MITEN KOHOTTAA ITSETUNTOA??

[vieras]

Tilanne se, että mulla ei oo itsetuntoa nimeksikään.
Kaikki naiset koen uhkana meidän suhteelle, en voi edes sanoa joatin naista kauniiksi vaikka se sitä mielestänu olisi.
Mies joutuu kärsimään mun jatkuvista epäilyistä ja vauhkoamisista, syytä ei ole ikinä ollut.
Kuvittelen että kyselemällä ja tenttaamalla asioita saan hänet kiinni jostain, mitä olen itse mielessäni miettinyt (mutta ei ikinä tapahtunut siis)!
Tää on hirveetä, taas yksi riita takana tästä asiasta. Mies jaksaa tukea mutta ite oisin jo valmis luovuttamaan ja lopettamaan koko meidän avioliiton. En vaan jaksa enää. Mun ajatukset pyörii päivittäin näissä mun harhaluuloissa(?).

 

[ap]

Ei kukaan?
Taidan olla ainoa jolla on sama ongelma

 

[pia]

Kuulostaa tutulta :/
mutta auttaa en osaa

 

[Kerttu-Kyllikki]

No, mulla ei ole tollasia ongelmia, kattelen ite välillä muita miehiä, ja kattelee Nuori Mieski välillä muita naisia.
Mutta voisin kuvitella, että kun pitää itse itsestään tosi paljon, niin toisenkin on helppo pitää susta. Kun pitää omasta ulkonäöstään ja on siihen tyytyväinen, on aikalailla se ja sama, mitä se toinen kattelee.

 

[Fantaihana]

Hae apua terapiasta, jos tilanne on noin paha en usko että pystyt omin neuvoin parantamaan itsetuntoasi. Mut se että sä myönnät itselles että sulla on ongelma on jo iso askel oikeaan suuntaan ja se että näät että ongelma on sun omissa tunteissa eikä miehessä. :hug:
Terapiassa ei ole helppo käydä kun kaikenlaisia kipeitä asioita revitään auki, mut sen jälkeen voit elää paljon vapaammin ja rennommin.

 

[kielletty]

Tilanne se, että mulla ei oo itsetuntoa nimeksikään.
Kaikki naiset koen uhkana meidän suhteelle, en voi edes sanoa joatin naista kauniiksi vaikka se sitä mielestänu olisi.
Mies joutuu kärsimään mun jatkuvista epäilyistä ja vauhkoamisista, syytä ei ole ikinä ollut.
Kuvittelen että kyselemällä ja tenttaamalla asioita saan hänet kiinni jostain, mitä olen itse mielessäni miettinyt (mutta ei ikinä tapahtunut siis)!
Tää on hirveetä, taas yksi riita takana tästä asiasta. Mies jaksaa tukea mutta ite oisin jo valmis luovuttamaan ja lopettamaan koko meidän avioliiton. En vaan jaksa enää. Mun ajatukset pyörii päivittäin näissä mun harhaluuloissa(?).

Minä voin nyt sättimisenkin uhalla astua esiin tässä asiassa, melkeinpä sanasta sanaan olen elänyt samoja fiiliksiä kuin sinä, ja osittain edelleen, mutta ei enää niin pahana. Siitäkin huolimatta joka päivä mietin sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin, minkänäköinen, ikäinen, kokoinen, makuinen minun olisi pitänyt olla että tällaisilta käsittämättömiltä nettituttavuuksilta oltaisiin voitu välttyä... taustaa sen verran että mies jäi useita kertoja kiinni kirjoittelemisesta joillekin tyttösille netistä vähintäänkin arveluttavia juttuja, ja jotain ihastumisen tynkääkin oli johonkin entiseen työkaveriin raskausaikana. Viimeisin "kiinnijääminen" oli mitä ilmeisimmin silkka väärinkäsitys, mutta toisaalta mistä minä enää tiedän. Ollaan kyllä jo sovittu, vaikka se radikaaleja siirtoja meinasi vaatiakin, oltiin jo eroamassa ja vaikka mitä mutta jostain vielä löydettiin se yhteinen sävel, minkä pohjalta ollaan sitten löydetty toisemme uudestaan.

Pelossa ei voi elää. Itse elin nämä "petokset" joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan ja lopulta aloin jo kadottaa itseni. Minulta et valitettavasti saa vastausta kysymykseesi koska itsekään en sitä tiedä, otan kauniiksi kehumisetkin suorana vittuiluna, koska enhän minä ole. Tai näin minä ajattelen jossain syvällä sisimmässäni.
Toivottavasti saat itsetuntosi parempaan kuosiin :hug:

 

[ap]

Hae apua terapiasta, jos tilanne on noin paha en usko että pystyt omin neuvoin parantamaan itsetuntoasi. Mut se että sä myönnät itselles että sulla on ongelma on jo iso askel oikeaan suuntaan ja se että näät että ongelma on sun omissa tunteissa eikä miehessä. :hug:
Terapiassa ei ole helppo käydä kun kaikenlaisia kipeitä asioita revitään auki, mut sen jälkeen voit elää paljon vapaammin ja rennommin.

Kiitos.
Mistä kautta terapiaan kannattaa hakea?

 

[ap]

Tilanne se, että mulla ei oo itsetuntoa nimeksikään.
Kaikki naiset koen uhkana meidän suhteelle, en voi edes sanoa joatin naista kauniiksi vaikka se sitä mielestänu olisi.
Mies joutuu kärsimään mun jatkuvista epäilyistä ja vauhkoamisista, syytä ei ole ikinä ollut.
Kuvittelen että kyselemällä ja tenttaamalla asioita saan hänet kiinni jostain, mitä olen itse mielessäni miettinyt (mutta ei ikinä tapahtunut siis)!
Tää on hirveetä, taas yksi riita takana tästä asiasta. Mies jaksaa tukea mutta ite oisin jo valmis luovuttamaan ja lopettamaan koko meidän avioliiton. En vaan jaksa enää. Mun ajatukset pyörii päivittäin näissä mun harhaluuloissa(?).

Minä voin nyt sättimisenkin uhalla astua esiin tässä asiassa, melkeinpä sanasta sanaan olen elänyt samoja fiiliksiä kuin sinä, ja osittain edelleen, mutta ei enää niin pahana. Siitäkin huolimatta joka päivä mietin sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin, minkänäköinen, ikäinen, kokoinen, makuinen minun olisi pitänyt olla että tällaisilta käsittämättömiltä nettituttavuuksilta oltaisiin voitu välttyä... taustaa sen verran että mies jäi useita kertoja kiinni kirjoittelemisesta joillekin tyttösille netistä vähintäänkin arveluttavia juttuja, ja jotain ihastumisen tynkääkin oli johonkin entiseen työkaveriin raskausaikana. Viimeisin "kiinnijääminen" oli mitä ilmeisimmin silkka väärinkäsitys, mutta toisaalta mistä minä enää tiedän. Ollaan kyllä jo sovittu, vaikka se radikaaleja siirtoja meinasi vaatiakin, oltiin jo eroamassa ja vaikka mitä mutta jostain vielä löydettiin se yhteinen sävel, minkä pohjalta ollaan sitten löydetty toisemme uudestaan.

Pelossa ei voi elää. Itse elin nämä "petokset" joka päivä yhä uudestaan ja uudestaan ja lopulta aloin jo kadottaa itseni. Minulta et valitettavasti saa vastausta kysymykseesi koska itsekään en sitä tiedä, otan kauniiksi kehumisetkin suorana vittuiluna, koska enhän minä ole. Tai näin minä ajattelen jossain syvällä sisimmässäni.
Toivottavasti saat itsetuntosi parempaan kuosiin :hug:

Mun itsetunto ei oo saanu kolauksia parisuhteessa, mies ei oo ikinä tehnyt mitään, mikä antais mulle syytä epäillä.
Mutta epäilen silti.

Huokaus.

 

[kielletty]

Mun itsetunto ei oo saanu kolauksia parisuhteessa, mies ei oo ikinä tehnyt mitään, mikä antais mulle syytä epäillä.
Mutta epäilen silti.

Huokaus.

Mutta tuohan on pelkästään positiivinen asia, ettei periaatteessa ole syytä epäillä, vaikka vaikea käsiteltävä toki sekin. Miehesi ei voi asian eteen tehdä oikeastaan juuri mitään, vaan koko homma lähtee sinusta itsestäsi. Niinkuin joku tuolla jo sanoi, kaikki on siitä kiinni että sinun pitää itse pitää itsestäsi.

 

[pia]

joo..eli pitää oppia pitämään itsestään...? No miten se onnistuu :/
Mä painin tän saman ongelman kanssa..välillä menee ihan hyvin, mutta sitten taas se sairaalloinen mustasukkasuus ja vainoharhasuus nostaa päänsä ja siinä sitä taas ollaan :ashamed:

Ja meillä ei myöskään mies ole aihetta antanut mustasukkasuuteen

 

[Kerttu-Kyllikki]

Mä opin pitämään itsestäni enemmän pitämällä itsestäni entistäkin parempaa huolta, liikkumalla, syömällä terveellisesti ja tekemällä ainoastaan niitä asioita, joista todella pidän.

 

[Fantaihana]

Hae apua terapiasta, jos tilanne on noin paha en usko että pystyt omin neuvoin parantamaan itsetuntoasi. Mut se että sä myönnät itselles että sulla on ongelma on jo iso askel oikeaan suuntaan ja se että näät että ongelma on sun omissa tunteissa eikä miehessä. :hug:
Terapiassa ei ole helppo käydä kun kaikenlaisia kipeitä asioita revitään auki, mut sen jälkeen voit elää paljon vapaammin ja rennommin.

Kiitos.
Mistä kautta terapiaan kannattaa hakea?

Jos oot itse valmis maksamaan käynnit niin voit etsiä lyhytterapiaa/ratkaisukeskistä terapiaa antavia terapeutteja netistä tai sit vois ihan terkkarin omalääkäri varmasti kirjottaa lähetteen julkisen puolen terapeutille. Itse kävin vuosia sitten lähinnä läheisriippuvuuden takia kristillisessä lyhytterapiassa jonka siis maksoin itse. Hinta tais olla jotain 50 euroo kerta ja kävin jotain 10 kertaa. Siinä vaiheessa kun sinne menin en vielä ollut uskossa, uskossa oleva työkaveri suositteli tätä terapeuttia ja siellä ei todellakaan uskoa tuputettu. Uskoon tulin muuten vaan samoihin aikoihin.

 

[ap]

Mulla lähtee kaikki jo jostain kaukaa kaukaa...näin ainakin uskon.
Vaikka liikun, syön terveellisesti, pidaän fyysisestä kunnostani huolta, niin silti. Ne arvet on jossain syvällä, en tiiä missä ja mistä ne on peräisin.
Mut niitä tässä varmaan pitäis lähtee repimään auki, kun tietäs että missä ja miten :/

 

[ap]

joo..eli pitää oppia pitämään itsestään...? No miten se onnistuu :/
Mä painin tän saman ongelman kanssa..välillä menee ihan hyvin, mutta sitten taas se sairaalloinen mustasukkasuus ja vainoharhasuus nostaa päänsä ja siinä sitä taas ollaan :ashamed:

Ja meillä ei myöskään mies ole aihetta antanut mustasukkasuuteen

Mulla se ei ainakaan onnistu vaan päättämällä että pitää itsestään.

Mies sanoo et wau, näytätpä hyvältä, jonka minä lyttään heti et joopa, niin varmaan. Vaikka kivalta kehu tuntuu, ni miks sitä ei voi osata ottaa vastaan?!

Tää on niin raskasta. Ootko sä pia miettiny et kävis jossain terapiassa?

 

[ap]

Jos oot itse valmis maksamaan käynnit niin voit etsiä lyhytterapiaa/ratkaisukeskistä terapiaa antavia terapeutteja netistä tai sit vois ihan terkkarin omalääkäri varmasti kirjottaa lähetteen julkisen puolen terapeutille. Itse kävin vuosia sitten lähinnä läheisriippuvuuden takia kristillisessä lyhytterapiassa jonka siis maksoin itse. Hinta tais olla jotain 50 euroo kerta ja kävin jotain 10 kertaa. Siinä vaiheessa kun sinne menin en vielä ollut uskossa, uskossa oleva työkaveri suositteli tätä terapeuttia ja siellä ei todellakaan uskoa tuputettu. Uskoon tulin muuten vaan samoihin aikoihin.

Onko ne terapeutit psykologeja?

 

[pia]

Oonhan mä miettinyt..en vaan oikeen tiä mistä alottaa :/
ja taas viime aikoina tää on pahentunu/ olen myöntänyt tän asian ja keskustellu miehen kaa siitä.
Ei taida mies kuitenkaan ymmärtää kuinka iso ongelma tää mulle on ja kuinka paljon kärsin. Kun parhaani mukaan yritän olla tuomatta sitä esille ja omassa päässä vaan mietin..kun kuitenkin tiedostan että mulla ei ole syytä olla mustasukkanen ja mies mua rakastaa. Silti en voi ajatuksilleni mitään ja itsetuntoni on nolla.

 

[ap]

Oonhan mä miettinyt..en vaan oikeen tiä mistä alottaa :/
ja taas viime aikoina tää on pahentunu/ olen myöntänyt tän asian ja keskustellu miehen kaa siitä.
Ei taida mies kuitenkaan ymmärtää kuinka iso ongelma tää mulle on ja kuinka paljon kärsin. Kun parhaani mukaan yritän olla tuomatta sitä esille ja omassa päässä vaan mietin..kun kuitenkin tiedostan että mulla ei ole syytä olla mustasukkanen ja mies mua rakastaa. Silti en voi ajatuksilleni mitään ja itsetuntoni on nolla.

Meillä mies on mukana ja tukee ja auttaa, keskustellaan paljon ko.asiasta mut aina se vaan jää ilmaan roikkumaan, kunnes taas saadaan seuraava riita aikaseks samasta aiheesta :/
Oon sellanen tulisielu (mikä ei ainakaan auta asiaa), kimpaannun sadaosasekunnissa ja sit vasta mietin että mitä tuli sanottua
Ja kyselen ja jankkaan enkä osaa lopettaa. Mitä ihmettä silläki muka haen, sitä että mies myöntää olevansa kiinnostunut jostain toisesta? Plääh, tuntuu niin naurettavalta mutta kun silti se on niin totta. Ite tiedostaa olevansa typerä ja lapsellinen ja silti käyttäytyy niin.. Ei tässä oo mitään järkee.

 

[näitä]

Alat liikkumaan, kuntoilemaan, kenties pudotat pari kiloa. Hoidat itseäsi, tälläydy silloin tällöin, lakkaa kyntesi, nauti naiseudestasi. Heitä pientä viatonta flirttiä jollekkin tuntemattomalle ja huomaat, että olet viehättävä haluttava nainen.

 

[pia]

Kuulostaa niin tutulta :ashamed:
Mä oon typerästi kuvitellu että oon ainoa joka on näin pöllö

 

[ap]

Alat liikkumaan, kuntoilemaan, kenties pudotat pari kiloa. Hoidat itseäsi, tälläydy silloin tällöin, lakkaa kyntesi, nauti naiseudestasi. Heitä pientä viatonta flirttiä jollekkin tuntemattomalle ja huomaat, että olet viehättävä haluttava nainen.

Kiitos, mutta ei auta.
Kokeiltu on (paitsi flirttiä)

 

[ap]

Kuulostaa niin tutulta :ashamed:
Mä oon typerästi kuvitellu että oon ainoa joka on näin pöllö

Niin oon minäkin
En vaan haluais enää odottaa ja pelätä, että tulee päivä kun mies ei jaksakaan enää. Vaikka se aina sanoo että on jo tottunut elämään tän asian kanssa, niin silti.
Olkoon vaikka mun uuden vuoden lupaus, että asialle meinaan tehdä jotain, en halua olla jälkiviisas joskus ja miettiä, et miksen hakenu apua.

 

[Fantaihana]

Jos oot itse valmis maksamaan käynnit niin voit etsiä lyhytterapiaa/ratkaisukeskistä terapiaa antavia terapeutteja netistä tai sit vois ihan terkkarin omalääkäri varmasti kirjottaa lähetteen julkisen puolen terapeutille. Itse kävin vuosia sitten lähinnä läheisriippuvuuden takia kristillisessä lyhytterapiassa jonka siis maksoin itse. Hinta tais olla jotain 50 euroo kerta ja kävin jotain 10 kertaa. Siinä vaiheessa kun sinne menin en vielä ollut uskossa, uskossa oleva työkaveri suositteli tätä terapeuttia ja siellä ei todellakaan uskoa tuputettu. Uskoon tulin muuten vaan samoihin aikoihin.

Onko ne terapeutit psykologeja?

Psykoterapeutteja taitaa olla, mut varmaan terveyskeksuksessa vois olla psykologikin.