Olen todella pahoillani, että olet joutunut kokemaan sen mitä kenenkään ei soisi kokea :hug:
Toiset pääsee nopeemmin ja toiset hitaammin, enkä osaa sanoa pitäääkö siitä koskaan päästäkkään yli. Sen asian kanssa pitää vain oppia elämään ja ottaa se osaksi elämää. Itse koin km:n rv 14. ekassa ultrassa kaikki oli hyvin, pikkuinen kelli masussa ja heilutteli käsiään ja jalkojaan. Parin viikon päästä oli eka lääkärintarkastus, jossa sydänääniä ei kuulunutkaan
sairalassa ultrassa todettiin sikiön vastaavan viikoja 12+?. En voinut kestää ajatusta, että olisin kantanu kaksi vk kuollutta lasta sisälläni, eikä lääkäritkään osanneet sanoa oliko sikiö tosiaan menehtynyt jo silloin ekan utran jälkeen. Minulle oli helpompi käsitellä asiaa kun ajattelin toisen olleen vain liian pieni ja sairas pärjätäkseen tässä maailmassa ja pieni kokokin sen jo todisti.:'(
Sulla on vielä aivan kamalan lyhyt aika keskenmenosta!!! Anna itsellesi ja läheisillesi aikaa parantaa haavat ja surkaa rauhassa lapsenne menetystä. Moni saattaa ajatella, että varhainen km olisi jotenkin vähäpätöisempi kuin esim. kohtukuolema tai myöhäinen km. Itse olen sitä mieltä, että km missä tahansa raskauden vaiheessa on kokemus, johon kenenkään ei pitäisi joutua ja jota jokaisen pitäisi saada surra rauhassa ja juuri sen ajan kuin itsestä tuntuu. Vanhemmille, jotka kokevat km:n pieni vauva on kuitenkin jo ollut olemassa ajatuksissa ja suunitelmissa ja varsinkin tuo sanomasi tunne, että sinun kuuluisi olla jossain muualla on musertava. Muistan kuinka km:n jälkeen sain 3pvä sairaslomaa ja jouduin töihin kun en tyhmä tajunnut pyytää enemmän sairaslomaa. Koko ajan mietin vain, että mun ei pitäis nyt olla täällä. Ja kun alkuperäinen äitiysloman alkamispäivä tuli iltkin koton ja mietin, että mun äitiysloman pitäis alkaa nyt eikä mun kuuluis olla nyt menossa töihin. Olin äärettömän vihainen siitä, että jouduin tekemään kaikkea sitä ilman vauvaani, joka minulla kuuluisi olla.
Nyt km:stani on kulunut 1v 3kk ja silti ajattelen sitä päivittäin. Enään en tunne hukkuvani musertavaan suruun ja pystyn puhumaan siitä joskus jo ilman kyyneleitä, mutta ponnisteluja se vaatii edelleen. Meidän pienokaisemme tuhkattiin läheiselle hautausmaalle sairaalan yhteistuhkauksessa ja siellä on kaunis muistelupaikka, jonne menemme viemään kynttilän ja muistelemaan vauvaamme. Emme halua unohtaa häntä vaikkei hän koskaan äidin syliin pääsytkään, hän on osa perhettämme ja yksi kolmesta lapsestamme.
Paljon voimia sinullä tänä raskaana aikana:heart: Toivottavasti pian uskallatte kokeilla jo uutta raskautta, se saattaa auttaa, en tiedä kun en päässyt sitä kokeilemaan. Mieheni pelästyi niin paljon, ettei halunnut enään yhtään lisää lapsia. Nyt kuitenkin yritämme saada perheenlisäystä, ja toivon, että kaikki menee paremmin kuin viimeksi. Niin ja kannattaa puhua asiasta jos tuntuu, että siitä on apua. Itse koin yllättävän helpoksi kertoa asiasta ja puhua ja kerrata asioita. Onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka jaksoivat kuunnella, vaikkeivät aina osanneet mitään ihmeellistä sanoakkaan
Paljon vielä voimia, tunnen sun surun ja lohduttomuuden:'( :hug:
