Hae Anna.fi-sivustolta

Mitä tehdä kun en jaksa olla enää äiti?

Viestiketju osiossa 'Vanhempana' , käynnistäjänä eijaksaenää, 31.08.2010.

  1. Velan kommentti Vierailija


    Miksi mies pitäisi laittaa siihen vastuuseen, että vaimo lähtee joka 2. vkl pois esim. kavereille tms. Se tie johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä pettämiseen tai muuhun p**aan. Pettäminen tulee helppona konstina tosi monelle tuossa tilanteessa mieleen hetken helpotuksena ja se ei auta tilannetta yhtään. Eroakaan en suosittele, siinä vasta syyllisyys tulee ja muukin moska oikein ropisemalla niskaan. Tuossa henkisessä tilassa et kykene selviytymään arjesta edes yksin saati sitten ns. vkl-äitinä. Tarvitset miehesi tukea, häntä et saa hätistää pois. Toivottavasti sulla on kunnon mies. Tässä se kunnollisuus punnitaan, miten hän tästä selviää, ei kauniissa puheissa.

    Mulla ei ole lapsia, koska en ole äitityyppi (!) - mulla olisi varmaan samanlainen tilanne nyt päällä jos olisin tehnyt lapsia. En syyllistä ap sinua, mutta kuulostaa siltä kuten moni onkin sanonut että olet nyt kunnon psykiatrisen avun tarpeessa. Mikään puolivillainen lässytys jonkun sosiaalitantan kanssa (suoraan sanoen) ei nyt auta yhtään mitään, vaan Sun tulee saada lähete psykiatriseen hoitoon, osastolle. Mulla on yksi kaveri joka kävi tämän tien. Hän oli aina välillä hoidossa, ja taasen kotona, kunnes lopulta hän oli sitten paremmassa fireessä eikä enää ole ollut pariin vuoteen päivääkään sairaalassa asian takia. Välillä käy edelleen keskustelemassa mutta jaksaa arkea ja lapsiaan kyllä. Mieskin on vielä mukana, onneksi.

    Älä ala omin päin mitään masispilskuja. Pilleri tulee kuvaan mukaan taatusti hoidon tukena mutta ne sulle kirjoittaa psykiatri, samalla kun olet päässyt hoitoon jota tarvitset.

    Usko mua, t. elämää 43 v nähnyt
     
  2. velan kommentti Vierailija

    Ja vielä: unohda sukulaisten suunsoitto. Niin olet toivottavasti jo tehnytkin. Kaverit kyllä ymmärtävät, se on eri juttu, heistä pidä kiinni!
     
  3. fdölk Vierailija

    Lasten edun mukaista olisi, jos äiti pääsisi pariksi viikoksi lepäämään. Sinun on todellakin kerrottava neuvolassa että et voi taata mitä tapahtuu, miten saatat räjähtää. Heidän on velvollisuus järjestää asiat ja mm. kotiapua kaupungilta.
    Minua on välillä väsyneensä auttanut ajatus siitä, että ei raskainta vaihetta lasten kanssa kestä kuitenkaan loputtomiin. Voimia ja toivottavasti saat apua pian.
     
  4. masentunut äiti Vierailija

    Mielialalääke voi hillitä pahaa oloa ja räjähdyskohtauksia - et lyö enää lapsiasi - kannattaisko? Tai ole ihan vapaasti ilman. Minä otin avun vastaan ennen kuin löin lastani.
     
  5. Ym Vierailija

    mmärrän täysin tällaista äitiä. Ainut ratkaisu on, lapsen isä ottaa lapsensa huostaan, ja huolehtii lapsestaan. Siinä ohessa stressaantunut äiti saa vetää henkeä ja palautua.
    Mitkään pillerit ei auta, niillä vaan lakaistaan roskat maton alle, ja uskotaan, että kaikki on ok.
    Tämä on kylmä totuus. Isukit, ottakaa vastuu lapsistanne.
     
  6. ap Vierailija

    Voi enhän minä tarkoita etteikö lääkkeistä voisi olla apua! En ollenkaan. Tarkoitan etten koe niitä itelleni parhaaksi vaihtoehdoksi. Jos ihmisellä todetaan masennus ja niin vaikea että tarvitaan lääkettä niin ilman muuta mutta minä olen sitä mieltä niin kuin lääkärikin silloin kun kävin ettei tätä minun uupumustani voi hoitaa lääkkeillä. Niillä hoidettaisiin vain oireita...ja mitä se auttaa?? jos kuormittuvuus ei muutu. Eli arkeen täytyy keksiä jotain helpotusta. Ja eihän siinä paljon muuta olisi kuin että lapset hoitoon...ehkä se olisi hyvä? Nämä ovat todella vaikeita juttuja. Minä en missään nimessä osoittele ketään joka käyttää lääkettä. En! Sanon vaan että en usko sen auttavan minua.

