Mitä uteluihin kun mies ei halua lasta

Avioliittoon kuuluu lapset, jos niitä vaan saa. Ihmetyttää kovasti, että ollaan avioliitossa - ja harrastetaan sukupuolielämää - mutta lasta ei haluta maailmaan!
Mielestäni, se on vastuun pakoilua - jos olis kaikki mahdollisuudet lapsen saamiseen, elättämiseen ja hoivaamiseen aikuiseksi.
Tässä ap:n tapauksessa mies vain nauttii avioliiton ihanuuksista - mutta ei halua ottaa vastuuta hedelmistä.

Onpas typerä kirjoittaja, tai sitten vaan joutunut itse luopumaan niistä avioliiton ihanuuksista lasten tulon myötä. Ihan oma valintahan se toki on...! Tuo viimeinen lause ei todellakaan pidä paikkaansa: mieshän ei halua niitä "hedelmiä" lainkaan! Eri asia on nämä miehet, jotka tekevät lapsia näyttääkseen miehuutensa, eivätkä sitten huolehdi lapsista. Jos lapsia hankkii, niin kannattaa olla hyvä vanhempi. On kuitenkin niin helppo jättäytyä lapsettomaksi, jolloin ei ole mitään vaaraa siitä, että kasvattaisi lapsensa väärin tai aiheuttaisi sille jotain kärsimyksiä.

 

Onpas typerä kirjoittaja, tai sitten vaan joutunut itse luopumaan niistä avioliiton ihanuuksista lasten tulon myötä. Ihan oma valintahan se toki on...! Tuo viimeinen lause ei todellakaan pidä paikkaansa: mieshän ei halua niitä "hedelmiä" lainkaan! Eri asia on nämä miehet, jotka tekevät lapsia näyttääkseen miehuutensa, eivätkä sitten huolehdi lapsista. Jos lapsia hankkii, niin kannattaa olla hyvä vanhempi. On kuitenkin niin helppo jättäytyä lapsettomaksi, jolloin ei ole mitään vaaraa siitä, että kasvattaisi lapsensa väärin tai aiheuttaisi sille jotain kärsimyksiä.

Kuulostaa kieltämättä provolle. Kyllähän sitä voi mennä naimisiin siksi, että haluaa elää elämänsä toisen kanssa yhdessä ja harrastaa seksiä siksi että se on kivaa. Ei niitä tarvitse väliin jättää vaikkei lapsia haluaisikaan.

Ja mitä tulee sukulaisten/tuttavien/ystävien ja muiden uteluihin, niin ei niihin minusta tarvitse mitään sanoa. Ei se asia kuulu kenellekään muulle kuin sinulle ja miehellesi. Ärsyttävintä mitä olen koskaan kuullut on kun olen sanonut ystävälleni etten halua lapsia, hän puhuu minulle aina että se on nyt tämä vaihe, nauti siitä ennen kuin hankitte lapsia. Mutta siis et ole velvollinen tilittämään kenellekään syitä siihen miksi teillä ei ole lasta. Minusta on kamalan moukkamaista udella toisilta tuollaisia asioita kun tahaton lapsettomuuskin on niin hirmu yleistä. Eihän lapsen hankkineiltakaan kysytä että miksi te tollaisen pyöräytitte. Ihan sama kuin on yleistä että laihalle huomautellaan että on rumaa olla noin laiha, mutta lihavalle ei saa huomautella läskeistä.

 

On nimittäin aika suuri vääryys evätä toiselta lapset, vaikka kuinka olisi ollut yhteinen päätös ensin olla niitä hankkimatta. Jos sitä toista tosiaan rakastaan, niin suurin lahja minkä tälle voi antaa on yhteiset lapset.

Eikö yhtä hyvin voisi ajatella, että rakkaudessa voi tehdä myös toisin päin kompromissin. Avioliittohan on kompromissien tekoa. Ei tulisi mieleenikään jättää vaimoani sen vuoksi, että hän ei haluaisi lapsia. Kertoo aika ihmisestä ja itsekkyydestä.

 

Alkuperäiseen aiheeseen vastatakseni.. Minä sanoin suoraan. Läheisimpien (äiti, mummot, ystävät..) kanssa juttelin asiasta "kahden kesken". En siis lähtenyt syyllistämään miestä kenenkään edessä, mikä olisi mielestäni väärin. Kukaan ei siis tietenkään meille koskaan vihjaillut mitään! Ja jos joku puolituttu joskus läppää heitti, niin siihen saatoin vain naurahtaa "lapsia?! Ei niin kauan kun me yhdessä ollaan..", eikä kukaan varmaan tajunnut, kuinka totta se oikeasti oli :'( Mutta näin siis olemme välttyneet kiusallisista tilanteista, koska oma sukuni/tuttavapiirini ainakin on ollut sen verran järkevää, että on tajunnut milloin kuuluu olla hiljaa..

Tämä nyt taitaa sivuta hiukan keskustelun alkuperäistä aihetta.. Ottaa vaan päähän, kun tässäkin keskustelussa tuntuu taas tulevan esiin mielipiteet "et rakasta, jos et anna periksi..". Se kun vain ei ihan mene niin, ei kumminkaan päin. Ei ole oikein, että kumpikaan osapuoli joutuu tekemää kompromissia näin suuresta asiasta! Ihmiset haluavat eri asioita, eri aikaan elämässään.. Kenenkään ei ole hyvä elää vain toisen ehdoilla (minä olen elänyt liian kauan), se katkeroittaa ihmisen. Kaikissa asioissa ei ole mahdollisuutta kompromissiin. Tietenkin kehotan odottamaan hetken, jos toinen sanoo, ettei ole vielä valmis. Laukkuja ei kannata pakata samantien, koska toisen mieli voi muuttua äkkiäkin. Pitää kuitenkin muistaa se, että loputtomiin ei voi odottaa. Valitettavasti lasta haluavan mieli harvemmin muuttuu, itse en tunne yhtään, toisin päin kyllä on joskus käynyt (muttei silloinkaan aina)..


Vauva-asia on aina hankala, jos toinen ei halua.. Joustetaan suhteessa sitten kumpaan suuntaan tahansa, saattaa toinen olla onneton. Kuitenkin itse uskoisin, että lapsettomaksi jääneet lasta haluavat katuvat asiaa enemmän, kuin toisin päin. Tämä siis vain oma uskomukseni, joten poikkeuksia varmasti löytyy. Joku asiaan voi sopeutuakkin, itse en luultavasti ikinä kykenisi.. Rakkautta lapseen ei voi millään tavalla verrata rakkauteen parisuhteessa! Toista ihmistä voi hyvinkin paljon rakastaa, vaikka hänestä luopuisi hankkiakseen lapsen. Itse ainakin koen asian niin, että parempi lähteä silloin, kuin on mahdollisuus niitä lapsia hankkia, ei vasta, kun mahdollisuus on mennyt ja parisuhde kuollut toisen katkeruuteen (katkeruuteen, koska ei koskaan saanut kokea miltä tuntuu olla isä/äiti). Lähtemisen ei siis tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö toista tosissaan voisi rakastaa. Mielestäni se ei kerro ihmisen itsekkyydestä! Se kertoo vain siitä, että ihminen tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei kykene tulevaisuudessa olemaan onnellinen ilman lapsia. Usein kuitenkin käy niin, että parisuhde alkaa rakoilla ja ero tulee lopulta väistämättä. Tämä myös omasta kokemuksestani huomannut. Lapsiasia oli tapetilla monta vuotta (ja joka päivä katkeroiduin vain enemmän ja niin varmaan mieskin). Nykyään lapsista ei tarvitse enää edes keskustella, koska suhde voi jo muutenkin niin huonosti, että hullu olisi se, joka lapsia tähän suhteeseen enää hankkisi. En tietenkään tiedä, olisiko suhde voimissaan, jos niitä lapsia olisi aikoinaan hankittu.. Uskoisin kuitenkin, koska tämä on ollut ainut asia, joka on rasittanut suhdettamme näin kovasti (tottakai pikku riitoja aina löytyy..). Uskon näin, jos olisimme molemmat lasta halunneet, ei niin, että mies olisi painostuksesta ym. suostunut asiaan. Mies ei ole ehdottomasti lapsia vastaan (ei vain tiedä koska haluaa, ei ole valmis) ja uskonkin, että hänestä vielä joskus isä tulee. Mutta yhteistä lasta me tuskin tulemme enää hankkimaan, parisuhteemme tuskin korjaantuu enää täysin ennalleen. En tule olemaan hänelle se nainen, jonka kanssa hän uskaltaisi ottaa niin suuren askeleen elämässään..

Juttelin hetki sitten naisen kanssa, joka oli aikoinaan hankkinut lapsen vain miehensä toivosta (taipuvatkohan naiset useimmin?). Hän sanoi, ettei olisi koskaan lasta halunnut, mutta nyt hän ei päivääkään vaihtaisi pois! Ja tietenkin hän käski minun erota heti (tätä kaikki ovat toitottaneet jo monta vuotta, olisi ehkä pitänyt kuunnella..). Jostain syystä rakastan silti miestäni.. Niitä hetkiä jolloin olemme yhdessä, emmekä mieti lapsia. Suhteemme voi nytkin tavallaan hyvin, mutta se johtuu vain siitä, etten itsekkään tällä hetkellä lapsia halua. Tiedän kuitenkin, etten voi loppuelämääni olla lapseton. Monta kertaa mietin, miksi turhaan vieläkin kiusaan itseäni..?! Vastaus ei vain tunnu olevan niin yksiselitteinen.. Toiveita en enää elättele, kai se on sitten se rakkaus joka saa jäämään.. Ehkä en vain ole valmis luopumaan ihmisestä, jollaista en usko enää koskaan löytäväni. Hän ei siis ole minulle vain mahdollisuus toteuttaa osa unelmaani (tulla äidiksi), hän oli ihminen, jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni.

Ja sanottakoon vielä, että olemme lapsiasian jutelleet jo seurustelun alkuaikoina.. Silloin vaan ei voi selkeästi päättää, onko lasten aika vuoden, kolmen vai kymmenen päästä Aina se oikea aika ei ole sama!

 

Hei! Itse olen alkanut vastaamaan iänikuiseen kyselyyn sukulaisilta ja tuttavilta" milloin lapsia" että olemme yrittäneet niin kauan mutta valittettavasti mieheni ei tule raskaaksi! Silloin Ei kukaan kehtaa kysyä enää mitään siihen liittyvää...(tepsii inhottavan uteliaisiin sukulaisiin ja ei tuu itselle paha mieli kun ei tarvitse sanoa mitään suuntaan tai toiseen.

Jospa nyt olisi oikea palsta...

Olin vielä viime syksynä varma, etten ikinä halua lasta. Sitten täytin 29v. ja löysin itseni selailemasta vauvafoorumeita. Oli pakko tunnustaa itselle, että haluan lapsia. Ja oli myös pakko tunnustaa siitä miehelle. Miehen kommentti oli "voi paska".

Nyt vajaa vuosi on mennyt niin, että aiheesta on keskusteltu kuitenkin siitä mihinkään pidemmälle pääsemättä. Mies ei lasta halua, ja minä haluan. piste.

No, joka tapauksessa, melkein eniten tässä ärsyttävät muiden utelut ja vihjailut. Ennen olen voinut sanoa, että ei haluta lasta. Nyt kun tilanne onkin, että haluan ja mies ei halua, niin mitä sanon? Äitini on edelleen siinä uskossa, että en halua lasta. En halua kertoa siitä, että haluankin lapsia, mutta mieheni ei, sillä muuten hän alkaisi vihata miestäni. Hän haluaisi niin kovasti olla mummo.

Joillekin kavereille olen kertonut tilanteesta, mutta jotenkin tuntuu, että minun pitäisi puolustaa miestäni ja olla sanomatta mitään. Asia on jotenkin arka ja ärsyttää muiden utelut suunnattomasti.

En tosiaan halua jättää miestäni ja elän toivossa, että joskus hänen mielensä muuttuu. Onhan tässä vielä vähän aikaa...

Onko muilla samanlaisia kokemuksia tuosta mitä pitäisi muille sanoa?

 

Mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen lapsia haluavan pitäisi saada mahdollisuus kokea se onnelisuus. Hankalaahan se on, jos on yhteistuumin ensin päätetty, ettei lapsia tule ja sitten toinen niitä haluaakin. Mun mielestä puolisoiden pitäisi rakastaa toisiaan sen verran, että jos toinen haluaa lapsia, niin niille voisi antaa mahdollisuuden tulla... On nimittäin aika suuri vääryys evätä toiselta lapset, vaikka kuinka olisi ollut yhteinen päätös ensin olla niitä hankkimatta. Jos sitä toista tosiaan rakastaan, niin suurin lahja minkä tälle voi antaa on yhteiset lapset..

Koskeeko tämä mielestäsi myös tilannetta, jossa nainen ei halua, mutta mies haluaa? Miehen kontribuutio kun parhaassakin tapauksessa on 1 siittiö ja jonkun verran menetettyä vapaa-aikaa, nainen on se, joka on raskaana ja oksentelee, joka laukkaa nevolassa sorkittavana, vuotaa, synnyttää, repeää, kärsii ulosteinkontinenssista mahdollisesti lopunikäänsä (10% synnyttäneistä), imettää, tuskailee laskeumavaivojensa ja suonikohjujensa kanssa 30v päästä jne. Jos olisin mies niin voisin lapsia halutakin, naisena en ikinä.

 

Mun mielestä puolisoiden pitäisi rakastaa toisiaan sen verran, että jos toinen haluaa lapsia, niin niille voisi antaa mahdollisuuden tulla...

Miksi ihmeessä? Kummankin toivomatkin lapset ajaa usein pariskunnan eroon tai ainakin sen partaalle, voisin kuvitella että toisen ryhtyessä vastahakoisesti lapsentekoon tulos ei olisi ainakaan parempi.

 

Hei! Itse olen alkanut vastaamaan iänikuiseen kyselyyn sukulaisilta ja tuttavilta" milloin lapsia" että olemme yrittäneet niin kauan mutta valittettavasti mieheni ei tule raskaaksi! Silloin Ei kukaan kehtaa kysyä enää mitään siihen liittyvää...(tepsii inhottavan uteliaisiin sukulaisiin ja ei tuu itselle paha mieli kun ei tarvitse sanoa mitään suuntaan tai toiseen.

Minusta sinun pitäisi olla ehdottomasti avoin kertomaan ystäville miten asia on.Eihän sellaista asiaa voi salata muilta.Eihän se ole sinun syysi että teillä ei ole jo lasta

 

Mun mielestä paljon isompi vääryys on tehdä "väkisin" lapsi, jota toinen vanhemmista ei edes halunnut. Tämä asia on oikeasti niin suuri, että jos ollaan ehdottomasti vastakkaista mieltä, järkevintä on erota sovussa ja etsiä tahoillaan uudet kumppanit, joiden kanssa on yhtenevät toiveet ja odotukset suhteelta ja elämältä.

niin, kyllä se on siinä tapauksessa parempi löytää lapselle joku muu isäksi, etenkin, koska mitä järkeä siinä suhteessa silloin enää on, kun kaikkea on turhaan rakennettu ja vuosia hukkaan heitetty.

 

En tainnut sanoa, että kun mennään naimisiin, niin harvoinpa siinä puhutaan lapsiasiat selväksi. Lukekaa vähän tarkemmin. Joten ihmeellisesti liitit kaksi eri asiaa yhteen.
Minä ainakin tiedän monia, jotka ovat aloittaneet seurustelun todella nuorena ja ovat sitten menneet naimisiinkin. Ja eivät ole lapsiasiaakaan sen tarkemmin setvineet. Mutta ovat kyllä siihen tilanteeseen kasvaneet suhteen myötä.
En yleistä "omia elämän valintojani", mutta sinä näytät yleistävän, että suurin osa setvii lapsiasiat tarkoin. No olemme eri mieltä ja se siitä, turha väitellä. Teistä osa on niin jyrkkiä näissä mielipiteissään.

Parisuhde oli niin rasittava katastrofi, että päätin lopulta seurata miesystäväni neuvoa ja ryhtyä yksin äidiksi, tosin toisen miehen kanssa. Jos parisuhde on huono, se syö naiselta liikaa sitä energiaa, joka on tarkoitettu lasta varten. Siksi yksinäinen äitiys on miljoona kertaa parempi juttu kuin aikansa ja energiansa tuhlaaminen turhauttavaan parisuhteeseen. Minusta asia on niin, että jos mies on saanut jyystää naista ilman että nainen olisi voinut tulla raskaaksi ja saada miehen tuen ja turvan, puntit ovat tasan, kun nainen hankkii lapsen yksin toisen miehen kanssa.

 

Parisuhde oli niin rasittava katastrofi, että päätin lopulta seurata miesystäväni neuvoa ja ryhtyä yksin äidiksi, tosin toisen miehen kanssa. Jos parisuhde on huono, se syö naiselta liikaa sitä energiaa, joka on tarkoitettu lasta varten. Siksi yksinäinen äitiys on miljoona kertaa parempi juttu kuin aikansa ja energiansa tuhlaaminen turhauttavaan parisuhteeseen. Minusta asia on niin, että jos mies on saanut jyystää naista ilman että nainen olisi voinut tulla raskaaksi ja saada miehen tuen ja turvan, puntit ovat tasan, kun nainen hankkii lapsen yksin toisen miehen kanssa.

Länsimaissa nainen on turvaton ja sitä kautta lapsiparka myös. Niin sanottu seurustelu ja parisuhde ovat naisen seksuaalista hyväksikäyttöä, koska on iso riski että kaikki suhteeseen panostettu aika ja energia menee harakoille. Mitä useampi huti, sitä varmemmin nainen jää yksin. Arabimaissa vanhemmat eivät anna yhdenkään miehen käyttää tytärtään jalkarättinä vaan suojelevat paskiaisten riistolta ja järjestävät tälle samaa yhteiskuntaluokkaa olevan puolison. Huonosti käy liian helposti kun yhteiskuntaluokat menevät sekaisin, tulee väärinymmärryksiä ja väärinkäytöksiä. Kaksikymppisenä kaunis nuori nainen on kokematon ja joutuu liian koville yksin.