Miten kertoa toiselle että liitto on ohi?

[Harmauduinpa]

Mun pitäis kertoa mun miehelle että hän on loukannut mua vuosien varrella niin syvästi ja niin paljon, etteä mä en enää tiedä miten voisin jatkaa tätä. En vaan tiedä mitä sanoa, koska toisaalta en voi kuvitella eroakaan. Vuoroviikoin erossa lapsista, uusi ihana koti myyntiin.. Se on vaan liikaa.

Sekin vaikeuttaa, että tiedän ettei mun mies ole mua tahallaan kohdellut huonosti, vaan meidän keskinäisten kemiaongelmien takia ja omien tunnelukkojensa vuoksi. Ei ole koskaan lyönyt, haukkunut, juonut, pettänyt, vaan aina toiminut perheen parhaaksi. Mutta on vuosikausia torjunut seksin mun kanssa, kokee mut ahdistavaksi. Yhtäkään kohteliaisuutta ei voi koskaan antaa, vaikka olen oikeasti todella kaunis nainen MYÖS hänen silmissään. Se ei vaan pysty sellaseen. Se ei ole antanut mulle henkisesti itsestään juuri mitään, mutta pahinta on se ettei se ole myöskään halunnut ottaa vastaan niitä juttuja mitä mä olisin halunnut antaa. Ei hellyyttä, ei kauniita sanoja ja kohteliaisuuksia. Koskaan se ei vapaaehtoisesti sano rakastavansa mua. Ja mä elän sellasesta, tarvisin niin paljon antamista ja vastaanottamista.

Näistä asioista on puhuttu ja puhuttu ja puhuttu, mutta eipä ne ole muuttuneet. Nyt ollaan jonossa pariterapiaan, mutta kun musta tuntuu etten kestä enää päivääkään. Oon aivan umpikujassa tän asian kanssa.

Keskusteluyhteys pitäs saada auki, mutta mä en tiedä mitä sanoa, koska mulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa. Mitä järkeä on sanoa toiselle että kuule mä en pysty olemaan sun lähellä kun mulla on niin paha olla, mutta ei erota siltikään?

 

[Tönt]

:hug:

 

[erotako]

Huih, kuulostaapa tutulta. Kauanko yhdessä? Lapsia?
Minä haluaisin puhua, mies ei. Ei edes kuunnella. Kuittaa vaikeat asiat "höpöhöpö" tai "en mä mikään psykologi ole". Keskustele siinä sitten. Nyt alkaa olla mun mittari täynnä ja tuntuu et ois parempi olla lasten kanssa yksin. En vain saa sanottua tätä miehelle. Ikinä ei ole hyvä hetki :/ ja mistä tiedän että olen 100% varma, vaikka usein tunnen jo olevani 110% varma....

 

[AP.]

Kaks lasta. Muuten olisin jo kaukana täältä. Todella, todella kaukana. Yhdessä kuutisen vuotta.

Voisinpa edes sanoa että ikävöin niitä alkuaikoja. Mutta kun ei, seksiongelmat ja kaikki sen ympärillä pyörivä (eli käytännössä kaikki naisen ja miehen välinen) on ollut ongelma alusta asti. Senkin takia on aika mahdoton lähteä toista "sättimään", kun mä kyllä tiesin mitä sain kun tähän lähin. Alussa kuvittelin että kyllä mies avautuu kun tunnetaan toisemme... Ei avaudu.

Mä olen kyllä mennyt ihmisenä rikki, syön vaikka mitä lääkkeitä, käyn terapiassa ja töistäkin saikulla. En vaan pysty elään näin. Toki mulla on muitakin ongelmia kuin huono parisuhde tossa taustalla, mutta viime aikoina on tuntunu etten parane ikinä, niin kauan kun elän tässä käytännössä rakkaudettomassa liitossa.

 

["vieras"]

Varmasti ikävä tilanne. Hyvä että olette menossa sinne terapiaan. Tiedätkö miksi miehesi ei osaa antaa tai ottaa vastaan hellyyttä? Kuulostaa joltain traumalta, mille et voi nyt mitään ja sitä on turha ottaa henkilökohtaisesti. Olet silti varmasti paras tuki miehesi henkiselle paranemiselle, kunhan se saadaan käyntiin. Unohda noi suhteen lopettamiset, kyllä nyt aikuinen nainen tuommoisen taistelun kestää sen puolesta, että liitto lasten isään säilyisi.

 

[AP.]

Ei musta ole kenenkään tueksi, kun olen itsekin loppuunpalanut. Siinähän se onkin, kun mä en jaksa. En ole ollut vuoteen työkykyinen, popsin pillereitä ja olen niin onneton että mietin välillä tosi epätoivoisia ajatuksia...

Miehen lapsuudenperheessä ilmaistaan tunteita aika niukalti, ja ongelmat HYVIN vahvasti lakaistaan maton alle. On tosi introvertti muutenkin luonteeltaan.

 

[erotako]

Itsekin olen monesti ajatellut että jos lapsia ei olisi, olisin jo lähtenyt ajat sitten. Nyt mietin, miksi lapset estää niin kovasti eron?

 

[Jaah]

Miten kertoa toiselle että liitto on ohi?

Ongelmat olivat jatkuneet jo vuosia ja viimeiset kuukaudet oli melkoista hampaiden kiristelyä ja mykkäkoulua, nukuimme eri huoneissa. Eräänä päivänä istuin viereiselle tuolille ja kysyin: "Tässäkö tämä meidän juttu nyt sitten oli?" Siinä se! Kuukauden päästä mies nykäs itsensä irti yhteisestä kodista ja molemmat pääsivät aloittamaan uuden elämän.

 

[Jehnny Tightlips]

Jos olet jo varma, jotain tyyliin: "Olen pahoillani, mutta olen päättänyt erota." Jos mies kysyy syytä (kuten luultavasti), voit kertoa pahasta olostasi, mutta koeta tehdä se mahdollisimman pitkälle syyttämättä miestä. Hän(kään) ei voi luonteelleen mitään.

Jos olet epävarma, kerrot, että liiton tilanne on niin huono, että se on saanut sinut pohtimaan eroa. Tällöin jää vielä peli vähän auki jos mies on halukas jatkamaan ja selvittelemään asioita.

 

["vieras"]

Sanotko tosiaan, että vaikka itse et ole työkykyinen, popsit pillereitä ja olet masentunut, huono itsetuntoinen, niin ongelmat ratkeavat sillä että otat eron miehestäsi?! Mitä jos hoitaisit sitten ensin itsesi kuntoon niin että pidät taas enemmän omasta elämästäsi, mietit sitten vasta sitä toista ongelmaa. Sinä olet oman onnesi seppä, eikä kukaan mies.

 

[AP.]

No onhan se nyt halukas jatkamaan, kun sinne pariterapiaankin ollaan menossa. Siitäkin se kieltäytyi viimeiseen asti, kunnes olis jo oikeestaan liian myöhäistä. Sillon en kyllä painostanut, kysyin vaan että mitäs meidän pitäis nyt vielä tehdä ettei erota tarvis. Viimeks eilen se sanoi että mennään lähitulevaisuudessa naimisiin. Mä olin hiljaa ja mietin että mitä helvettiä.

Oon mä epävarma, en koe olevani valmis siihen että olisin vuoroviikkoäiti. Kauheaa lapsille ja vanhemmille, en tiedä miten kestäisin sen. Omien lasten isästä eroaminen ei ole kriisi joka menee ohi ja unohtuu. Se kulkee mukana aina, kun on ne lapset ja niillä on isä. Sen takia en ole valmis.

Kyllä se tietää mitkä ongelmat on, ja ollaan niistä samaa mieltä. Mutta sitä se ei tiedä kuinka totaalisen rikki, hajalla, lopussa, onneton olen nyt. Lähinnä makaan sängyssä ja suren...

Ja mun mies ei kyllä muuten pakkaa laukkujaan itse rakentamassaan talossa...

 

[AP.]

[QUOTE="vieras";24427304]Sanotko tosiaan, että vaikka itse et ole työkykyinen, popsit pillereitä ja olet masentunut, huono itsetuntoinen, niin ongelmat ratkeavat sillä että otat eron miehestäsi?! Mitä jos hoitaisit sitten ensin itsesi kuntoon niin että pidät taas enemmän omasta elämästäsi, mietit sitten vasta sitä toista ongelmaa. Sinä olet oman onnesi seppä, eikä kukaan mies.[/QUOTE]

Missä olen niin sanonut? Sanoin että epäilen mahdollisuuksiani parantua niin kauan kun elän näin. Tää on iso osa mun pahoinvointia, sen tiedän itse.

Ei ole mitään mahista että "hoidan itseni kuntoon" niin kauan kun olosuhteet on tällaiset.

 

["hmmm"]

Kaks lasta. Muuten olisin jo kaukana täältä. Todella, todella kaukana. Yhdessä kuutisen vuotta.

Voisinpa edes sanoa että ikävöin niitä alkuaikoja. Mutta kun ei, seksiongelmat ja kaikki sen ympärillä pyörivä (eli käytännössä kaikki naisen ja miehen välinen) on ollut ongelma alusta asti. Senkin takia on aika mahdoton lähteä toista "sättimään", kun mä kyllä tiesin mitä sain kun tähän lähin. Alussa kuvittelin että kyllä mies avautuu kun tunnetaan toisemme... Ei avaudu.

Mä olen kyllä mennyt ihmisenä rikki, syön vaikka mitä lääkkeitä, käyn terapiassa ja töistäkin saikulla. En vaan pysty elään näin. Toki mulla on muitakin ongelmia kuin huono parisuhde tossa taustalla, mutta viime aikoina on tuntunu etten parane ikinä, niin kauan kun elän tässä käytännössä rakkaudettomassa liitossa.

Jos kaikki on "kussut" alusta lähtien niin miksi olette tehneet kaksi lasta? Itsekästä. Ikävä tilanne mutta henkilökohtaisesti ärsyttää se että miksi pitää niitä mukuloita alkaa tehtailemaan jos ei kerran juttu toimi toisen kanssa! Tää on niin yleistä. Lapsia ei mietitä yhtään. Tehkää niinkuin parhaaksi näätte mutta mun sympatiat on kyllä lasten, ei sinun puolellasi. Sorry mate.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24427304]Sanotko tosiaan, että vaikka itse et ole työkykyinen, popsit pillereitä ja olet masentunut, huono itsetuntoinen, niin ongelmat ratkeavat sillä että otat eron miehestäsi?! Mitä jos hoitaisit sitten ensin itsesi kuntoon niin että pidät taas enemmän omasta elämästäsi, mietit sitten vasta sitä toista ongelmaa. Sinä olet oman onnesi seppä, eikä kukaan mies.[/QUOTE]

Pakko peesata. Kuulostaa siltä, että kummastakaan teistä ei olisi yksin huolehtimaan lapsista. Älä nyt lapsilta perhettä hajota omien ongelmiesi takia. Et ole varmaan kaikkein helpoin rakastettava itsekään tuossa kunnossa? Ensiksi kun on kyettävä rakastamaan itseään ennen kun voi rakastaa muita tai ottaa rakkautta vastaan. Tuskin seuraava miehesikään tulisi olemaan sellainen, joka vuodesta toiseen jaksaa höpötellä sulle rakkaudestaan ummet lammet, arki astuu kuvioon muissakin suhteissa.

 

["joku"]

Millainen itse olet luonteeltasi? Millaista elämää toivot ja mitä haluat? Kun olet mennyt miehesi kanssa yhteen, niin hänellä on varmasti jotain sellaista, mitä sitä kaipaat ja mitä sinulta puuttuu. Alkuun toisen erilaiset piirteet viehättävät, mutta vuosien jälkeen ne usein alkavat ärsyttää. Silloin tilannetta helpottaa se, että tuntee itsensä ja omat ongelmansa.

Meillä minä olen ollut introvertti ja vähätunteinen. Mies on ollut aina extrovertti ja impulsiivinen. Hän kaipaa tunteikasta ja elävää elämää. Hänen on vaikea hillitä ja kontrolloida itseään. Mies on aivan rikki johtuen traumaattisesta väkivaltaisesta lapsuudestaan, jossa tunteita on riittänyt laidasta laitaan. Tilanne on monimutkainen, mutta ainakin meidän tapauksessa ero olisi miehelle pahin mahdollinen vaihtoehto. Uskotko, että eroaminen auttaisi sinua? Jos tilanteenne on samantapainen kuin meillä, niin en usko siihen ollenkaan.

 

[AP.]

Kaikki ei ole kussut, vain nuo seksijutut kun mies on niin sisäänpäinkääntynyt ja jotenkin hukassa itsensä kanssa niiden juttujen suhteen. Ja kuten sanoin niin kuvittelin että tutustuminen ja vuodet auttaa siihen asiaan. Ei ole auttanut, vaan pahentanut.

Rakkautta on ollut. Arkielämä sujuu muuten hyvin, ihan kuin oltais kämppiksiä.

Totta kai mä syytän itseäni, sehän nyt on selvä. Mutta mitä se auttaa kun niitä lapsia nyt kuitenkin jo on?

Ihanko tosissanne olette sitä mieltä, että onnettomassa ja rakkaudettomassa suhteessa eläminen ei vaikuta ihmisen vointiin? Mies on torjunut meidän suhteen aikana 70% mun seksialoitteista, kerran jouduin olemaan ilman seksiä 10kk. Eikö siis ole normaalia että masennun ja hajoan tollasesta?

 

["..."]

Älkää erotko ennen kun kaikki on kokeiltu, ja siihen kuuluu myös se terapia. Tehkää niin edes lasten takia. Ja juttujesi perusteella et ole yksin kykenevä huolehtimaan lapsista.

 

[Jehnny Tightlips]

Olen ihan vakuuttunut siitä, että liiton tila vaikuttaa ihmisen hyvinvointiin. Nyt kun teillä tuo pariterapia kuitenkin on tulossa eikä mitään ihan akuuttia uhkaa ole, niin katsoisin sen pariterapian ensin. Jos vaikka sitten eroon päädyttekin, niin ainakin se on tullut kokeiltua.

 

[AP.]

[QUOTE="...";24427544]Älkää erotko ennen kun kaikki on kokeiltu, ja siihen kuuluu myös se terapia. Tehkää niin edes lasten takia. Ja juttujesi perusteella et ole yksin kykenevä huolehtimaan lapsista.[/QUOTE]

En mä haluakaan sanoa sille että hei nyt erotaan. Haluisin vaan kertoa kuinka paha olo mulla on. Mutta en osaa, kun haluisin samalla sanoa jotain rakentavaa. Sellaista vain ei tunnu olevan.

Olen muuten aivan täysin kykenevä huolehtimaan mun lapsista yksin. Kesällä on mies oli reissussa pitemmän aikaa, meillä meni loistavasti ja voin paljon paremmin.

Mua ahdistaa eniten ne illat ku ne puhumattomat asiat on meidän välissä, mutta en kuitenkaan saa mitään sanotuksi.

 

["hei"]

Mä ymmärrän hyvin tuon ,että et voi parantua tuossa suhteessa ollessasi. Täällä palstalla saa aina pskaa niskaan aiheesta kun aiheesta. Meitä on niin moneen junaan. Toinen suht koht samassa tilanteessa voinee ymmärtää tuskasi, pelkosi, huolesi ja pointtisi.

Kyllä ne lapset sopeutuu. Jos tuntuu, että asumusero/ero on ratkaisu, sitten se on. Eihän sitä tiedä vaikka palaisitte vielä yhteen joskus.

 

["hei"]

kirjoita sähköposti! tai kirje.

 

["vieras"]

Mun vanhempien liitto oli ja on edelleen jotain tuollaista, lasten takia kai yhdessä ovat pysyneet.

Mun mielestä sulla on kuitenkin aika ruusuinen kuva "tavallisesta" parisuhteesta, eikai kukaan puhu iltakaupalla tunteistaan ym, vaan arki pyörii ja jutut on kaupassa käyntiä tai vaikka politiikkaa, riippuen mitkä asiat kiinnostaa.

Katso se pariterapia, ja tee samalla sellainen itsenäistymisliike, että älä anna elämäsi kurjuuden tai ihanuuden riippua miehestä, tee asioita joista nautit ja ota huomioon että sinkkuna ei ole automaatisesti seksiä ollenkaan, tai hellyyttä tai mitään,joten ei se autuus siitä erosta tulis, vaan elämä saattais olla aika samanlaista kuin nytkin.

Jos pariterapian jälkeenkin tuntuu pahalta, puhu miehen kanss asiallisesti erosta tai vaikka väliaikaisesta asumuserosta. Katkeroituneena elämä ei ole kivaa (kenellekkään) mutta kun katkeroituminen on osittain myös omasta elämänasenteesta kiinni, ei vain olosuhteista(puhun omasta kokemuksesta tässä).