P
papupadan äiti
Vieras
Tutulta kuulostaa.Aikanaan muutimme metsästä ihmisten ilmoille ja olin todella mielissäni kun naapureissa asui lapselle kavereita, silloin tyttö 3v.Hetken kuluttua olin jo kypsänä kun heti kun töistä/päiväkodista päästiin kotiin jo ovikello soi.Tai jos mentiin pihalle niin muksut meidän pihaan viivana. Jälleen kun muutimme, tuli rauha ja surkeus; eipä ollut lapsella kavereita.Ja nyt taas muuton jälkeen, nyt ei muuteta enää vuosiin =),asumme alueella, jonka korttelissa asuu joka talossa leikkikavereita ja oma lapsukaiseni on hyvin puhelias ja sosiaalinen ja aktiivisesti hakee kavereita. Mua ei siis haittaa vaikka meidän ovikello soi tasaiseen tahtiin, on hienoa ja tärkeää että kavereita on.Tosin noista varhaisemmista muistoista on jäänyt sellainen bad fiilis, että olenkin yrittänyt opettaa"tapoja", ovikelloa soitetaan vain yhden kerran, välillä voi vain pyöräillä tässä kotikadulla, ja odottaa että kaverit huomaa.Ilmeisesti meidän lähintä naapuria ahdistaa juuri tälläinen puhelias typy, eikä heidän tyttö usein "pääse ", josta olen tehnyt omat johtopäätökset, ja nyt olemme tyttären kanssa sopineet ettei mennä soittelee ovikelloa, vaan odotetaan, että hän tulee hakemaan, jos haluaa leikkiä.Sillä en todellakaan halua, että lapseni terrorisoi ketään.Sitä on vaan hiukan vaikea saada lapselle jakeluun, että ihmiset, aikuiset ihmiset kaipaa omaa rauhaa. Jaksamista kaikille =)
