[QUOTE="RIIKKA";28302111]erosin itse vuosi sitten pitkästä liitosta. Jos joku on vuoden aikana sattunut eron käsittelyä kovemmin, on se ollut ystävien hylkäämisen tunne. Jälkikäteen ovat sanoneet, etteivät tienneet mitä sanoa, joten oli vaikea olla seurassani. Vuoden aikana on myös erottunut ne tosiystävät, jotka tulivat kun pyysin ja ne rakkaimmat jotka tulivat pyytämättä. Elämän tuntuessa mahdottomalta saatoimme jutella lapsista, töistä tai kaupassakäynnistä. Joskus kävimme kaupassa yhdessä tai siivosimme. Arkisia asioita, joita yhtäkkiä joutuu tekemään yksin. Se tärkein asia mikä auttoi jaksamaan, oli tieto siitä, että joku välitti, vaikka mitään erovollotuksia ei joka tapaamisella tarvinnut käydä läpi.
Minä soittaisin ja kysyisin kuulumisia. Tai mikäö parasta, menisin käymään. Mutta ainakin soittaisin. Kyllä ne asioista puhumiset tulee sitten itsestään kun sen aika on. Jos ystävä ei osaa asiaansa avata tai sanoa, kysyisin varovasti kuulleeni asiasta ja tiedustelisin onko se totta, miten jaksaa jne. Joskus eron hetkellä on tosi vaikeaa kertoa kenellekään erosta, vaikka haluaisi.
Kaikista koskettavimpana muistona viimeisestä vuodestani on jäänyt isänpäiväviikonloppu kun lapsi oli isällään. Lohduttomana ja turtuneena olin viettänyt koko viikonlopun yksin, maannut peiton alla, itkenyt, kykenemättä avata edes sälekaihtimia. Sunnuntaina ystäväni soitti ja kysyi tulisinko käymään ja syömään heille isänpäiväkakkua. Vastasin itkua pidätellen että olen aika kiireinen ja en taida ehtiä, vaikka todellisuudessa makasin sohvalla ja itkin. Muutama tunti puhelusta ystäväni laittoi viestin: tulenko? Vastasin: ei tarvitse, pärjään kyllä. Puolen tunnin päästä soi ovikello, oven takana oli ystäväni, katsoen minua lämpimästi ja halaten: tulin kuitenkin. Siinä vaiheessa minä itkin, ystäväni itki ja sinä iltana minä tiesin; minä selviän![/QUOTE]
Kiitos, Riikka kun jaoit tämän. Toivottavasti osaisin olla hyvä ystävä...