    Olen saanut todella hyviä näkökulmia täältä ja mietin jatkuvasti mihin suuntaan nyt lähtisin...neuvola, terv.kesk.lääkäri, mielenterveystoim. yksityinen? Tätä jankkaan koska olen kokeillut näistä jo suurinta osaa enkä enää haluaisi pettyä.

    Elo on vaikeaa ja ilon aiheet vähissä. Ja koetan pitää itseäni kurissa jatkuvasti ja koko ajan. Tunnen syyllisyyttä menneisyydestä ja se luo oman tuskansa tähän yritykseen selvitä eteenpäin.
    Ja ehdottomasti haluan selvitä. Lasten, miehen ja perheemme takia.
     
  7. -tietäjä Vierailija


    Kotiapua et saa koska kotona on terve aikuinen eli isä. Tietysti maksullista saa kuka vain, mutta ilmaista et.

    Nyt MARS oikeasti lääkäriin pyytämään lähete erikoishoitoon, ja hyssytyksen on loputtava, jo ihan koko perheen edun nimissä!
     
  8. -tietäjä Vierailija


    Joopa. Meneppä arvauskeskuslääkärille ja pyydät masispillerit. Varmasti ne saatkin. Se vain on eri asia onko ne oikea hoitomuoto ap:lle! Kyseessä on vähintäänkin keskivaikea masennus, ja jos taustalla sattuu olemaan muitakin mt häiriöitä, jotkut normi masispillerit tekevät vain hallaa. Vähimmillään vain sohvan pohjalle jämähtäneen zombin mutta vaarallisimmillaan vaikka mitä.
     
  9. lgfölfdk Vierailija

    Yksityisestä sairaalasta saa parhaan avun, vaan se vaatii euroja.
     
  10. Kohtalotoveri Vierailija

    Minkä ikäiset lapset sulla on? Voisitko ajatella virikepaikkaa päiväkodissa vaikkapa 2-3 päivänä viikossa, jolloin saisit ihan vaan keskittyä olemiseen ja itsesi kuntouttamiseen? Minä tein tuon rakaisun, ja täytyy sanoa että hyvin toimii. Soita sinne mielenterveystoimistoon ja lähde liikkeelle siitä, saatko ajan. Aloita nyt heti, yksi asia kerrallaan. Toipuminen kestää kauan, ja jos aloitat terapian, vielä kauemmin, mutta varmasti saat kyllä sitten sitä loppuelämän kantavaa apua omalle sisimmällesi. Itse opin ja tein töitä, jotta opin ELÄMÄÄN elämää sellaisena kuin se on, en vain SELVIYTYMÄÄN ja SUORITTAMAAN pakonomaisesti, jotta asiat menisivät edes vähänkään omien, ankarien odotusten mukaisesti. Oman itsen hyväksyntä ja arvostus antavat pohjan vapaudelle olla ja elää, ei suorittaa.

    Nyt vain alat viedä asiaa eteenpäin, vaikka masentuneena kaikki ON raskasta ja tuntuu, ettei oikein saa tartuttua hommaan. Pyydä miestäsi apuun vaikka päivähoitoasiassa, josko täyttelisi hakemukset tai jotain. Liikunta, esim. tunnin reipas kävely päivittäin auttaa, endorfiinit ja serotoniinit virtaavat. Kokeile, se on ilmaista!

    Kuinka usein menetät tilanteen hallinnan niin, että lyöt? Laske ja mieti, josko vaikka lievä lääkitys alkuvaiheessa esim. terapian ja oman ajan ohella olisi yksi vaihtoehto. Sinulla on oikeus itse päättää, mitä kurkustasi alas laitat. Toisaalta olet vastuussa lastesi hyvinvoinnista. Punnitse ja tee päätös.
     
  11. syvä huokaus Vierailija

    Itse olen väsynyt jatkuvaan samaan rutiiniin ja kotiorjan rooliin. Käyn töissä, hoidan huushollin ja lapset, mies ei tee juuri mitään. Monena aamuna kun istun keittiössä aamukahvilla, katson ikkunasta ulos ja mietin, miten tylsää elämä on. Mitä järkeä tässä on? Tiedän ja tunnen olevani täysin uupunut, pinnani palaa lapsiin nanosekuntin sadasosassa ja käyn kiinni lapsiin. Jälkeenpäin tunnen jokakerta syyllisyyttä. Rakastan lapsiani, mutta olen väsynyt ja mies ei tee mitään asian eteen.

    Kävin terapiassa keskustelemassa, mutta siitä ei oikein tullut mitään kun vain itkin. Itkin niin hillittömästi, täti vain katsoi minua. En oikein saanut puhuttua ja toivoin, että kunpa täti osaisi lukea mitä pääni sisällä liikkuu, niin olisin päässyt helpommalla.

    Häpeän tilannettani, häpeän vastuutonta miestäni ja olen miettinyt pääni puhki, mitä ihmettä teen? En muista milloin olisin katsonut telkkaria sohvalla tai lukenut vaikka lehtiä rauhassa. Jos ei lapset huuda äitiä niin mies vonkaa seksiä. Kiitos ei. Halut ovat tässä paskassa kuolleet täysin. Inhoan miestä, miten omahyväinen välinpitämätön paska hän onkaan.

    Välillä kun oikein otan itseäni niskasta kiinni, elämä tuntuu taasihan kivalta. Parissa päivässä romahdan ja vetäydyn kuoreeni, mikään ei kiinnosta. Tuntuu, että minulla ei ole omaa elämää ollenkaan, elän lasten ja sikamaisen miehen ehdoilla. Ei ole ihme, että ihmiset eroavat kun laspet muuttaa pois kotoa, parisuhteesta ei ole jäljellä mitään.

    Onko niin, että koska minulla on kotihommien ohessa aikaa miettiä vain tätä omaa elämää ja kurjuutta, niin asiat vain pahenevat? Pitääkö lakata miettimästä, aivan kuten mies sanoo? Olenko minä jotenkin sairas muka, kun pohdin omaa elämää??
     
  12. ap Vierailija

    Minulla on siinä mielessä samaa "ongelmaa" kuin sinulla että saatan pari päivää jaksaa olla se ÄITI jollainen haluaisinkin olla...sitten rymisee ja kovasti. Ja sitä suota kestää sitten yleensä useamman päivän. Ja tosiaankin täällä kotona ollessa kerkeää miettiä ja miettiä elämäänsä ja valintojaan. Mä mietin usein "tätäkö olen halunnut?" ja "mitä jos lapsia ei olisi tehtykään?" Kuvittelen elämääni ilman lapsia ja sitä missä olisin. En tiedä?

    Tämä kaikki on jotenkin sekavaa minulle koska koen että lapset ovat kaiken pahan alku ja juuri...ja sitten kuitenkin olen se leijonaäiti joka puolustaa omiaan viimeiseen asti.
    Elämä on tylsää...elän jotain teennäistä muka elämää...käyn jumpassa ja koetan opiskella...mutta kun olen kotona...mikään ei ole muuttunut. Koulusta en haluaisi tulla kotiin...koska ovella vaihdamme kuulumiset miehen kanssa ja sitten jään taas kotiin jälkikasvuni kanssa. Se ei huvita eikä kiinnosta.

    Tänne kirjoitin osaksi myös siksi että halusin kuulla onko muita tällaisia äitejä? Minulle kummastuksen tunteen saa se kun äidit hurmiossaan kertoo miten ihanaa on olla lasten kanssa kotona, leipoa, askarrella, siivota, olla pihalla yms. Minulle nuo kaikki on pelkkää kauhistusta lasten kanssa. Sotkua sotkua...ja sen jälkeen siivousta! Ei kiitos!

    Minun onneni on mies joka ymmärtää ja tukee...Hän haluaa jatkaa yhdessä ja pelkää että minä en enää jaksa enkä halua tätä elämää. Olemme tästä puhuneet ja olen sanonut etten ole lähdössä mihinkään. Tähän täytyy löytyä apu muuten kuin lähtemällä.

    Sinulle syvä huokaus en osaa sanoa juuri mitään. Olen pahoillani että miehesi on keskenkasvuinen kakara. Varmaankin teidän ongelmat ovat juurikin siinä parisuhteessa sinun ja miehesi väleissä. Auttaako muu kuin kunnon repäisy? erilleen muutto ja uudet kuviot sitä myötä? Oletko puhunut miehesi kanssa näistä tunteista?

    Voi kun osaisin auttaa sinua...ymmärrän niiiiiiiin hyvin tunteesi ja kyllästymisen...jaan ne sinun kanssasi.
     
  13. Kohtalotoveri Vierailija



    Miten oli omassa lapsuudenkodissasi? Minkälainen tunneilmapiiri siellä vallitsi? Olitko sinä se pahan alku ja rasite vanhemmillesi? Ajattelen vain, josko jatkat sitä mallia, johon olet kasvanut ja muuta et tavallaan kuitenkaan osaa - vaikka kovasti yrität ja haluaisitkin olla ihanteesi ja mielikuviesi kaltainen, lähes täydellinen ja virheetön pullantuoksuinen äiti... Hae vaan nopeasti ja sinnikkäästi apua itsellesi (kun pahempaan suuntaan esim. terapiassa asiat eivät koskaan käänny :)), ja jaa miehesi kanssa niin paljon kuin mahdollista. Tsemppiä!
     
  14. Sudenmarja Uusi jäsen

    liittynyt:
    06.11.2006
    Viestejä:
    325
    Saadut tykkäykset:
    0
    Etkö voisi lähteä vaikka ensi viikonlopuksi yksin jonnekin (mökille, vanhempien mökille, kaverille, vanhemmille, hotelliin, ihan minne tahansa) ja jättää lapset miehen hoidettaviksi? Ja kiellät soittamasta ellei ole aivan todellinen hengenhätä. Saisit nukkua pari yötä kunnolla niin ehkä sitten seuraavalla viikolla jaksat edes sen verran, että alat hoitaa elämääsi kuntoon.
     
  15. Mummi Vierailija

    Kovin selvästi palautui mieleeni omat tuntemukseni, kun tätä ketjua luin. Ihan samat on käyty läpi ja voin todellakin "kaiken kokeneena" sanoa, että onneksi tuo vaiheesi on väliaikaista. Kyse on väsymyksestä ja masennuksesta ja siitä toipuu ajan kanssa. On ihana asia, että miehesi tajuaa sen ja auttaa. Hän kuitenkin on tässä kaikista tärkein apusi.

    Senkin voin täydellä sydämellä sinulle sanoa, että et sinä ole epäonnistunut äiti, et kyllästynyt äitinä ja kotiorjana olemiseen, vaikka sinusta nyt siltä tuntuukin. Olet totaalisen uupunut ja silloin nuo tuntemukset tulevat. Ne johtuvat masennuksesta ja uupumuksesta, ovat seuraus eikä syy.

    Katuisit syvästi, jos nyt luopuisit perheestäsi. Jo vuoden kulutta tilanteesi ja tuntemuksesi voivat olla täysin vastakkaiset kuin nyt.

    Olet saanut todella hyviä näkökulmia aiemmilta kirjoittajilta. Olisin ollut ikikiitollinen, jos aikanaan olisi ollut tällainen kanava käytettävissä purkaa itseään ja saada omaan, kaventuneeseen näkökulmaan apua ja vertaistukea, lohtua ja voimaa muilta.

    Otahan vain vielä tomerasti yhteyttä apukanaviin, joita terveydenhuollosta ja kunnalta löytyy. Joskus sitä joutuu jopa karjahtamaan, ennenkuin sieltä alkaa löytymään konsteja. Veljentyttäreni iski nyrkin pöytään sanojensa vakuudeksi ja sai viimein konkreettista apua, nimittäin kodinhoitajan silloin tällöin, jotta sai hengähtää ja toipua.
     
  16. tähtisade Vierailija

    Todennäköisesti syynä on synnytyksen jälkeinen masennus yhdistettynä siihen, että sinulla on tietty kuvitelma, millainen äiti sinun pitäisi jaksaa olla ja vielä kaikenlisäksi et saa nukuttua tarpeeksi. Jo pelkästään se, että kroonisesti on väsynyt aiheuttaa sen, että toimintakyky alenee.

    Olen itsekin kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jota mies ei ymmärtänyt ollenkaan. Tilanteesta toipumiseen auttoi muutama asia: sinnittelin päivän kerrallaan, halusin parantua MINUN ITSENI takia ja päätin, että tämä ei minua nujerra. Ensimmäisen synntyksen jälkeen vastustin lääkitystä ja itkeskelin ainakin vuoden. Huomasin, että vasta kun lapsi on noin 3-v niin alkaa helpottaa reilusti.

    Toisen lapsen kohdalla tuli taas masennus ja vasta silloin suostuin ottamaan mielialalääkityksen. Lääkityksestä oli se hyvä puoli, että se pahin synkkyys hävisi elämästä enkä enää miettinyt kuolemaa niin paljon. Jos aivoissa on kemiallista häiriötä, niin se myös lähtee kemiallisesti pois eli lääkkeillä. Tietenkään lääkitys ei poista sitä seikkaa, että joudut heräilemään yöllä ja olemaan lasten kanssa, mutta eikö sekin jo ole iso asia, että lasten lyöminen vähenee ja olet vähän iloisempi? Se mielialan muutos auttaa jaksamaan jo tosi paljon enemmän. Minusta sinun on turha tuomita lääkitystä, jollet ole viitsinyt edes kokeilla sitä. Jos lääkitys ei auta, niin se on sitten toinen juttu, mutta entä jos lääkitys auttaisikin? Pelkäätkö, että sinut leimataan hulluksi, jos ottaisit esim. 3 kk lääkitystä, jotta pääset pahimman yli ja vauvasi alkaa nukkua öitä paremmin???

    Jos tarvitset omaa aikaa, niin sitten sitä pitää ottaa. Pistä lapset päivähoitoon. Vauvankin saat perhepäivähoitoon, jos kerrot, että olet masentunut ja pelkäät päivittäin lyöväsi vauvaa. Sinun tehtävänäsi on kertoa totuus, jotta julkisen puolen hoitohenkilökunta suostuu sinun tilasi ottamaan tosissaan. Jos et halua laittaa vauvaa päivähoitoon, niin pistä edes isommat lapset, jotta he saavat mielekästä tekemistä, seuraa muista lapsista ja turvallisen ympäristön, jossa ei lyödä eikä huudeta.

    Minusta sinun ei kannata verrata itseäsi muihin äiteihin. Uskosin, että kaikki äidit kokevat myös niitä mustia hetkiä, mutta niistä ei uskalleta puhua. Mahtaakohan sellaista äitiä ollakaan, joka ei koskaan tuntisi edes halua läimäyttää lastaan tai huutaa kurkku suorana? Tarkoitan, että moni hillitsee itsensä, mutta vaivalloisesti. Itse olen huomannut, että lyömisen halu johtuu suoraan siitä, että on uupunut, eikä ole tarpeeksi omaa aikaa.

    Ainakin meidän tuttavapiirissä on yleistä, että viikonloppuisin esim. isä nukkuu sunnuntaina niin pitkään kuin huvittaa ja äiti lauantaina vastaavasti niin pitkään kuin huvittaa. Sillä tavoin kummallakin vanhemmalla on edes yksi päivä viikossa, jolloin saa nukuttua univelkoja pois. Korvatulpat korviin vaan ja vaikka silmälaput silmille, jotta saa nukkua lasten heräämisestä ja auringon sarastuksesta huolimatta. Sinä ehkä intät tässäkin asiassa vastaan, että yksi aamu ei riitä, mutta jos enempää ei ole tarjolla, niin ota nyt ihmeessä vastaan edes se yksi aamu viikosta, jolloin saat nukkua pitkään.

    Kun vauvasi on 6 kk vanha, voit pitää hänelle unikoulun, jonka jälkeen hän nukkuu yöt läpeensä. Itse olin esikoisen kohdalla niin uupunut, että oli pakko pitää huudatusunikoulu, joka hänet nukkumaan yöt läpeensä vain 2 yön huutamisen jälkeen (ekana yönä pari tuntia, tokana yönä vartin verran). Kun saat nukkua suunnilleen tarpeeksi, se auttaa jaksamisessa hurjasti. Hyödynnäthän muuten päiväuniajat omaan lepäämiseesi???

    Onko pihanne turvallinen niin, että voit laskea lapset yksin pihalle leikkimään? Tiedän omakotitaloja, joissa piha on jopa aidattu ja varustettu portilla, jotta pienempiäkin lapsia uskaltaa päästää yksin pihalle. Sillä tavoin saat kotiin rauhaa vähäksi aikaa, kun lasket lapset pihalle ja tulet itse vähän ajan päästä yksin. Huutaminen ja sisällä riehuminen voi olla merkki siitä, että lapset kaipaavat enemmän liikuntaa ja ulkona tekemistä. Olen itse yrittänyt opettaa, että sisällä ollaan hiljaa, mutta ulkona saa huutaa, hyppiä ja juosta niin paljon kuin haluaa.

    Usko pois, että lasten kanssa helpottaa, kun he kasvavat isommiksi eivätkä tarvitse sinua joka hetki. Kun saat opiskelun/työn kautta omaa aikaa, sinulla on vähemmän aikaa, jolloin sinun on oltava heidän kanssa. Kun saat itsesi kuntoon, jaksat myös panostaa lasten kasvattamiseen ja esim. opettaa heitä siivoamaan jälkensä jne, jolloin sinun on helpompaa sietää sitä, että lapset sotkevat. Kun lapset ovat pieniä, SINUN tehtävänäsi on oppia sietämään sitä kodin keskeneräisyyttä. Kun lapset kasvavat, he pystyvät oppimaan sen, että kodin hoito kuuluu kaikille perheen jäsenille.

    Nostaisin myös sen esille, että sinun tilanteessasi ihminen ei toimi kaikista järkevimmin, koska ei jaksa. Esimerkiksi rutiineista voi olla vaikea pitää kiinni, vaikka ne oikeasti helpottavat elämää mitä pienemmistä lapsista on kyse. Kun esim. lapset laittaa aikaisin nukkumaan, sitä omaa aikaa jää myös iltaan ja sen ajan voi hyödyntää parisuhteelle tai ihan vaan itselle.

    Tietynlaisesta perfektionismista joutuu luopumaan, kun tulee äidiksi. Jäin vain miettimään, että eikö sinulla ollut paha olo jo ennen vauvaasi? Tarkoitan, että ihmettelen välillä sitä, että äidit haluavat väkisin monta lasta lyhyessä ajassa, vaikka ovat jo ihan raunioina kesken "lapsenhankintaurakkaa".

    Kannattaa miettiä omassa päässään erilaisia vaihtoehtoja. Jos haluaisit luopua lapsistasi, niin olisitko onnellinen, jos eroaisit, miehesi ottaisi lasten huoltajuuden ja sinä näkisit lapsia esim. joka toinen viikonloppu? Riittäisikö oma aika, hiljaisuus ja kodin siisteys siihen, että olisit onnellinen? Yritän tässä peräänkuuluttaa sitä, että miksi olet hankkinut lapsia? Jokin syyhän siihen on ollut, että olet halunnut useamman kuin yhden lapsen. Jos nainen toteaa, että äitiys ei ole ollenkaan minun juttuni, niin lapsiluku jää silloin nollaan tai korkeintaan siihen yhteen.

    Se, että et viihdy äitiydessäsi nyt, ei tarkoita sitä, ettetkö koskaan enää voisi viihtyä siinä roolissa. Lapset kasvavat ja kehittyvät, joten miksipä sinäkin et voisi kasvaa ja kehittyä äitinä?

    Tarkoitukseni on hieman ravistella sinua. Olet aika lailla hämmennyksissä ja sekaisin kaikesta, joten sinun voi olla vaikea tietää, mitä pitää tehdä ja mikä oikeasti on sinulle hyväksi. Julkiselta puolelta saat apua, mutta älä laita joka asiassa vastaan (esim. lääkitys), jollet tosiaan tiedä kokemuksesta, että homma ei toimi. Jos sanot, että olet jo läimäyttänyt pari kertaa lasta, olet totaalisen uuvuksissa, mietit paljon kuolemaa ja itket kaiket päivät, niin kyllä sitä apua rupeaa tulemaan. Älä kaunistele tilannetta. Jos tarvitset esim. laitoksessa psykiatrista hoitoa, niin sitten vaikka sitä äärikeinona. Kannattaa kuitenkin puuttua asiaan nyt heti, ennen kuin vaiva pitkittyy ja syvenee. Uupumus, synnytysten aiheuttamat hormonaaliset muutokset, univelka, oman ajan puute, masennus jne ovat kietoutuneina toisiinsa. Jotkin asiat esim. riittävä uni tulee ajan myötä itsestään, mutta on joitakin asioita, joille pitää tietoisesti tehdä tilaa (esim. oma aika). Vaikka tuntuisi, ettei tunti päivässä riitä mihinkään, niin ota sekin aika vastaan.
     
  17. masentunut äiti Vierailija

    Täyttä asiaa, tiedetään täälläkin.

    Ainoa, mikä mun silmään pisti oli lasten laittaminen nukkumaan aikaisin. Se voi olla vähän vaikeaa, muun kyllä selvittää. Näin siis ainakin omasta kokemuksesta iltavirkun lapsen kanssa. Toisilla voi aamut ollakin omaa aikaa. Siis jos sattuu heräämään ja lapsi ei. Kaikki lapset kun eivät ole juuri aikuisia unisempia, vaikka muuta väitetään. Harvinaista silti.

    Onko tässä ap:n tapauksessa nyt kyse siitä, että hän on niin huonossa kunnossa, ettei pysty todella hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan? Se ei ole tervettä, kannattaa huomata.
     
  18. ap Vierailija

    Suuri suuri kiitos kaikista viesteistänne.
    Hyviä kommentteja olen saanut ja ne ovat auttaneet miettimään tätä omaa tilannetta eri näkökulmista. Koska niitähän tässä hainkin.

    Otin eilen yhteyttä perheterapeuttiin jonka luona olen käynyt jo vuosi sitten. Saimme vähän juteltua ja sovimme ajan tapaamiselle. Valtava helpotuksen huokaus. Joku on nyt läsnä tässä minun kanssani...ja auttaa. Lääkityksestäkin puhuttiin...hän tietää kantani tähän mutta avasi jo portin siihen että tästä täytyy puhua..ja vakavasti miettiä. Ja minä mietin koska tosiaankin haluan parantua tai päästä yli tästä.

    Pitkä tie on varmasti edessä...mutta minä haluan käydä sen läpi.
     
  19. jep Vierailija


    Siitä se lähtee, tsemppiä!
     
  20. Kohtalotoveri Vierailija

    Mahtavaa, kovasti voimia!
     

  21. Älkää nyt viljelkö tällaista viestiä että tullaan tänne "sossutantalle karjahtelemaan". Se nimittäin ei auta mitään.

    Joku on tehnyt virheen, jos kodinhoitaja-apua veljentyttäresi sai. Nimittäin jos taloudessa asuu 1 terve aikuinen eli veljentyttäresimies, onko hän ihan ääliö kun ei osaa auttaa missään vaikka toinen on ihan maissa ja masentunut? Kyllä mieskin voi tehdä kotona muutakin kuin maata sohvalla ja piereskellä.
     
  22. VanhaNiklas Uusi jäsen

    liittynyt:
    16.11.2009
    Viestejä:
    37
    Saadut tykkäykset:
    0
    Oletko ajatellut vaihtoehtoa, että antaisit lapsesi kotimaiseen adoptioon. Jos ette jaksa toimia vanhempana, niin varmasti suomesta löytyy ihmisiä jotka haluavat. Lapsen kannalta he saisivat vanhemmat ja te saisitte aikaa itsellenne.
     
  23. ap Vierailija


    Kyllähän olen miettinyt vaikka ja mitä vaihtoehtoja surkeimpina hetkinäni...silloin kun kaipaan vain omaa rauhaa. Mutta varmasti meidän perheessä se menisi niin että avioero, lapset miehelle ja se siitä. Luultavasti katuisin tuotakin jossakin vaiheessa. Mieheni ei missään vaiheessa ole ollut kyllästynyt perheeseen...vain minä. Olen ollut pitkään kotiäitinä ja oma elämä on lasten myötä kuollut pois. Toki olen käynyt jumpassa yms. mutta ei ne ole riittäneet. Yksi lapsista valvotti paljon...ajoin itseni ihan piippuun...ja romahdin...ja nytkin vielä parantelen niitä haavoja ja lisäksi on tämä nuorin tulokas. Onneksi hän nukkuu paremmin.
    Päivähoitoon lapset menee kunhan saadaan nuorin vähän isommaksi ja mä aloitan koulun täysipäiväisesti.
    Harmittelen kovasti sitä että hukkaan tähän olotilaani lasten vauva ja leikki-iän. Mutta ei sitä auta jäädä miettimään...kun päivät menee kuin pikajuna...täytyisi kyetä ottamaan hetkestä kiinni ja nauttimaan siitä. Tällä hetkellä ne hetket hukkuu arkeen...enkä osaa tarttua niihin...opettelen...treenaan. Ajattelemaan eritavalla...suhtautumaan eritavalla...ylipäänsä koetan valmentaa itseäni johonkin muuhun kuin mihin nyt olen tottunut. Tämä valitusvaihe jää helposti päälle ja totutut tavat..niitä pitää nyt vähän sekoittaa. Tehdä eritavalla asioita. Jospa sitä ei niin helposti uupuisi arkeen ja asioihin. Ja ajan kanssa löytyisi myös se minä joka joskus olen ollut.
    Äitinä olo on äärimmäisen rankkaa ja vaativaa. Sitä ei tajua silloin kun haaveilee siitä ensimmäisestä nyytistä. Oma riittävyys alkaa loppua kun lapsia on enemmän. Minä en osannut arvioida omia voimiani. Halusin olla jotain muuta kuin olin ja uuvutin itseni omilla vaatimuksillani. Sitten kai se muuttui jossain vaiheessa masennukseksi ja se toi mukanaan muita oireita jotka ovat hankalia itse käsitellä. Nyt kuitenkin on otettu oikea suunta ja olen ollut perheterapeuttiin melkein päivittäin yhteydessä. Hänen avullaan nousen tästä suosta...ja olen vahvempi ihminen ja äiti.
     
  24. Vauva-ajan ahdistus Vierailija

    Toivottavasti saat kunnon apua, ja se nostaisi sinut sieltä suosta.

    Kiinnitin huomioni tuohon kun surit että lasten vauva- ja leikki-ikä menee tässä olotilassa 'hukkaan'. Siitä en nyt olisi eniten huolissani. Itsekään en muista lasteni vauva-aikaa mitenkään ihanana aikana, vaan raskaana ja uuvuttavana yksinäisenä aikana, vaikka mies oli koko ajan mukana kuvioissa. Päivät olin kuitenkin yksin vastuussa lapsista. Vasta kun palasin työelämään ja lapset menivät päiväkotiin, tunsin herääväni eloon. en ole koskaan nauttinut erityisesti lasten kanssa askartelusta tai leipomisesta tai sellaisesta. Nyt nautin lapsistani jotka ovat jo isoja koululaisia. Eli luulen, että osa meistä äideistä ahdistuu tuosta ajatuksesta että joku on niin totaalisen riippuvainen meistä, niinkuin pieni vauva on. Isompien lasten kanssa voi kommunikoida eri tavalla, ja he eivät ole enää samalla tavalla riippuvaisia äidistä. Eli ota nyt vastaan kaikki apu, ja varaudu henkisesti siihen, että saatat vielä nauttia lapsistasi - sitten kun et enää ole heidän elämänsä keskipiste. Voimia ja aurinkoista syksyä!
     
  25. Kohtalotoveri Vierailija

    Mahtava juttu, olet jo ymmärtänyt asian ytimen! Kun ongelman ja tuskan aiheuttajan ymmärtää, voi sen pikkuhiljaa hyväksyä, jonka jälkeen muutos voi olla mahdollista! Ajan kanssa voit löytää itsesi, joka voi ollakin paljon enemmän kuin se mitä joskus ennen lapsia olit! Tulevaisuutta ajatellen päiväkoti on hyvä porkkana, että sitten se helpottaa ainakin vähäsen. Ja kun lapset kasvavat, he ottavat todellakin etäisyyttä ja antavat sinulle lisää hengitysilmaa.

    Ja mielestäni et HUKKAA mitään, vaikket pysytkään täysillä nauttimaan arjestasi. Ilon aiheet voivat olla aivan pieniä hetkiä/asioita, aloita niiden tunnistamisesta. Arki ei todellakaan ole ruusunpunaista huttua, vaan usein tasapainoilua ja myös aikuisen kasvua ja opettelua. Me kaikki olemme ihmisiä ja meillä on rajamme, jopa äideilläkin :). Kukaan ei ole superihminen. Ja muista olla itsellesi armollinen ja lempeä, kehu itseäsi aina, kun siihen on vähänkään aihetta. Vaikkapa nyt - olet ollut todella rohkea ja periksiantamaton, kun olet lähtenyt selvittämään päätäsi! Ja anna lapsillesikin positiivista palautetta huudon vastapainoksi. Ehkäpä voit huudon jälkeen, kun tilanne on rauhoittunut, selittää lapsillesi, että äiti on väsynyt ts. lapset eivät ole tehneet mitään väärää/ei ole lasten syytä. Lapset kun niin helposti syyllistyvät, ja jos asiasta ei puhuta, jää heille väärä käsitys itsestään ja tekosiensa vaikutukseta äitiin.

    Matka on pitkä, mutta se kannattaa!
     

Tilaa Annan uutiskirje!

Annan uutiskirje tuo sähköpostiisi uusimmat artikkelit, testit ja kilpailut.

Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti