Miten parantaa omaa jaksamista?

["vieras"]

Tarvitsen lohdutuksen sanoja tai tsemppaamista.

Olen kolmen lapsen totaaliyh, lasten isä ei ole kuvioissa omasta tahdostaan. Ero tuli nuorimmaista odottaessani, ja päätös on varmasti ollut hyvä meille kaikille. Tämä nyt siis taustatietona.

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta jaksamiseni alkaa olla koetuksella pahemman kerran. Alan olla väsynyt ja turhautunut. Omaa aikaa ei ole vartin vertaa, hoitoapua en saa sitten mistään... Asumme kaikenlisäksi paikkakunnalla, joka on täynnä sukulaisiani, mutta heiltä ei hoitoapua tai mitään muutakaan apua heru, kokeiltu on. Olen kertonut, että alan olla todella väsynyt ja sitä myöten myös pahantuulinen, masentaa, ja pyytänyt että jollei nyt kaikkia lapsia halua kukaan hoitoonsa, niin että vaikka yhden edes, tunniksi.

Vastaukset ovat tätä tyyliä: "Itsepähän olet lapsesi tehnyt", "Itsehän te X:n kanssa olette kantapäät vastakkain lyöneet", "Valita lasten isälle, hänenhän asia se on", ja "Minkäs minä sille voin".

Lasten isovanhemmat asuvat myös samassa kaupungissa, mutta vastaukset ovat sisällöltään samantyyppisiä... (Ovat siis minun vanhempani, lasten isän puolen suvusta suuri osa asuu toisella puolella Suomea.)

Tietenkään kellään näistä ihmisistä ei ole velvollisuutta hoitaa minun lapsiani ja totta kai heillä on oikeus kieltäytyä, mutta vituttaa silti. Tietävät kuitenkin tilanteen, tuntuu vain etteivät silti täysin ymmärrä, että raskasta tämä jo alkaa olla. Ihan kuin kivirekeä repisi päivästä toiseen perässään...

Kuulostaa varmaan typerältä, mutta lisäksi tuntuu kuin olisin muuttunut näkymättömäksi kaikille muille paitsi lapsilleni. Lapset tarvitsevat minua mutta kukaan muu ei edes nykyään enää kysy, mitä minulle kuuluu.

Aikuista seuraa ei juurikaan ole. Siitäkin jos menee jollekin "läheiselle" mainitsemaan, vastaus kuuluu että "No onhan sulla lapset." Niin on, ja olen siitä suunnattoman kiitollinen, mutta jos ollaan ihan rehellisiä niin totta kai olisi mukava keskustella välistä toisten aikuisten kanssa.

Tunnen syyllisyyttä tunteistani ja tuntuu, ettei niistä edes saa puhua. Tuntuu, ettei mulla ole oikeutta olla väsynyt, vittuuntunut, hermoromahduksen tai masennuksen partaalla.

En edes tiedä, miksi kirjoitin tänne... Ehkä siksi, että joku sanoisi mulle, miten tässä jaksaa, sillä jaksaa minä todellakin haluan. En vain tahdo enää tietää, miten sen tekisin kun ymmärrystä tai tukea ns. läheisiltä ei tipu.

 

[lepo]

Oijoi, tilanne on vaikea, kieltämättä. Tällä hetkellä sinun vanhempasi olisivat paras apu. Et kertonut tarkemmin heidän tilanteestaan tai teidän keskinäisistä väleistä, mutta voisitko kuvitella istuvasi alas keskustelemaan vakavasti äitisi kanssa? Riippuen siitä, miten olet aiemmin asiasi esittänyt, voi olla, etteivät he edes ymmärrä, miten kovin olet väsynyt.

Tämä kolahtaa minuun, sillä olen itsekin hyvin väsynyt enkä tiedä, miten selviäisin ilman vanhempieni apua. Jos pystyisitte sopimaan esim. kerran kuussa yhden yökyläilyn, jotta voisit levätä. Et kertonut, minkä ikäinen nuorin on nyt. Lapsetkin kasvavat ja jos isovanhemmat arkailevat olla ihan pienen kanssa, tilanne voi helpottua edes sillä, että he ottaisivat isommat sisarukset luokseen.

Jos et mistään muualta saa apua, puhu tästä neuvolassa. Sukulaiseni on suurperheellinen ja sairastui vakavasti. Hän sai konkreettista kodinhoidon apua kunnalta.

Arjen lepohetkiä saa järjestämällä erityisiä yhteisiä iltoja lasten kanssa. Meillä toimii hyvin se, että haetaan vaikka kirjastosta elokuvia lainaan ja katsotaan niitä. Kun lapset nukahtavat, luen tai katson itsekseni jonkin kivan elokuvan. Jos en muuta ohjelmaa jaksa lapsille järjestää, niin luen heille jotain kirjaa. Onneksi pitävät myös askartelusta ja piirtämisestä: sen parissa viihtyvät itsekseenkin.

Olen sen lisäksi laskenut suoritustasoa arjen askareissa. Otan helposti viikonloppuisin päiväunet - ohjelmoin lapsille siksi aikaa jotain tekemistä (tulostan netistä värityskuvia tai kolmiulotteisia askartelujuttuja tms.), jotta on rauhallista. Ruokakaan ei tällä hetkellä ole mitään hienoa. Keitän kaurapuuroa, sulatan pinaattikeittoa tai isken kattilaan hernekeiton tölkistä. Pyykinpesu ja siivous laahaavat jäljessä, mutta niin kauan taso on riittävä kuin jokaiselle on aamuisin puhdasta päälle.

 

["sammakko"]

Älä missään nimessä tunne syyllisyyttä. Suurin osa vanhemmista väsyy joskus. Ja voin ainoastaan kuvitella miten raskasta on olla yksinhuoltajana vaikka lapset ovat kuinka ihania tahansa. Itse olin aivan loppu kun esikoinen huusi ensimmäiset 1,5 vuotta elämästään ja ilman läheisten apua olisin varmasti kokenut romahduksen. Meillä on ainakin kunnassa sellaisia tukiperheitä, jotka avustavat sellaisia perheitä joissa on esim erityislapsia tai vanhemmat ovat syystä tai toisestä täysin väsähtäneitä. Juttele asiasta neuvolassa. Haluasin itsekin ryhtyä tällaiseksi tukiperheeksi, koska tiedän miten lujille elämä voi joskus ottaa.

 

["Hmm"]

Onko poissuljettua kysyä apua neuvolasta? Yksi ystäväni kahden lapsen yh:na sai neuvolan kautta keskusteluapua ja käytännön vinkkejä. Joka kaupungissa ehkä on myös jotain yksinhuoltajien ryhmiä/kerhoja josta saisi vertaistukea ja lapset leikkisi keskenään?

Vaikea tilanne kyllä, hurjasti tsemppiä ja voimia!! Ja tosiaan tee kotitöistä vain välttämättömimmät, ei sitä paskaan huku vaikkei aina kaikkea ehtisi tekemäänkään. Lapset kyllä kasvaa ja niistäkin saa apua ehkä joskus.

 

["vieras"]

Joo tiedän tuon tunteen, kun ei ole omaa aikaa, vaan on koko ajan muita varten ja muiden käytettävissä. Mulla on teinejä, jotka vielä osaavat jotenkin niin vähän väliä jotain nälviä, vaikka palvelen niitä koko ajan, että tunnen itseni jotenkin aivan arvottomaksi. Isovanhemmista eikä kenestämään muustakaan ole yhtään apua - joo ei heillä ole velvollisuus, mutta olisihan se ihanaa. Ymmärrän niin tuon fiiliksen kun sanot, että tuntuu kuin olisi itse näkymätön. TUntuu että ei ole muuta arvoa kuin olla muita varten.

 

["kukapakuka"]

Tulee mieleen oma tilanteeni myös, vaikka se onkin aika erilainen. Olen nyt vasta raskaana ja asun paikkakunnalla, jossa on vain etäisiä sukulaisia ja joitain ystäviä. Erosin miehestä, joka on lapsen isä noin kuukausi sitten. Emme olleet olleet yhdessä kuin vähän aikaa ja raskaus oli osin huolimattomuutta ja typerää halua. Olen kuitenkin hyväksynyt asian jo.

Vanhempani olivat alussa iloissaan, jopa isäni, joka yleensä on vain ja ainoastaan minua vastaan. Mutta kun päätin erota, tuntui että kaikki mahdollinen tuli päälleni. En ymmärrä miksi vanhemmat kääntyvät lastaan vastaan silloin kun asiat ovat vaikeimmillaan. Toisaalta tajuan sen että he saattavat kokea jotain vihaa niitä valintoja kohtaan mitä olen tehnyt eikä heidän tehtävänsä ole aina olla tukenani. Silti minusta tuntuu, että he vetävät joka ikisen kontrollin halun ja jopa kostaa asioita joista olemme olleet aikaisemmin eri mieltä. En tiedä.

Olen itse ajatellut, että avun pyytäminen muilta tahoilta voi olla terveellisempää, jos vanhemmat ja sukulaiset eivät kykene auttamaan tai jos välit vain ovat huonot ja hajottavat ja vievät vaan entistä enemmän sotaan ja huonoon oloon itsessään. On auttavia puhelimia ja tietääkseni on yksinhuoltajille jotain tukea myös esim. sossusta tai muilta tahoilta. Ei sinne kääntyminen ole mikään "häpeä", vaan ennemmin se oikein ja turvallisin keino joissain tilanteissa. Sieltä voi saada varmaan jotain kotihoidon tukea jos menet oikeasti selittämään asioista. Tai vastaavasti Mannerheimin lastensuojelusta voi ehkä saada ainakin suht edullisesti lastenhoitajan. Asiat yleensä järjestyvät jos sisäisesti luottaa ja antaa asioille aikaa eikä panikoi. Se vain on niin.

Itse olen oppinut hallitsemaan pelkojani aika hyvin. Jos niiden mukana lähtee menemään niin ei löydä itseään muualta kuin helvetistä ja entistä pahemmasta olosta. Kannattaa luottaa omaan itseensä ja voimaansa ja karsia turhia asioita. Se on lopulta ainoa tie siihen että asiat alkavat ratketa.