Miten puhua siitä kun suhde ei etene?

  • Viestiketjun aloittaja Alkuperäinen
  • Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen
Olen kolmekymppinen nainen ja tapasin kaksi kk sitten ihanan miehen. Olen tosi ihastunut häneen ja tunnen että hänkin minuun, mutta suhde ei etene mihinkään. Elämme vain tässä hetkessä ilman mitään puheita tulevasta. Voiko mies olla kiinnostunut? Vai eikö halua sitoutua? Miten osaisin asiasta puhua niin että hän ymmärtää?

En itse ihan heti lämmennyt tälle miehelle, mutta onneksi hän oli sisukas pyytämään treffeille ja lopulta tutustuessani häneen tajusin löytäneeni kultakimpaleen. :) Itselläni päättyi yli vuosi sitten pitkä avoliitto, sen jälkeen ollut kaikenlaisia kuvioita, mutta tämä tuntuu nyt hyvältä. Tuntuu että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa voisin olla todella onnellinen. Meillä on hauskaa yhdessä, sopivaa kipinää/vetovoimaa, yhteisiä harrastuksia, ajatuksia ja mielenkiinnon kohteita. Juuri se ah niin ihana tunne että maailma pysähtyy... Ja huomaan että se on molemmin puolista.

Mutta... Mies ei puhu mistään mikä on pidemmällä kuin huominen. Satunnaisesti sovitaan juttuja parin päivän päähän. Hän ei tunnu olevat kiinnostunut tapaamaan ihmisiä elämässäni tai ns. yhdistämään elämiämme toisiinsa. Kesä on tulossa, mutta kesälomasta emme puhu mitään. Kun olen jotain kysynyt, hän sivuuttaa asian. Miehellä on paljon harrastuksia ja aktiviteetteja, jotka vievät aikaa. Silti koen että kolmekymppisinä muutaman kk jälkeen suhteen pitäisi edetä johonkin tapailusta syvempään. Tai ainakin koen että haluaisin tuntea, että se jatkuu ja molemmat tavoittelevat tiivistä suhdetta jossain vaiheessa. Nyt tunnen että olemme vaan.

Miehellä ei ole takana kai kovin pitkiä suhteita (n. vuosi max). Eikä hän puhu mistään menneistä suhteista tai existä. Suhteista tai seurustelusta yleensä emme ole juurikaan puhuneet. Olen avannut keskustelua, mutta se on jäänyt minun puheeksi.

Mies on kuitenkin aktiivisesti yhteydessä, soittelee ja haluaa tavata. Näemme silti melko harvoin, koska molemmilla on menoja. Useammin kuitenkin hänen kuin minun esteistä. Kun näemme, mies on selkeästi kaivannut minua ja osoittaa kaikin puolin välittävänsä tosi paljon. Ihastumista on todella vaikea peittää ja näen ja kuulen sen hänestä. Kokemuksen kautta sitä vain oppii tuntemaan, jos tunnetta on molemmin puolin. Ja meillä sitä on vahvasti. Mies on ylipäänsä todella kiltti ja ystävällinen. Ei todellakaan peluri tai naistenmies. Vaan kunnollinen, jalat maassa tyyppi.

Vaikka hän vaikuttaa yhdessä ollessamme siltä, että haluaa todella paljon olla yhdessä ja on ihastunut ja kiinnostunut, jokin mättää ja tuntuu ettei suhde etene mihinkään. Mitä pitäisi ajatella? Totta kai otan asian pian esille. Mutta en haluaisi ahdistaa toista, jos kyse on siitä että hän haluaa edetä hitaasti. Olemmehan tunteneet vasta pari kuukautta. Itse olen rakastunut ja siksi kaipaan häntä koko ajan. Miksei hän sitten minua...? Jos oikeasti on rakastunut, miten voi aina jättää epävarmaksi sen milloin tavataan? Ja kattella vaan... Voiko tunne silti olla aitoa ja suhteella tulevaisuutta? Miten voisin asiasta keskustella ilman että säikytän hänet pois?

Nim. Itse muutaman kerran liian nopeasti ”sidottu” ja siitä silloin ahdistunut
 
älä kiirehdi suotta
Taidat olla liian hätäinen, mies on järkevä ja haluaa katsoa rauhassa tilanteen kehitystä. Jos 2 vuoden kuluttua vielä suhde junnaa paikoillaa, silloin voit huolestua. Nyt sinulla on mainio tilaisuus oppia kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta.
 
Alkuperäinen
Taidatte olla oikeassa... Olen aiemmin tavannut ja seurustellut miesten kanssa, jotka ovat tässä vaiheessa jo puhumassa yhteisestä tulevaisuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Sellaisia, jotka sanovat ihania asioita ja osoittavat rakastumisensa voimakkaasti. Olen siis tottunut siihen ja luulen, ettei tämä mies voi olla kiinnostunut oikeasti. Ehkä kaikki ei vain laita kaikkia kortteja heti pöytää... Pitää kai olla kärsivällinen. :)
 
kaksi vaihtoehtoa
Joko alatten nyt paremmin seurustella ja muutatte yhteen, ja sitten parin vuoden sisällä huomaatte että ette sovi toisillenne ollenkaan.
Tai sitten seurustelette nyt etäisesti pari vuotta, muutatte pikkuhiljaa yhteen ja menette naimisiin. Sitten 10 vuoden päästä eroatte kun ette sittenkään sovi yhteen.

On aivan sama mitä tekee, hiljaa ei välttämättä hyvä tule, mutta ei myöskään ole kuin ajanhukkaa kierrellä vuosikaudet samaa jätkää kuin kuumaa puuroa, ja sitten siitä ei tulekaan mitään.

Alkujännitys tuolla tavallla tulee kestämään pitempään, mutta se on aikamoinen riski tuhltata toiseen kauheasti ajatuksia ja panostusta kun ei tiedä mitä siitä tulee. Jos mies haluaa ottaa rennosti ja hitaasti niin ota sinäkin, älä tee tuosta miehestä elämäsi keskipistettä vaan käytä tilaisuus hyväksesi, opettele seurustelemaan , deittailemaan, ja katso paljon omaa napaasi.
 
älä hätiköi
No kaksi vuotta on mun mielestä vähän liikaa siinä, että katsellaan mitä tapahtuu. Kuten joku edellä kehoitti tekemään. Varsinkin kun kyseessä on kuitenkin jo 3-kymppiset ihmiset. Mutta kuitenkin kaksi kuukauttakin on vielä lyhyt aika. Jotkut ovat arempia kuin toiset heittäytymään vaikka halujakin olisi. Ja voihan tosiaan kyse olla siitä, että mies ei vielä tiedä miten vakavasti haluaa alkaa seurustelemaan. Kehottaisin ottamaan ihan rauhassa ainakin tämän kesän ajan. Katsele ehkä sitten syssymmällä mikä on tilanne. Hiljaa hyvä tulee.
 
Vasta tyttönen
Kirjoitit kuin omasta elämästäni...Vaikka nimimerkkini onkin "vasta tyttönen", se kuvaa mielentilaani, olen minäkin kolmenkymmenen.

Minä koin tuon saman vuosi sitten, minä tahdoin sitoutua, muuttaa yhteen heti kun olin huomannut minkälaisen aarteen olin löytänyt.

Mies ei tahtonut hätäillä, pelkkä seurustelun aloittaminenkin oli häneltä paljon.Hän on minua vanhempi, pettynyt monesti ja vieläpä todella karvaasti aiemmissa suhteissaan...hän pelkäsi, ettei nyt voi olla sen paremmin.Hän ei osannut edes luvata mitään viikonlopun suunnitelmia, aina kun kysyin jotain, että mentäisiinkö sinne...tehtäisiinkö sitä? Hän sanoi vain, ettei voi luvata mitään...argh! Raivostuttavaa!!!! Vähitellen...minusta puuduttavan hitaasti, kun kuitenkin ikää jo molemmilla, suhteemme kehittyi.Hän alkoi luottaa minuun.

Luulenkin, että sinun on vain annettava hänelle aikaa ja osoitettava hänelle että tahdot olla hänen kanssaan.(niin kuin olet jo tehnytkin).Nauti yhteisistä hetkistä ja haaveile!!!Ihanaa, kesä on tulossa ja yöt ovat valoisia ja lämpimiä =)Asiat järjestyvät aina, jotenkin...ja toivon että kohdallesi on osunut se oikea!
 
maukunen
Voin lohduttaa, että meillä meni yli 2 vuotta, ennenkuin muutimme yhteen. Nopeampi hätäily olisi johtanut siihen, että jompi kumpi olisi pistänyt suhteen poikki.

Eniten tuosta kirjoituksestani pisti silmääni se, että miehesi ei ole koskaan seurustellut kovin pitkää aikaa. Se saattaa olla merkki sitoutumiskammosta tai kyvyttömyydestä olla yhden naisen mies. Mies saattaa haluta enemmän vapautta kuin sitoutumista. Hänessä saattaa olla joku "vika", jonka vuoksi hän ei kelpaa naisille (esim. kyvyttömyys puhua tunteista, kyvyttömyys suunnitella tulevaisuutta ja sitoutua yhteiselämään).

Anna ajan kulua. Älä jää kuitenkaan odottelemaan ikuisuutta. Et voi miestäsi muuttaa väkisin, koska pakottaminen näkyy suhteessa ennemmin tai myöhemmin.
 
yhden naisen mies?
Eikös yhden naisen mieheksi tulla juuri siten ettei seurustella turhien naisten kanssa vaan aletaan sen yhden kanssa sitten tosissaan.
Jospa ap.n poikaystävä haluaa säästää itsensä kunnes on aivan varma että tämä on se nainen jonka naisen mies kannattaa olla??
 
hyvänen aika
Kaksi kuukautta ei ole mikään aika. Seurusteluhan on aivan nupullaan. Minä kyllä itse kauhistuisin ja juoksisin karkuun jos joku noin lyhyen ajan kuluttua alkaisi suunnitella tulevaisuutta kanssani.Älä tukahduta toista . Älä ole ripustautuja . Uskon, että useimmat miehet kavahtavat, jos niitä rupeaa muutaman kuukauden kuluttua tapaamisesta kamalasti omimaan
 
Hätähousuilla tulee
vain huonot housuun. Kerroitko ihan totisella naamalla, että aikaisempien miestesi kanssa olette puhuneet kohta tavattuanne tulevaisuudesta? Luoepas sanomasi ajatuksella "aikaisempien miesteSI" - monikossa, ja sinne ovat jääneet!

Jospa kerrankin tapasit aidon ja ihmissuhteisiinsa vakavasti suhtautuvan ihmisen vasta nyt? Joka ei hötkyilyllä pilaa mitään, vaan tutustuu ensin kunnolla ja vasta sitten sitoutuu mihinkään yhteisiin suunnitelmiin tms. En kyllä minäkään olettaisi parin kuukauden jälkeen, että mitään yhteisiä suunnitelmia tehdään, kyllä silloin ollaan vasta aikaisessa tutustumisvaiheessa toiseen.

Olen samaa mieltä kuin joku edellinenkin, että sinunkin on aika oppia kärsivällisyyttä ja harkintaa. Vähemmälläkin tunkeilemisella saa kunnolliset miehet karkotettua! Oletko niitä, jotka tokatreffien jälkeen alat kertoa kertoa seurustelevasi vakituisesti? Tai oletat toisen sitoutuneen sinuun ja alat antaa ohjeita ja rajoja, miten kanssasi "seurustellaan"? - Niillä konstein ollaan pitkään sinkkuna.
 
Alkuperäinen
Iso kiitos kommenteista! Hyviä neuvoja ja ajatuksia.

Ihmiset ovat kai niin erilaisia siinä, miten etenevät eri tilanteissa. Kuten kaikessa muussakin, me vain olemme erilaisia. Ehkä tässä voi olla kyse siitäkin. Itse olen aika impulsiivinen, "joko tai" ihminen. Joskus jopa säntäillen teen asioita - täysillä tai ei mitään - ja suhteen alussa kiinnityn helposti toiseen tiiviistikin vaikken edes ole varma sen tulevaisuudesta. Kolmekymppisenä sinkkuna (...) täytyy todeta, että ehkä tapani ei ole ollut kaikkein toimivin... :) Ja sen lisäksi olen tavannut miehiä, jotka haluavat heti "omia" minut ja vaikuttavat vakuuttuneilta rakkaudestaan, ja tämä on ollut myös ahdistavaa. Toisaalta koskaan en itse ole ollut näin kiinnostunut kenestäkään... Liekö yhtenä syynä juuri tämän miehen vahvalta vaikuttava itsetunto, tilan antaminen ja tasapainoinen luonne.

Usein kai tarve ripustautua voi olla merkki itsevarmuuden puutteesta. Ja toisaalta se, että etenee hitaasti voi tarkoittaa myös sitä että on tosissaan. Toisaalta se että on "käytettävissä" vain harvoin, tuntuu itsekkäältä ja välinpitämättömältä. Mutta mikä on toiselle harvoin, voi olla toiselle usein. Nyt tuntuu että haluaisin tavata häntä useammin ja ikävä kasvaa välillä kovaksi. Ikävän ohessa tulee lievä harmistuminen kun mietin, miksi emme voi nähdä... Rakastunut voi vain olla hätäinen, ei sille mitään mahda.

Joku kyseli, puhuuko hän vanhemmistaan, ystävistään, jne. Jonkin verran. Enemmän kuitenkin omasta elämästään ja asioista sen ympärillä. Ja sekin on tietty hyvä merkki. Hän selkeästi haluaa tutustua ja kertoo paljon ajatuksistaan ylipäänsä. Aika paljon kavereista, jonkin verran sisaruksistaan, vanhemmista ei juurikaan. Itse kerron aika usein perheestäni ja se mietityttääkin, että miksei hän kerro omastaan? Mutta he asuvat toisella paikkakunnalla, joten eivät ole samalla tavalla osa arkea kuin itselläni.

Täytyy kai vain malttaa ja katsoa mitä aika tuo tullessaan. Jossain vaiheessa kai näen, olemmeko samoilla linjoilla ja tuleeko suhteesta jotain vakavampaa. Ja pitäisi kai iloita siitä, että on rakastunut. :)
 
Alkuperäinen
Iso kiitos kommenteista! Hyviä neuvoja ja ajatuksia.

Ihmiset ovat kai niin erilaisia siinä, miten etenevät eri tilanteissa. Kuten kaikessa muussakin, me vain olemme erilaisia. Ehkä tässä voi olla kyse siitäkin. Itse olen aika impulsiivinen, "joko tai" ihminen. Joskus jopa säntäillen teen asioita - täysillä tai ei mitään - ja suhteen alussa kiinnityn helposti toiseen tiiviistikin vaikken edes ole varma sen tulevaisuudesta. Kolmekymppisenä sinkkuna (...) täytyy todeta, että ehkä tapani ei ole ollut kaikkein toimivin... :) Ja sen lisäksi olen tavannut miehiä, jotka haluavat heti "omia" minut ja vaikuttavat vakuuttuneilta rakkaudestaan, ja tämä on ollut myös ahdistavaa. Toisaalta koskaan en itse ole ollut näin kiinnostunut kenestäkään... Liekö yhtenä syynä juuri tämän miehen vahvalta vaikuttava itsetunto, tilan antaminen ja tasapainoinen luonne.

Usein kai tarve ripustautua voi olla merkki itsevarmuuden puutteesta. Ja toisaalta se, että etenee hitaasti voi tarkoittaa myös sitä että on tosissaan. Toisaalta se että on "käytettävissä" vain harvoin, tuntuu itsekkäältä ja välinpitämättömältä. Mutta mikä on toiselle harvoin, voi olla toiselle usein. Nyt tuntuu että haluaisin tavata häntä useammin ja ikävä kasvaa välillä kovaksi. Ikävän ohessa tulee lievä harmistuminen kun mietin, miksi emme voi nähdä... Rakastunut voi vain olla hätäinen, ei sille mitään mahda.

Joku kyseli, puhuuko hän vanhemmistaan, ystävistään, jne. Jonkin verran. Enemmän kuitenkin omasta elämästään ja asioista sen ympärillä. Ja sekin on tietty hyvä merkki. Hän selkeästi haluaa tutustua ja kertoo paljon ajatuksistaan ylipäänsä. Aika paljon kavereista, jonkin verran sisaruksistaan, vanhemmista ei juurikaan. Itse kerron aika usein perheestäni ja se mietityttääkin, että miksei hän kerro omastaan? Mutta he asuvat toisella paikkakunnalla, joten eivät ole samalla tavalla osa arkea kuin itselläni.

Täytyy kai vain malttaa ja katsoa mitä aika tuo tullessaan. Jossain vaiheessa kai näen, olemmeko samoilla linjoilla ja tuleeko suhteesta jotain vakavampaa. Ja pitäisi kai iloita siitä, että on rakastunut. :)
 
Rauhassa ny
Hei haloo..olette kolmekymppisiä ette 13 vuotiaita. Joten nyt aikuisten ajatuksilla eteenpäin. Mihin sulla ap on kiire oikeasti..ettehän ole nyt vasta kuin tutustumisasteella enkä usko että tuolla ikää halutaan enää hätiköidä uusissa suhteissa.
Hätäilet nyt ihan turhia, pilaat jutun ellet pidä itseäsi aisoissa. Kun aistit että mies "jarrumpi"niin anna aikaa teille nyt. ei kannata pilata mitään painostamalla. Kun on rakastunut haluaisi kuulla kaikkea ja tietää ja luottaa mutta ei ne synny ihan tuosta vaan niin isot asiat että niitä heti kuulutetaan ja kailotetaan toiselle.

Onnea
 
misku
Täälä kanssa vähän vastaava tapaus. Suhde täyttää pian vuoden. Heti alussa mies sanoi, ettei hänellä ole aikaa seurustella, mutta hänpä otti yhteyttä jo samana iltana ja siitä pikkuhiljaa parin kuukauden päästä päätimme, että seurustelemme. Talvi meni niin, että hän oli luonani väh. joka toinen päivä, mutta kun kevät alkoi koittaa niin yhtäkkiä tapahtuikin jonkinlainen irrottautuminen. Enää tapaamme VAIN n. 1-3 päivänä viikossa vaikka asumme 10 km päässä toisistamme. Kärsin aluksi valtavasti tästä "irrottautumisesta" ja olin jo tosi lähellä laittaa suhteen poikki, koska tuntui että kaikenmaailman jutut (hänellä on hirveästi kanssa harrastuksia ja kavereita) meni minun edelle. Eikä hän myöskään lähtiessään sanonnut mitään milloin seuraavan kerran näemme. Hän ei kuitenkaan halunnut lopettaa suhdetta. Kärsin ja kärvistelin. Ikävä oli kauhea ja viha sitä kohtaan, mikä vei hänet pois minun luotani tuntui että ne olivat niin mitättömiä asioita.(puusavotta, prätkänlaitto,talon lämmitys jne..) Nyt olen kuitenkin tottunut jo siihen, monta viikkoa oli kokoajan kielenpäällä, että nyt sanon tästä ärtymyksestäni, mutta jotenkin sain ne pidettyä sisälläni ja tuntuu, että kannatti. Olen jo itsekkin tajunnut, että hänen meillä oleminen oli minulle jotenkin pakkomielle (läheisriippuvaisuutta?), voihan sitä rakastaa toista vaikkei kokoajan kyhnää vieressä. Huomaan että nyt hän on alkanut enemmän puhumaan tulevaisuudesta jne..kun en painosta tai ahdista tapaamispakoilla. Mies on asunut yksin 7 vuotta, ja seurustelut olleet tähän asti samantyyppisiä kun sinunkin miesystävälläsi 1-2 v kestäviä. En haluaisi olla yksi siitä porukasta. Vapaus merkitsee näille varttuneimmille poikamiehille aika paljon. Omani on 35 v.
 
N33
Epäsuhtaiset tunteet ja etenemistahti syövät todella. Olen itse tilanteessa, jossa puhume taas erosta. Seurustelimme aiemmin puoli vuotta ja erosimme miehen toiveesta. Vuoden päästä tästä hän otti yhteyttä ja aloimme seurustelemaan uudestaan. Nyt olemme tapailleet neljä kuukautta ja taas jokin mättää. Minä olen 33-vuotias, mies 37-vuotias. Miehellä on ollut 24-31 vuotiaana seitsemän vuoden avoliitto ja sen jälkeen yksi parin vuoden seurustelu.

Mies on ollut seurustellessamme kummallakin kerran aluksi erittäin innostunut, puhunut yhteisestä tulevaisuudesta ja ollut innokas ottamaan minua mukaansa vanhempia ja ystäviään tapaamaan. Kummallakin kerralla jokin lumous on alkanut hänen puolellaan väljähtymään ja sitoutumiskyvyttömyys nousemaan muutaman kuukauden kuluttua. Ei ole kiinnostunut muista naisista tai mistään pelaamisesta, mutta haluaa aina vaan enemmän omaa aikaansa. Samassa yhteydessä minusta on alkanut löytymään vikoja, joista hän usein kommentoi. Kertoo tunteidensa heittelevän. Soittelee usein ja haluaa nähdä usein, mutta ei jää mielellään esim. yöksi. Hänelle tuntuisi riittävän se, että hän tulee illalla kylään, käymme kävelyllä, syömme, käymme saunassa ja sitten hän lähtee nukkumaan kotiinsa. Seksiä haluaa todella harvoin, mikä onkin ollut iso rasite aina. Silti meillä on kivaa ja olen rakastunut tähän mieheen. Hän on aina iloinen nähdessämme. Ei koskaan puhu tunteistaan. Olen aina sekaisin missä mennään. Tämä on johtanut melkoiseen ahdistukseen.

Eilen tein aloitteen erosta keskustelemiselle. Tämä tuli hänelle yllätyksensä. Ei varmaan osaa kertoa tunteistaan, mutta minulle tuli todella neutraali vaikutelma. "Jos se on sinulle parasta" jne. Hänelle tuntuu jotenkin olevan suuri suru siitä, kuinka perheemme suhtautuu ja kuinka tylsää tai noloa on epäonnistua taas. Hän kertaa ja listaa minun hyviä ominaisuuksiaan ja kertoo kuinka pitää siitä ja tästä. Ei kuitenkaan osaa eikä halua viedä suhdetta pidemmälle tai koe kykenevänsä panostamaan suhteeseen tai sen kehittymiseen enempää.

Päätimme erota. Hän sai kuitenkin vnyt ielä käännettyä pääni yrittämään. En tiedä mitä tehdä. Jotenkin tulee tunne, kuin mies päässään ajattelisi, että kattellaan, ehkä hän alkaa pitämään minusta riittävästi ajan kanssa. Kaikkea vaikeuttaa se, että mies ei osaa puhua asiasta.
 
Soutamalla ja huopaamalla
ei pääse eteenpäin, vene pyörii paikoillaan. Niin se m,enee elämässäkin. Sinä N33 teet ihan sitä samaa. Jollei tämän miehen kanssa nyt jo olla tuota pitemmällä, miksi tuhlaat elämästäsi vielä lisää?

Sinulla on ihna selvästi erilaiset tavoitteet elämässä kuin kaverilla. Sinä haluat kiinteän parisuhteen ja perheen, mies tyytyy vapaaseen poikamieselämään, jossa on "ihan kiva", jos siihen liittyy nainenkin.

Teet itsellesi hyvin suuren palveluksen, jos pidät kiinni omista toiveistasi ja jätät miehen. Etsi sellainen, joka haluaa ja uskaltaa sitoutua.
 
Mies 50
Kyllä Jaakko kirjoittaa asiaa, juuri noin se menee.
Väkisin vääntämällä ei saa muuta kuin ennenaikaisen avioeron, kukas sitä sitten haluaa?
Kumma kiire kuitenkin tuntuu olevan useilla. Eikös ensin pidä katsoa että pitämis-tykkäämis-rakastumis-intohimosuhde on tasapainoinen? Että halutaan samansuuntaista tulevaisuutta, samalla nopeudella.
 
naissukkula
Alkuperäinen kirjoittaja Mies 50:
Kyllä Jaakko kirjoittaa asiaa, juuri noin se menee.
Väkisin vääntämällä ei saa muuta kuin ennenaikaisen avioeron, kukas sitä sitten haluaa?
Kumma kiire kuitenkin tuntuu olevan useilla. Eikös ensin pidä katsoa että pitämis-tykkäämis-rakastumis-intohimosuhde on tasapainoinen? Että halutaan samansuuntaista tulevaisuutta, samalla nopeudella.
Täyttä asiaa puhut. Mutta jos suhde on hyvällä pohjalla ja rakkautta molemminpuolin, eikö senkin jotenkin pysty vaistoamaan itsestään? Tuli vain mieleeni...
 
Mies 50
Niin, näen vaan tilanteen niin tuoreena, täysin ilman yhteisiä kokemuksia.
Todellinen kiintymys tulee mielestäni juuri elämänkokemusten kautta. Kaikki ennen sitä on pelkästään silmitöntä ihastumista, eikä sen varaan voi elämäänsä kovinkaan vakavasti rakentaa.
Hyvää kesää kaikille, nyt se on alkanut ;)
 
Niinhän...
semonasti on, että ihastumisen tunne sekoitetaan rakkauteen. Ne tunteet ovat kuitenkin ihan eri maailmasta. Alussa ihastutaan toiseen ja jos yhteistä tukevaa pohjaa löytyy, tunne muuttuu PIKKUHILJAA rakkaudeksi. Se tunne taas vaatii jo paljon enemmän kuin ihastus, jolloin pyrimme mielistelemään toista kaikin keinoin. Rakkaudessa ollan omina itsenämme vikoineen päivineen, sen pitää kestää arki.
 
sasa
Alkuperäinen kirjoittaja Alkuperäinen;9160312:
Olen kolmekymppinen nainen ja tapasin kaksi kk sitten ihanan miehen. Olen tosi ihastunut häneen ja tunnen että hänkin minuun, mutta suhde ei etene mihinkään. Elämme vain tässä hetkessä ilman mitään puheita tulevasta. Voiko mies olla kiinnostunut? Vai eikö halua sitoutua? Miten osaisin asiasta puhua niin että hän ymmärtää?

En itse ihan heti lämmennyt tälle miehelle, mutta onneksi hän oli sisukas pyytämään treffeille ja lopulta tutustuessani häneen tajusin löytäneeni kultakimpaleen. :) Itselläni päättyi yli vuosi sitten pitkä avoliitto, sen jälkeen ollut kaikenlaisia kuvioita, mutta tämä tuntuu nyt hyvältä. Tuntuu että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa voisin olla todella onnellinen. Meillä on hauskaa yhdessä, sopivaa kipinää/vetovoimaa, yhteisiä harrastuksia, ajatuksia ja mielenkiinnon kohteita. Juuri se ah niin ihana tunne että maailma pysähtyy... Ja huomaan että se on molemmin puolista.

Mutta... Mies ei puhu mistään mikä on pidemmällä kuin huominen. Satunnaisesti sovitaan juttuja parin päivän päähän. Hän ei tunnu olevat kiinnostunut tapaamaan ihmisiä elämässäni tai ns. yhdistämään elämiämme toisiinsa. Kesä on tulossa, mutta kesälomasta emme puhu mitään. Kun olen jotain kysynyt, hän sivuuttaa asian. Miehellä on paljon harrastuksia ja aktiviteetteja, jotka vievät aikaa. Silti koen että kolmekymppisinä muutaman kk jälkeen suhteen pitäisi edetä johonkin tapailusta syvempään. Tai ainakin koen että haluaisin tuntea, että se jatkuu ja molemmat tavoittelevat tiivistä suhdetta jossain vaiheessa. Nyt tunnen että olemme vaan.

Miehellä ei ole takana kai kovin pitkiä suhteita (n. vuosi max). Eikä hän puhu mistään menneistä suhteista tai existä. Suhteista tai seurustelusta yleensä emme ole juurikaan puhuneet. Olen avannut keskustelua, mutta se on jäänyt minun puheeksi.

Mies on kuitenkin aktiivisesti yhteydessä, soittelee ja haluaa tavata. Näemme silti melko harvoin, koska molemmilla on menoja. Useammin kuitenkin hänen kuin minun esteistä. Kun näemme, mies on selkeästi kaivannut minua ja osoittaa kaikin puolin välittävänsä tosi paljon. Ihastumista on todella vaikea peittää ja näen ja kuulen sen hänestä. Kokemuksen kautta sitä vain oppii tuntemaan, jos tunnetta on molemmin puolin. Ja meillä sitä on vahvasti. Mies on ylipäänsä todella kiltti ja ystävällinen. Ei todellakaan peluri tai naistenmies. Vaan kunnollinen, jalat maassa tyyppi.

Vaikka hän vaikuttaa yhdessä ollessamme siltä, että haluaa todella paljon olla yhdessä ja on ihastunut ja kiinnostunut, jokin mättää ja tuntuu ettei suhde etene mihinkään. Mitä pitäisi ajatella? Totta kai otan asian pian esille. Mutta en haluaisi ahdistaa toista, jos kyse on siitä että hän haluaa edetä hitaasti. Olemmehan tunteneet vasta pari kuukautta. Itse olen rakastunut ja siksi kaipaan häntä koko ajan. Miksei hän sitten minua...? Jos oikeasti on rakastunut, miten voi aina jättää epävarmaksi sen milloin tavataan? Ja kattella vaan... Voiko tunne silti olla aitoa ja suhteella tulevaisuutta? Miten voisin asiasta keskustella ilman että säikytän hänet pois?

Nim. Itse muutaman kerran liian nopeasti ”sidottu” ja siitä silloin ahdistunut

Miten kävi ??+
 

Yhteistyössä