuitenkin fundeerata vähän enemmän. Mielialalääkkeitä ei ihan voi verrata asperiiniin. Se että olet väsynyt ja kyllästynyt olemaan kotiorjana saattaa kuitenkin johtua masennuksesta ja siihen se mielialalääke juuri auttaa. Ehkäpä sieltä arjesta alkaisi pikkuhiljaa löytymään niitä positiivisiakin asioita.

    Juu, en ole se D-vitamiinispämmääjä mutta suosittelisin lisäksi että tarkkailisit ravintoasi, sillä on tärkeää saada kaikkia vitamiineja ja hivenaineita tarpeeksi. Jos yhtään tuntuu siltä että ruokavalio on kovin yksipuolinen kannattaisi siihen keksiä jotain, vaikkapa sitten monivitamiinipilleri tai terveyskaupasta jotain monivitamiinivalmistetta. Lisäksi riittävästi unta, eli lasten isukki yövalvomisiin ainakin silloin kun seuraava päivä ei ole työpäivä.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti