T
"Tirlittan"
Vieras
Opiskeluaikana oli paljon kavereita, mutta opiskelujen jälkeen, kun kaikki muuttivat joko ulkomaille tai muihin kaupunkeihin, ei ole jäänyt jokapäiväiseen elämään oikeastaan yhtään tällaista vanhaa ystävää. Olen kulttuuri- ja humanistisen alan pätkätyöläinen, ja töissä tutustuu paljon uusiin ihmiseen, mutta todellisia ystävyyskontakteja ei näistä oikein synny. Ehkä useimmilla 30+ ihmisillä on jo omat ystäväpiirit eikä tarvetta löytää uusia ystäviä.
Kärsin vaikeasta masennuksesta, mitä on lisännyt yksinäisyyden tuntu elämässä. Pieni lapsikin vaikuttaa siihen, että ei ole niin paljon mahdollisuuksia muuta kuin koko perheen kesken lähteä "sosialisoimaan". Muutamat tällaiset pariskunnat ovat minun kauttani tulleet, mutta tuntuu, että nykyään sosialisointi on kovin jäykkää. Ei puhuta musita kuin lapsien asioista ja kodista. En oikein tiedä, miten veisi näitä ystävyyksiä takaisin siihen suuntaan, että puhutaan avoimemmin kaikesta ja tehtäisiin joskus kahdestaankin jotain hauskaa. Vuosiin ei kukaan ystävä ole soittanut ja kutsunut mihinkään. Tiedän, että useamman kohdalla on taustalla sama kuin itselläkin, eli "ei vaan saa aikaiseksi". Itsekään en uskalla tehdä enää aloitetta jostain kahdenkeskisestä, kun tuntuu että olemme jotenkin "kasvaneet erillemme", ja ettei kukaan halua tällaisen masentuneen tapauksen kanssa hengata. Entinen paras kaveri (lähes 10 v. ystävyyttä takana) siivosi pois kaveripiiristään lähettäen viestin, että aikoo pitää kaverilistoillaan vain ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä, mikä oli harvinaisen selvä viesti, että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, syytä en tied. Ymmärrän kyllä, että en ole enää sama hauska ja elämää pursuava ihminen, ja hänen valintansa on minusta ymärrettävä. Jotenkin se on vaan murtanut uskoni siihen, että voisin enää varsinkaan näin aikuisiällä (34 v.) löytää uusia syviä ystävyyssuhteita. Olen asunut uudessa kaupungissa nyt 7 v. enkä tänä aikana ole löytänyt kuin satunnaisen kaverisuhteen tapaisia, enkä ketään, jolle voisi soittaa ja kutsua jonnekin kahdestaan. Bileisiin yms. toki, mutta ei vaan jaksa järjestää. Kaiken maailman uudet harrastukset on tullut kokeiltua.
Ja näissä asioissa kun ei voi olla liian epätoivoisen oloinen... kaikki ymmärtävät, jos etsisi seurustelukumppania, mutta jos etsii ystäviä, niin on kyllä ihmisten mielissä todella friikki ja jotain vialla. Sitähän ei toki voi missään avoimesti ilmoittaakaan, ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä ellei ole jotain erityisen pätevää syytä, kuten ulkomaille muutto.
Mamma-aktiviteetteja ja muita perhekerhoja kohtaan olen hiukan epäluuloinen, niissä kun taitaa olla ihmisiä, jotka "harrastavat lapsia", ja kun itse haluaisin vapaa-ajallani lapsista lomaa. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka pitävät äitiyttä ykkösidentiteettinään, vaikka lapsista toki kovasti pidänkin. Tuo on ehkä vähän niin kuin jotkut harrastavat koiria foorumeineen, erikoistarvikkeineen ja näyttelyineen, ja joillakin vain on koira.
Ja toinen kysymys: meillä ei ole samalla paikkakunnalla minkäänlaista lastenhoitomahdollisuutta, ja vähäinen yhteisten aikuisten iltojen puute on myös rasittanut mieheni ja minun suhdetta. Mutta varojakaan ei hirvittävästi olisi lastenhoitajan palkkaamiseksi. Onkohan missään foorumilla tms. mahdollisuutta tutusta ihmisiin, joilla olisi sama pulma, ja kiinnostusta vastavuoroiseen apuun?
Muilla kokemuksia vastaavista ongelmista? Mitä apuja tilanteisiin on löytynyt?
Kärsin vaikeasta masennuksesta, mitä on lisännyt yksinäisyyden tuntu elämässä. Pieni lapsikin vaikuttaa siihen, että ei ole niin paljon mahdollisuuksia muuta kuin koko perheen kesken lähteä "sosialisoimaan". Muutamat tällaiset pariskunnat ovat minun kauttani tulleet, mutta tuntuu, että nykyään sosialisointi on kovin jäykkää. Ei puhuta musita kuin lapsien asioista ja kodista. En oikein tiedä, miten veisi näitä ystävyyksiä takaisin siihen suuntaan, että puhutaan avoimemmin kaikesta ja tehtäisiin joskus kahdestaankin jotain hauskaa. Vuosiin ei kukaan ystävä ole soittanut ja kutsunut mihinkään. Tiedän, että useamman kohdalla on taustalla sama kuin itselläkin, eli "ei vaan saa aikaiseksi". Itsekään en uskalla tehdä enää aloitetta jostain kahdenkeskisestä, kun tuntuu että olemme jotenkin "kasvaneet erillemme", ja ettei kukaan halua tällaisen masentuneen tapauksen kanssa hengata. Entinen paras kaveri (lähes 10 v. ystävyyttä takana) siivosi pois kaveripiiristään lähettäen viestin, että aikoo pitää kaverilistoillaan vain ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä, mikä oli harvinaisen selvä viesti, että hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, syytä en tied. Ymmärrän kyllä, että en ole enää sama hauska ja elämää pursuava ihminen, ja hänen valintansa on minusta ymärrettävä. Jotenkin se on vaan murtanut uskoni siihen, että voisin enää varsinkaan näin aikuisiällä (34 v.) löytää uusia syviä ystävyyssuhteita. Olen asunut uudessa kaupungissa nyt 7 v. enkä tänä aikana ole löytänyt kuin satunnaisen kaverisuhteen tapaisia, enkä ketään, jolle voisi soittaa ja kutsua jonnekin kahdestaan. Bileisiin yms. toki, mutta ei vaan jaksa järjestää. Kaiken maailman uudet harrastukset on tullut kokeiltua.
Ja näissä asioissa kun ei voi olla liian epätoivoisen oloinen... kaikki ymmärtävät, jos etsisi seurustelukumppania, mutta jos etsii ystäviä, niin on kyllä ihmisten mielissä todella friikki ja jotain vialla. Sitähän ei toki voi missään avoimesti ilmoittaakaan, ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä ellei ole jotain erityisen pätevää syytä, kuten ulkomaille muutto.
Mamma-aktiviteetteja ja muita perhekerhoja kohtaan olen hiukan epäluuloinen, niissä kun taitaa olla ihmisiä, jotka "harrastavat lapsia", ja kun itse haluaisin vapaa-ajallani lapsista lomaa. En ole ikinä kuulunut heihin, jotka pitävät äitiyttä ykkösidentiteettinään, vaikka lapsista toki kovasti pidänkin. Tuo on ehkä vähän niin kuin jotkut harrastavat koiria foorumeineen, erikoistarvikkeineen ja näyttelyineen, ja joillakin vain on koira.
Ja toinen kysymys: meillä ei ole samalla paikkakunnalla minkäänlaista lastenhoitomahdollisuutta, ja vähäinen yhteisten aikuisten iltojen puute on myös rasittanut mieheni ja minun suhdetta. Mutta varojakaan ei hirvittävästi olisi lastenhoitajan palkkaamiseksi. Onkohan missään foorumilla tms. mahdollisuutta tutusta ihmisiin, joilla olisi sama pulma, ja kiinnostusta vastavuoroiseen apuun?
Muilla kokemuksia vastaavista ongelmista? Mitä apuja tilanteisiin on löytynyt?
oon 26 ja asun Helsingissä. Muutkin saa laittaa viestiä! ma-ri-kaa@suomi24.fi