Hae Anna.fi-sivustolta

mitä tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Viestiketju osiossa 'Yksinhuoltajuus ja uusperheet' , käynnistäjänä itsekäs ja tunteetonko?, 01.07.2010.

  1. Olemme asuneet n. 3v miehen kanssa yhdessä. Miehellä on 8-vuotias lapsi, joka on meillä yleensä joka toinen viikonloppu ja loma-aikoina pidempään. Esim. nyt kesällä tulee melkein kuukaudeksi. Yhteisiä lapsia meillä ei ole.
    Ongelmani on, että en tykkää miehen lapsesta :/ Tai siis tykkään, mutta en j a k s a häntä. Stressaan aina, kun tiedän lapsen olevan tulossa meille. Lapsen kanssa menee yleensä kyllä hyvin, ja aistin että hän tykkää minusta. Lapsi on välillä todella vilkas ja uhmakas, ja mun hermot palaa välillä totaalisesti.
    Mies tietenkin rakastaa lastaan ja on äärettömän hyvä isä. Itse en välittäisi, vaikka en lasta tapaisi kuin kerran vuodessa. Tunnen huonoa omaa tuntoa, kun mies sanoo ikävöivänsä lasta ja itse vain toivon, ettei lapsi tulisi meille pitkään aikaan.
    EN KESTÄ itseäni! Olen lapselle aina ystävällinen, pidän rajoja, teen ruokaa jne. mutta teen kaiken vain velvollisuuden tunteesta, en siksi että haluan.

    Mitä te muut tunnette puolisonne lasta/lapsia kohtaan? Muuttuukohan suhtautumiseni, jos mahdollisesti saamme joskus yhteisiä lapsia? Ikää on jo 36v, joten mitään lapsellista teini-itsekkyyttä tämä ei ole. Inhoan miehen exää, samoin mieheni ja he ovat todella huonoissa väleissä. En tiedä vaikuttaako tämä, tiedän ettei se saisi!!
     
  2. en niin mitään Vierailija

    Voi rakas sielunkumppanini :)
    Veit sanat suustani, sillä erotuksella etten edes tunne miesteni lasten tykkäävän minusta :/

    Mekin olemme olleet yhdessä noin kolme vuotta mutta en ole onnistunut lähentymään lapsiin (9 v ja 12 v) yrtiyksistäni huolimatta. Silloin toki jos annan vähän karkkirahaa tai ostan jotain muuta heille, mutta muuten olen kuin ilmaa. Jos yritän halata niin vetäytyvät pois. Todella harvoin he edes puhuvat suoraan minulle, vaan kaikki kulkee "isin" kautta. Huoh!
    Viime aikoina olenkin alkanut järjestelemään itselleni muita menoja niinä päivinä kun he tulevat.
    Ei voi mitään...

    Minuakin ahdistaa jo aina alkuviikosta kun tiedän että lapset ovat tulossa viikonloppuna. Nyt kun loma alkaa niin sekään ei tunnu MILTÄÄN kun tiedän että lapset ovat tulossa :((((

    Useinkin mietin nykyisin että kannattaako tämä...

    PS: kuinkahan monta vastausta saadaan tyyliin: "olisitte miettineet silloin kun aloititte suhteen että mukana tulee koko paketti ja pälä pälä..."
     
  3. Tree Vierailija

    Ymmärrän sinua täysin. Oletkin ehkä lukenut jotain kommenttejani tällä palstalla, missä olen kertonut meidän perheen elämänmenosta. Olen samanikäinen kuin sinä, ja mekin olemme asuneet miehen kanssa 3 vuotta yhdessä. Miehen vanhempi lapsi asui kanssamme 1,5v kun ei halunnut asua äitinsä kanssa. Onneksi on nyt muuttanut omilleen, meillä kaikilla meinasi mennä hermot välillä, vaikka toki oli hyviäkin hetkiä. Hiukan pelkään, jos nuorempi haluaa joskus muuttaa meille, mutta ainakin vielä on pysynyt pääsääntöisesti äitinsä luona. Kesälomasta olemme puolet lapsen (teinin) kanssa, puolet olemme kahdestaan. Tunnistan täysin tuon stressin siitä, kun lapsi on tulossa viikonlopuksi. Olenkin aina kannustanut miestä viettämään lastensa kanssa myös kahdenkeskistä aikaa, sillä lapset ovat selvästi olleet mustasukkaisia minulle välillä. Silloin minä viihdyn kavereitteni kanssa yms. Suurin ongelma meillä on ollut se, että mä en ole saanut olla yksin kotona ja kotona on asunut minulle "vieras" lähes aikuinen ihminen. Tunsin lapsia kohtaan samoin, kun jos joku täti tai setä olisi tullut meille asumaan ennaltamääräämättömän pitkäksi ajaksi. Tätä vertausta käytin välillä miehellenikin kuvatessani tunteita: "tiedän lapsen olevan sinulle rakas ja haluan että saat olla lapsen elämässä mukana, mutta ymmärräthän, että minusta tuntuu joskus siltä kuin sinusta ehkä tuntuisi jos äitini/isäni tai sisareni/veljeni asuisi meillä". Onneksi mieheni nuorempi lapsikin on jo lukiolainen, joten kyllä ne meidän "kissanpäivät" on jo ihan näköpiirissä. Jos miehen lapset olisi olleet alle 10 kun tavattiin 5v sitten, niin en tiedä olisinko tähän ryhtynyt (vaikka rakkautemme onkin erittäin suuri).
     
  4. on meitä monta Vierailija

    Jos äitipuoli/isän puoliso olisi oikeutettu kohtelemaan lapsia kuin omiaan, niistä voisi ehkä pitääkin. Mutta kun on pakko olla kieli keskellä suuta ja jos uskallat jotain joskus sanoa, niin sitten on monta ihmistä heti paheksumassa ilkeää äitipuolta.

    Ärsyttää suunnattomasti, että miehen lapset saavat olla jotain prinsessoja, jotka pitäisi passata sänkyyn. Luulisi lapsellekin olevan mukavampaa, kun saisi olla mukana normaalissa elämässä.
    Esim. pihatöitä voisi tehdä kivasti yhdessä, vaikka vähän hitaammalla tempolla. Mutta ei. Me aikuiset teemme kaikki työt ja lapset (15 ja 18 v. ) makoilevat jossain, sitten teemme ruuan ja pöytään valmiin äärelle jaksavat juuri ja juuri vetää ruhonsa.
    On aika monta ilkeää ajatusta pyörinyt ja joskus on niin pinna kireällä, että on pakko lähteä kävelemään tai johonkin, kauppaa tai mihin vaan.
     
  5. Tree Vierailija


    Sama meillä, teini on meillä enemmän kylässä kuin kotonaan. Tosi harvoin osallistuu mihinkään. Asiaa ei tietenkään auta se, että äitinsä luona saa rahaa kaikesta mitä viitsii tehdä. Ja niin paljon, ettei varmasti kiinnosta hakea mitään kesätöitä (auton imuroiminen 30 euroa - haloo!).
    Juu-u, kaikki yksinhuoltajaäidit ei ole köyhiä.
     
  6. Tree Vierailija


    Tarkennan vielä, että tarkoitan toki yhteishuoltajaäitiä (tästä kun on myös ollut täällä keskustelua).
     
  7. Vaari Vierailija


    Tutustuin aikoinaan puolisooni, rakastuin heti, hänellä oli entisestä liitosta 2 lasta, itselläni ei ollut lapsia. Silloin ennen yhteenmuuttamista siippani "varoitti" että mihin aion ryhtyä. Lapset olivat 6v ja 7v. Olin vain itseni, en yrittänyt mitään lahjontaa tai muuta ja jotenkin lapset tykästyivät minuun. Myös minä pidin lapsista koska he olivat niin vilpittömiä siinä, vaikka olivatkin aika riiviöitä. Monta hyvää muistoa. Lasten biologinen isä on ollut aina hyvin vaikea ja yrittänyt kaikin tavoin vaikeuttaa meidän elämää mm. suosii vain toista ja haukkuu äitiä jne. Lapset ovat asuneet meillä aina ja kävivät isällään vain kun hänelle sopi. Lasten teini-iässä oli paljon ongelmia ja lasten isä vain pahensi ongelmia.
    No, nykyisin vanhempi on perheellinen ja kaksi lasta. Nuorempi opiskelee ja asuu omassa kämpässä. Käyttäjänimi tulee siitä että kun vanhempi kertoi ensimmäisenä minulle että minusta tulee VAARI. Tämä on yksi niistä monesta asioita jotka saavat minut ylpeäksi minun tytöistä.
    p.s. Mekin inhoamme vaimoni exää !
     
  8. Väsy Vierailija

    Mitäkö tunnen tuota 9-vuotiasta ventovierasta kohtaan?
    En mitään positiivista. En vihaa enkä inhoa, mutta suunnatonta ärtymystä, vastenmielisyyttä ja jopa mustasukkaisuutta.

    En ole pojan kanssa missään tekemisissä. Lähden pois joka toinen v-loppu, eli silloin kun tuo tuntematon tulee isänsä luo.
    Ikävä kyllä joudun osallistumaan pojan elämään jossain määrin -- joudun siivoamaan jäljet, keräämään lelut, pyyhkimään sormenjäljet ovista jne. Poika kun kuvittelee tulevansa kotiimme kuin hotelliin passattavaksi (siinä yksi syy, miksi en halua hänen kanssaan olla saman katon alla).

    Pian koittaa vuoden inhottavin aika -poika tulee meille kahdeksi viikoksi. Minä aion taas "paeta" ja yrittää selittää miehelle, miksi näin teen. Hänen kun on mahdotonta ymmärtää, miksi en halua leikkiä kotia hänen täydellisen pikku kullannuppunsa kanssa.
     
  9. muutama sana Vierailija


    Tuskin poika tulee kotiinne. Hän tulee isänsä luo, isänsä kotiin ja tulisi vaikket siellä asuisikaan.
     
  10. Väsy Vierailija

    Itse asiassa hän tulee MINUN kotiini.

    Ja mitä oikein haet viestilläsi? Luuletko, etten tiedä tuota? Miten viestisi liittyy aiheeseen?
    Minä vastasin rehellisesti kysymykseen, en kaipaa lässytystäsi.
     
  11. Meiju Vierailija

    Tunnen ärtymystä, mustasukkaisuutta, kiukkua. Koitankin kovasti kannustaa miestä ja poikaa (9 vee) kahdenkeskisen ajan viettämiseen, silloin kun poika on meillä - eli puolet kuukaudesta...

    Asumme miehen omistamassa talossa, joka on pojan synnyinkoti. Poika määräilee ja joskus jopa kiusaa omia lapsiani, jotka eivät osaa olla talossa kotonaan, vaikka asuvat siellä kokoaikaisesti, toisin kuin mieheni poika.

    Poika saa kaiken tuplana, sekä äidiltään että isältään: syntymäpäiväjuhlat, ulkomaanmatkat, kesämökkeilyt, mönkijät, polkupyörät, harrastukset... Omat lapseni jäävät vähemmälle, koska en omilla tuloillani pysty samaan elintasoon, enkä saa mistään apuja lasteni menoihin (lasten isä on kuollut). Mieheni ei osallistu lasteni menoihin - oma poika saa kyllä kaiken viimeisen päälle.

    Lomat pidetään sen mukaan, miten pojan äidillä, eli mieheni exällä on lomat - ja sen mukaan mitä poika haluaa tehdä. Jos minä ja lapseni haluamme jotakin muuta, saamme tehdä sen yksin.

    Joskus mietin, oliko tämä tämän kaiken arvoista...
     
  12. Jx Aktiivinen jäsen

    liittynyt:
    03.07.2006
    Viestejä:
    21 054
    Saadut tykkäykset:
    17
    Jos isä on kuollut lapset saavat jonkin sortin eläkettä tai mikä tämän tuen nimi sitten onkaan. Kysypäs asiaa kelalta.
     
  13. elämä on Vierailija


    Näin sen kuuluukin mennä.
     
  14. muutama sana Vierailija


    Ahaa. Lapsen isä ei siis asu samassa osoitteessa. Haen viestilläni järjen hiventä. Ei näytä löytyvän. Minulle on aivan sama mitä kaipaat. Tämä on avoin keskustelukanava ja viestejä lukevat muutkin kuin sinä.
     
  15. Hipsu Vierailija

    Oletko koko 3 vuotta tuntenut samoin? Onko välillä parempia ja välillä huonompia aikoja?

    Minä olen 3 kertaa viimeisen vuoden aikana avautunut tippa linssissä miehelle, että en vain tykästy hänen toiseen lapseensa kovin vahvasti. Kymmeniä kertoja olen saanut hermoromahduksen (itkua suljetun oven takana) ja pari kertaa suuttunut myös lapselle ilman "hyvää" syytä. Mutta vähintään yhtä monta kertaa olen silitellyt, kutitellut, opettanut, leikkinyt, ruokkinut, pessyt, vahtinut, komentanut ja kehunut. PJoskus olen katsellut lapsen kuvaa ja naureskellut tuolle hassulle söpöliinille. Ostanut kaupasta jotain kivaa, mistä tiedän hänen niin tykkäävän jne.

    Ei pidä tuntea huonoa omaa tuntoa siitä jos ei toisen lapsesta niin hirmuisesti tykkää. Ei sinun tarvitsekaan, mikään ei siihen velvoita. Sinulla ei ole samanlaista tunnesidettä kuin olisi/on omaan lapseen. Jos miehesi arvostelee sinua tunteettomuudesta, niin koita selittää asiaa hänelle. Se mitä sinun (ja minun) pitää tehdä, on juuri noin kuin olet tehnytkin. Kohdella lasta tasa-arvoisesti, muistaa antaa hyvää ja huonoa palautetta, välillä leikkiä ja välillä vetäytyä omiin oloihisi. Olla vastuullinen aikuinen. Kyllä se lapsi pärjää, vaikka näkisikin ettei hän ole sinulle se maailman napa. Hänellä on ilmeisesti kuitenkin rakastava äiti ja isä. Sinä olet siihen luultavasti hyvä lisä.

    Ja se, että teet sen velvollisuudesta: Hyvä. :) Se on sitä, että on ottanut sen koko paketin. Kukaan ei voi vaatia ihmistä rakastamaan toista, oli vastakappale sitten lapsi tai aikuinen. Tunteet tulevat jos ovat tullakseen.

    Tietenkin se, että tekee asioita velvollisuudesta, aiheuttaa kupruja. Itsellän ne kuprut ovat sen suuntaisia, että huonolla hetkellä tulee ajatuksia "ja sitten minä vielä hoidan tuon lapsia... prkl.". Meillä ne rassaavat parisuhdetta välillä ihan kiitettävästi, mutta onneksi puhumalla asiat selviävät. Ja sillä, että välillä saa antaa sen näkyä, että on rankkaa. Ilman, että toinen tuomitsee (vaikkei ihan ymmärtäisikään).

    Ja kun hermot menevät lapsen edessä, niin lapsi sen unohtaa noin triljoona kertaa nopeammin kuin itse. Koita siinä sitten tippa linssissä ja kädet täristen pistää ajatukset järjestykseen kun "toinen osapuoli" tulee kirkkain silmin viereen esittelemään viimeisintä piirustusta. :D

    Itselläni ongelma tässä ei ole se, että miehen lapsi olisi jotenkin rasittava tai hankala. Ongelma on siinä, että minulla ei ole kokemusta tällaisesta aikaisemmin, enkä ole kasvanut tuon lapsen mukana äitiyteen kuten äideille tuppaa usein tapahtumaan. Ei ole tarpeeksi kypsä, vaikka ihan fiksu aikuinen onkin. Vanhemmuus vain on jotain ihan muuta. :)

    Tsemppiä! Teillä kuulostaa kuitenkin olevan parisuhteen ja perheen kesken oikeudet ja tasapainot kohdillaan. Eli pura välillä hermojasi, rähjää ja hermoile. Sitten jaksat taas paremmin. Ja muista tehdä asioita itseksesi, ottaa laatuaikaa ihan vain omiin juttuihin.
     
  16. Rikket Vierailija

    Kun olette ensin tänne sepustaneet kuinka ette voi sietää puolisonne lasta ja kuinka teidän mielestänne on niin väärin, että lapsi tulee teidän rauhaanne häiritsemän, voitte siirtyä lukemaan ketjua, jonka otsake on "loma tuli, teini myös."

    Voitte kenties tajuta jotain. Ja KENTIES saada jonkinlaisen idean siitä, miksi ko. teini käyttäytyy kuten käyttäytyy.

    Ja se joka hölisi, että ei saa apuja lastensa menoihin, koska näiden isä on kuollut, kirjoittaa paskaa, koska lapset saavat perhe-eläkettä isästään.
     
  17. Meiju Vierailija

    Toki saavat, Kelalta minimimäärän, joka menee ruokaan - isällä kun ei ollut tuloja ja jätti itsemurhansa jälkeen vain velkoja.
     
  18. Maiju Vierailija


    NO, kun isän osuus menee vuokraan, niin eihän äidin osuudeksi jää kuin harrastus- ja vaatemenot. Niistä voi säästää.
     
  19. Meiju Vierailija

    Aika ikäviä tällaiset negatiiviset kommentit... missä näistä tuntemuksista voi purnata, jos ei täällä? Eikö keskustelupalstat ole keskustelua varten? Pakkoko näitä on käydä sellaisten lukemassa, joiden mielestä esim. uusperhekuvioissa ei ole mitään ongelmallista tai mietityttävää?
     
  20. loma tuli, teini myös ketjuun suosittelen minäkin teitä tutustumaan.
    Täällähän näitä mun "työkavereitani" on pilvin pimein. Kitisevät puolison lapsista.
    Ihan niinkuin duunikaverikin aamusta iltaan yhäkin tekee. Pahempia vinkujia olette kuin mitä lapset ikinä voivat olla.

    Mua ottaa teidän laiset ihmiset pattiin ihan aikuisten oikeasti.
    Ikävä kyllä lapsi ei voi valita vanhempiaan, mutta kyllä lapsella pitäisi olla suurin sananvalta isän tai äidin valitessaan itselleen uutta puolisoa.

    Te muutatte yhteen miehen kanssa jolla on lapsia. Sitten kitisette ja kitisette, kun ne miehen lapset ovat olemassa ja käyvät isänsä luona. Eikö se nyt ole päivän selvä asia että näin on?

    Jo ihan ensimmäisestä seurustelupäivästä saakka, sen pitäisi olla näin.
    Ja teidän tehvänne olisi auttaa lapsia ja isäänsä tulemaan aina vain paremmin toimeen keskenään ja siinä sivussa liittyä itsekin tuohon kimppaan mukaan. Mutta ei.. ei näköjään vaan onnistu.

    Ei itse kyetä näkemään omassa tekemisessään ja olemisessa mitään vikaa tai itseä muuttamaan yhteistyökykyisempään suuntaan.
    Luuletteko te, että ne lapset eivät vaistoa sitä mitä te ajattelette?

    Sinäkin Väsy, mitä odotat elämältäsi? Että mies jättää muksunsa ja ottaa vain sinut?
    Vai oletatko että poika lakkaa käymästä isänsä luona sitten kun hän on aikuinen?
    Tuntuu, että sulla on jotain muuta kuin aivot päässäsi.

    Ja sinä äiti jolla on omia lapsia. Miksi yleensä menet yhteen sellaisen ihmisen kanssa joka ei lainkaan huomioi sinun jo olemassa olevia lapsiasi? Eikös tuon olisi pitänyt olla parisuhteen perustamisen perusehto jo alun alkaenkin että uusi puoliso "näkee"myös sinun lapsesi.

    En kertakaikkiaan ymmärrä.
     
  21. minä myös Vierailija

    Yhdyn edelliseen viestiin täysin.
     
  22. Mooniq Vierailija

    Joka viikonloppu kun lapsi tulee, ahdistaa. En näytä ulospäin, vaikka mies sanoo että näkyy minussa "vetäytymisenä, mietteliäisyytenä". Mieheni ja hänen lapsensa (9.v) ovat todella läheisiä, mikä on suloista ja kaunista, mutta välillä jopa jotenkin symbioottista minusta (huom. minusta). En mahdu viikonloppuisin heidän keskelleen, lapsi on kaiken huomion keskipiste. Mikä on ehkä oikeinkin, vai onko? Olisiko oikein, että lapsi välillä kuulisi isänsä suusta sanat: nyt istun tässä naiseni vieressä, sinä voit istua toisella puolella, etkä välissämme.

    Kuljemme kaupungilla, he käsi kädessä minä takana tai edessä ihan kuin eri porukkaan kuuluvana. Lapsi on sylissä, kainalossa, vieressä, suukoltetavana, halattavana. Minä jossain muualla; keittiössä, kuntosalilla, ystävieni kanssa. Mieheni pelkää näyttää tunteitaan ja välittämistään minuun lapsen ollessa läsnä.

    Lapsi pitää minusta, minua ahdistaa. Mutta todellakin varon kaikin keinoin näyttämästä sitä hänelle. Puhun aina nätisti, en tiuski enkä huuda. Tosin välillä joudun sanomaan jostain kun mieheni ei henno. Lapsen vauvamainen lässytys ärsyttää, vauvaksi tekeytyminen inhottaa. Lapsi ei ole ollenkaan omatoiminen, ei pysty mihinkään tekemiseen yksinään ja on iholla koko ajan.

    Koen syyllisyyttä kaikesta tästä, olen alistunut jo ajatukseen että en koskaan totu enkä koskaan voi rakastaa. Ja tiedän että se ei ole epänormaalia. Välittää voin ja pitää huolta, mutta vain velvollisuudesta, en rakkaudesta. Uusperhe on monimutkainen kokonaisuus ja annan totaalisen kunnioituksen niille uusvanhemmille jotka ehdoitta rakastavat toisen lapsia. Minä en siihen koskaan pysty.
     
  23. Luettuani nämä Vierailija

    Surullista luettavaa koko tämä ketju. Nimim. Vaari on ainoa jka vaikuttaa rakastavan lapsipuoliaan ja jopa heidän lapsiaan ehdoitta, ominaan pitäen.

    Ajatelkaa. JOtkut jopa adoptoivat toisten tekmeiä laspia omikseen ja rakastavat ehdoitta.

    Miksi ryhtyä uusperheelliseksi, jos ei voi siinä täysillä olla myös rakastavana vanhempana? Ei isää tai äitiä voi ottaa "omakseen" ilman lapsia.
     
  24. !!!!!!! Vierailija

    Aivan niin, pitäisiköhän kaikille uusperheen vanhemmille pitää samanlainen "koulu" kuin adoptiovanhemmiksi aikoville? Että ensin on odotettava vuosia ja oikeasti toivottava sitä vanhemmuutta tähän lapseen nähden, osoitettava, että pystyy sitoutumaan ja haluaa sitä.
     
  25. oma paikka Vierailija

    tässä kertomus viime viikonlopulta.
    Olin ristiäisissä toisena sylikummina, toisena vauvan isän serkku Juha (nimet muutettu) tosi nuoren näköinen mies.
    Olin tavannut Juhan pari kertaa aiemmin. Kerran hänellä oli mukanaan kaksi alle kouluikäistä lasta. Pidin heitä automaattisesti hänen omina lapsenaan sen tyyppiset välit heillä kun oli. Tosin kutsuivat Juhaa Juhaksi, mutta niinhän meillä naapurin lapsetkin kutsuvat isäänsä aina etunimellä.

    Juha hyppyytteli juuri kastettua Matiasta sylissään kun Tyynetäti sanoi "tuohan se on tosi hyvää harjoitusta sinulle sitten kun saat niitä omia lapsia".

    Juha katsoi täysin H-moilasena tätiä ja sanoi aidosti hämmästyneenä.. "miten niin, mullahan on jo lapsia!" Tyynetäti häkeltyi ja sönkkäsi jotain "niin mutta sitten kun saat niitä OMIA.."
    Johon Juha että "hei kuule Tyyne-täti minä olen asunut Marin kanssa jo kaksi vuotta yhdessä ja kyllä ne muksut on mulle jo ihan kuin omia!"
    Keskustelu loppui siihen ja täti liukeni kahvikuppinsa kanssa sukkelasti toiseen pöytäryhmään.

    Kun Tyynetäti oli mennyt, minä kysyin Juhalta, että anteeksi mutta mitä tää nyt oli?
    Johon toinen nauraen, että "tätiä vähän riepoo kun Mari on eronnut, mua muutaman vuoden vanhempi ja sillä oli valmiina jo noita lapsiakin. Olisin kuulemma saanut paremman ja nuoremman.. mutta kun mä haluan vaan ton Marin ja nuo lapset". Ja näytti hymyillen iloista ja aina hyväntuulista vähän pyöreää vaimoaan toisella puolella seurakuntasalia.

    Samalla tapaa tuo Juha näkyi kohtelevan muksuja kuin kuka tahansa muukin isä. Kielsi jos oli kieltämistä, silitti hiuksia ja rutisti kainaloonsa, kysyi lapsilta haluavatko he jotain jne.
    Ihan samalla tapaa lapset tukeutuivat Juhaan kuin omaan äitiinsäkin. Hyvin näkyi toimivan.
    Koko perhe tiesi, että he ovat yksi perhe jossa jokaisella on oma paikkansa tasavertaisena ihmisenä.

    Siinä on mun mielestä teille kaikille uusioperheen esimerkki.
    Jos halutaan aikuinen, hyväksytään ja halutaan oikeasti mukaan myös ne olemassa olevat lapset.

    Otetaan se oma paikka aikuisen ja lapsen elämässä. Ja vastuu myös siitä lapsesta ja myös omasta paikasta. On aivan ymmärrettävää että kun lapsi on erossa toisesta vanhemmastaan, hän "taantuu" pienemmän lapsen tasolle tai käyttäytyy huonosti.
    Hän on epävarma omasta asemastaan, hänellä on ikävä omia vanhempiaan ja tavallista normaalia, turvallista, huoletonta elämää.

    Jos toinen keskittyy liikaa lapseensa silloin kun lapsi on teillä etkä sinä mahdu mukaan ollenkaan, pyri keksimään yhteistä tekemistä, yhteistä olemista äläkä jää syrjään. Jos lapsi istuu isänsä kainalossa.. anna istua, istu itse toiselle puolelle lasta. Kyllä sinä sen aikuisena kestät että lapsi on siinä keskellä niinkuin hänen pitääkin olla. Niinhän hän olisi siinä keskellä silloinkin jos sinä olisit hänen äitinsä.

    Kaupungilla liikkuessa sinä voisit olla lapsen toisessa kädessä tai miehesi toisessa kädessä. Et voi ottaa lapsen paikkaa itsellesi, se ei sinulle kuulu, mutta tasavertainen rinnallakulkija voisit olla. Yritäpä sitä leikin varjolla. Tartut lapsen toiseen käteen vaan ja sanot reippaasti saanko minäkin tulla tähän. Suhde lapseen on luotava työllä, joskus tosi kovalla työllä, ei se synny itsestään.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti