S
surkeus
Vieras
Jälleen kerran olen jäänyt junnaamaan ajatukseen, että olen aivan paska ja elämäni täysin merkityksetön. Pienetkin vastoinkäymiset tässä tilassa saa lukittautumaan makkariin ja mykkäkoulun pitoon. Nytkin tällainen olo on ollut piilemässä pinnan alla muutamia viikkoja ja tänään kun tein pienen mokan, niin jumitin täysin.
Onko mut tuomittu elämään näin? Ensimmäinen muistikuva siitä, että olen ajatellut olevani huono, on ekaluokalta. Tätä samaa ajatusta vaihtelevalla intensiteetillä on tullut pyöriteltyä siis n. 25 vuotta. Tämä olo tulee ja menee. Aina kun tilanne on päällä, kuten nyt, en näe mitään ulospääsyä. En muista, kuinka tämä lukko on edellisillä kerroilla auennut.
Haluaisin elää onnellisena ja tyytyväisenä. Se, että ajattelen olevani huono, estää tekemästä asioita. Eniten tällä hetkellä ahdistaa se, miten nämä mun itsesurkeuskaudet vaikuttavat perheeseen. Olen sanonut miehelle, että ettii paremman vaimon, mutta ei se lähde. Ei, vaikka mun huono itsetuntoni on johtanut siihen, ettei meillä ole enää mitään läheisyyttä, seksistä puhumattakaan. En halua, että muhun kosketaan, koska olen ällöttävä.
Jotenkin olen onnistunut lapsiakin tähän maailmaan synnyttämään. Olen ihan varma, että niiden olisi parempi olla jossain muualla kun minun luona. Vanhin on jo niin iso, että on varmaan tottunut tähän. Nytkin kun sanoin, että mulla on huono päivä, lähti vaan pihalle kavereiden kanssa sen enempiä ihmettelemättä. Koen valtavaa epäonnistumista lasten kasvatuksessa. Pienin on niin pieni vauva, että ei ole vielä pilalle mennyt. Tosin tämä on ensimmäinen kerta, kun tällainen puuska iski hänen elinaikanaan. Olen apaattinen, en katso ketään silmiin enkä puhu yhtään mitään. Yritän väkisin hymyillä vauvalle, mutta kyllä ne vauvat teeskentelyn huomaa. Minkälaisen mallin oikein annan lapsille, kun epäonnistumisen jälkeen sulkeudun huoneeseen itkemään? Tarkemmin kun ajattelen, koululaisellamme on ollut vähän samanmoista käytöstä, mutta en ole sitä huomannut silloin kun itsellä oli taas monta kuukautta ihan ok fiilis.
Psykoterapiassa olen nuorempana käynyt ja oli siitä se hyöty, että opin kyllä tunnistamaan näitä hälytysmerkkejä ja tiedän, ettei nämä ajatukset aina vastaa todellisuutta. Mutta en ole oppinut rakastamaan itseäni.
Jos jollakin on jotain kirjavinkkejä tai muuta ajatuksenkääntöopastusta, otan vastaan kiitollisena. Jostain syystä en oikein haluaisi mennä terapiaan enää. Varmaan siksi, kun on useampi tonni velkaa niistä edellisistäkin istunnoista. Sieltä sain diagnoosiksi vaativa persoonallisuus, joka varmasti liittyy paljon tähän itseinhoon.
Onko mut tuomittu elämään näin? Ensimmäinen muistikuva siitä, että olen ajatellut olevani huono, on ekaluokalta. Tätä samaa ajatusta vaihtelevalla intensiteetillä on tullut pyöriteltyä siis n. 25 vuotta. Tämä olo tulee ja menee. Aina kun tilanne on päällä, kuten nyt, en näe mitään ulospääsyä. En muista, kuinka tämä lukko on edellisillä kerroilla auennut.
Haluaisin elää onnellisena ja tyytyväisenä. Se, että ajattelen olevani huono, estää tekemästä asioita. Eniten tällä hetkellä ahdistaa se, miten nämä mun itsesurkeuskaudet vaikuttavat perheeseen. Olen sanonut miehelle, että ettii paremman vaimon, mutta ei se lähde. Ei, vaikka mun huono itsetuntoni on johtanut siihen, ettei meillä ole enää mitään läheisyyttä, seksistä puhumattakaan. En halua, että muhun kosketaan, koska olen ällöttävä.
Jotenkin olen onnistunut lapsiakin tähän maailmaan synnyttämään. Olen ihan varma, että niiden olisi parempi olla jossain muualla kun minun luona. Vanhin on jo niin iso, että on varmaan tottunut tähän. Nytkin kun sanoin, että mulla on huono päivä, lähti vaan pihalle kavereiden kanssa sen enempiä ihmettelemättä. Koen valtavaa epäonnistumista lasten kasvatuksessa. Pienin on niin pieni vauva, että ei ole vielä pilalle mennyt. Tosin tämä on ensimmäinen kerta, kun tällainen puuska iski hänen elinaikanaan. Olen apaattinen, en katso ketään silmiin enkä puhu yhtään mitään. Yritän väkisin hymyillä vauvalle, mutta kyllä ne vauvat teeskentelyn huomaa. Minkälaisen mallin oikein annan lapsille, kun epäonnistumisen jälkeen sulkeudun huoneeseen itkemään? Tarkemmin kun ajattelen, koululaisellamme on ollut vähän samanmoista käytöstä, mutta en ole sitä huomannut silloin kun itsellä oli taas monta kuukautta ihan ok fiilis.
Psykoterapiassa olen nuorempana käynyt ja oli siitä se hyöty, että opin kyllä tunnistamaan näitä hälytysmerkkejä ja tiedän, ettei nämä ajatukset aina vastaa todellisuutta. Mutta en ole oppinut rakastamaan itseäni.
Jos jollakin on jotain kirjavinkkejä tai muuta ajatuksenkääntöopastusta, otan vastaan kiitollisena. Jostain syystä en oikein haluaisi mennä terapiaan enää. Varmaan siksi, kun on useampi tonni velkaa niistä edellisistäkin istunnoista. Sieltä sain diagnoosiksi vaativa persoonallisuus, joka varmasti liittyy paljon tähän itseinhoon.