Miten selviän, diagnoosi: synnytyksen jälkeinen vakava masennus

[minä85]

Olen 6 kk vanhan pojan äit ja minulle diagnosoitiin 3 viikkoa sitten vakava synnytyksen jälkeinen masennus. Käyn säännöllisesti viikoittain psykologilla ja olen käynyt lääkärillä mielialalääkityksen vuoksi. Nyt olisi tarkoitus lopetella imetystä, että saan lääkityksen käyntiin. Joka sekin tuntuu todella haikealta ja pahalta. Olen edelleen hyvin masentunut, enkä tiedä miten selviän. Minulle meni jo mennellä viikolla paremmin ja ensimmäisen kerran kuukausiin tunsin jopa hetkittäistä iloa. Minulla on viha-rakkaussuhde poikaani. Saan voimakkaita paniikkikohtauksia kun asiat eivät mene kuten haluan. Minua ahdstaa ja itken useita kertoja päivässä. Haluaisin pois, jonnekin missä voisin vain olla, nukkua. En halua aamulla herätä uuteen päivään, olen väsynyt, vaikka nukkuisinkin. Ainoa mikä saa minut aamulla ylös on hymyilevä poikani, hänen vuokseen jaksan. Välillä tunnen kuitenkin suurta vihaa häntä kohtaan. tuntuu kuin hän tahallaan olisi itkuinen, kiukkuinen ja mahdollisimman hankala. Joudun usein miettimään monta kertaa etten menetä malttiani ja jätänkin pojan usein itsekseen paikkaan jossa ei voi satuttaa itseään ja lähden muuhun huoneeseen. Ahditus ja pahaolo on niin voimakas, että tekisin mitä vain saadalkseni sen loppumaan. Usein kärsin itsetuhoisista ajatuksista, koska minulla on niin paha olla. Olisihan se vaihtoehto saada tuska loppumaan. Haluan entisen elämäni takaisin, olen nykyisin ryysyläinen likasine hiuksineni. Kuljen verkkareissa, tuulipuvussa ja työntelen vaunuja. Kotini on linnani ja olohuone työpaikkani. Olen niin lopussa, väsynyt. Minusta tuntuu ettei tämä helpota ikinä. Eilenillall romahdin taas täysin mieheni ja lapseni edessä. Itkin ja halusin pois, ihan mihin tahansa kunhan minulla ei olisi niin paha olla. En pysty syömään, en nukkumaan. Olen vihainen kokoajan, inhoan itseäni, miestäni, vauvaamme, elämää, kaikkea. En halua lähteä kotoa pois, mutta inhoan olla täällä. Tänään olen saanut itkukohtauksen jo kolmesti ja joutunut jättämään vauvan itkemään kerran ja vain voimattomana katsonut vierestä, itkenyt itsekin. Mieheni pelkää jättää minut yksin päivisin vauvan kanssa ja soittaa usein. Jaksan vain laskemalla tunteja hänen tuloonsa tai vauvan seuraaviin päiväuniin.

Miten selviän? Kuinka jaksan odottaa, että toivun kun jokainen päivä tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta?

 

[voimia]

Selviät, koska sinua autetaan Pikkuhiljaa fiilis paranee. Saat elämäsi järjestykseen. Sun tarvii nyt vain luottaa hoitohenkilökuntaan ja läheisiisi.

 

[kielletty]

Ajattelet sen lääkkeen olevan kuin mikä tahansa muu lääke: se auttaa "kipuun", olosi paranee! Elämä voi ihan oikeasti olla mukavaa, ja tulee olemaankin hyvin pian. Minäkin selvisin ja nauran taas, kyllä sinäkin selviät, päivä kerrallaan! :hug:

 

[kaalimaan vartija]

:hug: Ainakin olet onnellisessa asemassa siinä, että saat apua. Itsekin synnytyksenjälkeisen masennuksen läpi käyneenä pystyn kuvittelemaan tunteesi ja väsymyksesi. Mä en vaan koskaan saanut apua vaikka sitä neuvolassa yritin pyytää. Terkka ei ymmärtänyt mikä mua vaivasi. Käski vain ulos vaunulenkille...

Imetyksen voit lopetta ja sitä ei tarvitse surra. Vauvasi saa massun täyteen kyllä pullostakin. Eikä jää vaille yhtäänmitään!! Tärkeämpää on saada sinun lääkitys käyntiin ja kohdalleen.

Pystyisikö joku ottamaan vauvan joskus päivällä hoitoon, tai tulemaan teille vauvaa hoitamaan. Saisit ainakin levätä.

Isoja voima :hug: :hug: sinulle ja koko perheelle!!

 

[Kinsella]

Mulla diagnosoitiin sama kuin sulla synnytyksen jälkeen eli vakava synnytyksenjälkeinen masennus joka alkoi jo laitokselta. Vaikka meidän vauva oli helppo, nukkui vain ja oli iloinen, tunsin silti vihaa häntä kohtaan ja halusin vaan pois. Monesti menetin hermoni silloin ja ihan pienistäkin asioista. Olen romahtanut mieheni edessä monesti itkemään ym. Lääkkeitä en uskaltanut ottaa vaan kävin kerran viikossa juttelemassa ajatuksistani ja peloistani. Esim. kun tyttöni oli pieni pelkäsin kovasti etää hän sairastuisi ym. Ja aloin pelätä myös kuolemaa. Yksi osasyy sairastumiseeni oli myös kun oma äitiys sai minut muistamaan lisää omasta lapsuudestani jossa oli perheväkivaltaa ym.

Mutta kun vauvani täytti vuoden aloin nauttimaan äitiydestäni ja nyt kun tyttöni on 1v7kk vanha lääkäri sanoi mulla olevan enää lievää masennusta ja siltä tuntuukin, kun olen alkanut nauttimaan äitiydestä ja elämästäni. Enkä enää syyllistä itseäni, jota silloin niin kovasti tein kun tyttö oli pieni.

Parantuminen on siis mahdollista ilman lääkkeitä. Se on sitten vaan kovan itsetutkiskelun paikka ja mullakin meni aikaa siihen, mutta nyt on parempi ja vahvempi olo ollut jo puoli vuotta.

Itsekin kuljen verkkareissa ja tuulipuvussa, olen siis samanlainen äitiyden ilmentymä kuin sinäkin.. Mutta jotenkin nykyään on vaan itsensä kannalta helpompi kun vaan saa pukea sellaiset vaatteet päälle jotka ovat mukavantuntuisia päällä. Mä päätin että joka aamu kampaan hiukseni, laitan ripsaria ja päivävaatteet. Ennen kun laahustin aina yömekossa koko päivän.

Tsemmpiä sulle ja ole rohkea, kyllä se paraneminen tapahtuu vaikka onkin hidasta. Ota kaikki apu vastaan ja nauti lapsestasi! :hug:

 

[Kinsella]

Ja muuten, en ole masennuslääkkeitä vastaan. Itse halusin parantua ilman niitä. Jos sinusta tuntuu että lääkkeet auttavat se on hyvä juttu!

 

[Hei...]

Luin tekstisi läpi. Ja halusin lähettää sinulle voimia !
Hyvä, että käyt keskustelemassa ja saamassa apua !
Pilvenkin takaa sarastaa aurinko !

 

[ap]

Kiitos kaikille tuesta. Yritän kyllä selviytyä päivän kerrallaa, tunnin kerrallaan....ja tiedän, että monet ovat tästä selvinneet. Minulle on tarkoitus saada lääkitys alkamaan 2 viikon kuluttua, mutta ennen kuin lääkkeet vaikuttavat voi mennä 3 viikkoakin. Olen todella huolissani siitä ajasta. Pelkään itseäni ja tekojani, enkä pysty luottamaan itseeni.

Vauvaa en saa valitettavasti hoitoon, koska kaikki tuttuni ovat itse töissä. Perhetyöntekijää on ehdotettu, mutta niistä on valtava pula paikkakunnalla ja olen jonossa vasta. Toisaalta en haluaisi antaa vauvaa muille hoitoon. Haluan itse hoitaa hänet, enkä luota muihin, usein en edes mieheeni, vaikka sisimmässäni tiedän hänen olevan mitä parhain isä.

Jos jonain päivänä en oikeasti jaksakaan enää nousta, hoitaa vauvaa....elää, mitä teen...joka hetki tekisi mieli luovuttaa..

 

[KangasP-Akka]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

 

[tsemppiä']

Lopeta imetys ja lääkkeet avuksi. Turhaan tuosta tunnet mitään huonoja fiiliksiä, tuokin on jo pitkä aika imetyksessä. On tärkeämpää, että saat myös lääkeavun puheavun lisäksi. Nuo ovat tehokas yhdistelmä.

Ei ole mitään hävettävää olla masentunut. Toipuminen vie aikansa ja riskit uusiutumiseen kannattaa muistaa. Varisnkin jos samassa tilanteessa olet joskus, tuoreen vauvan äitinä. Onneksi nyt osaat jo tunnistaa.

Muitsa, että toipuminen vie aikaa. Ja saat aikaa myös käyttää siihen. Tosi hyvä juttu, että olet saanut apua. Ja oot varmasti nyt hyvissä käsissä =) Luota vaan terveydenhuollon henkilökuntaan.

 

[Minnamammma]

Hyvä että saat lääkityksen, sinulla on selkeäsrti ihan liian paha olla. Kerroitko lääkärille imettäväsi. Olen imetystukilistalta taannoin lukenut että on myös olemassa masennuslääkkeitä joita voi käyttää imetyksen aikanakin (jos siis haluaisit jatkaa imetystä).

Muuten toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia. Ja uskon että lapsen kasvaessa ja kevättä kohden mentäessä mielialasi kohoaa. Silla 6kk eteenpäin alkaa vauvan elämässä ihan uudenlainen vaihe, vauva oppii hurjasti uusia taitoja ja vauvasta alkaa sulkeutua lapsi (jonka kanssa voi leikkiä ja vuorovaikutus on muutenkin ihan eri tasolla, kun lapsi alkaa vastaamaan enemmän ja paremmin eleillä teoilla ja lopulta sanoilla). Vauvan kasvaessa pystyt löytämään enemmän aikaa itsellesi (lapsi viihtyy paremmin lattialla itsekseenkin kun pääsee liikkeelle), jaksat taas pukea muutakin päälle kuin verkkarit (itsensä hoitaminen varmasti osaltaan kohentaa mielialaa). Isomman lapsen kanssa on myös helpompi lähteä ihmisten ilmoille kyläilemaan/avoimeen päiväkotiin/puistoon/perhekerhoon, muiden samassa tilanteessa olevien äitien näkeminen voisi piristää. Tietysti lapsen kasvaessa tulee uusia haasteita kuten lapsen vahtiminen ja varjeleminen muuttuu hankalammaksi, mutta homma ei ole ainakaan enää niin yksitoikkoista tai yksinäistä!

 

[Kinsella]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

Minä soitin suoraan mielenterveysneuvolaan ja siellä ottivat heti tosissaan ja meninkin samalla viikolla sinne puhumaan. Soita vaan teidän kunnan mielenterveysneuvolaan niin sieltä saat heti apua, neuvolassa eivät tosiaan ymmärrä tilannetta tarpeeksi hyvin. Meillä on myös akuutti numero johon voi soittaa mihin tahansa aikaan vuorokaudesta jos on henkinen kriisi itsellä. Puhelimessa arvioivat tilanteen ja jos on paha tilanne ottavat sisään osastolle.

 

[jo vähän paremi olo]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

mä jo viime viikolla sanoin, että haet heti apua. Etkös vieläkään soittanut?! Soita nyt vaan. Ei pahalla, ihan kailkella hyvällä sinua ajatellen. MASENNUS ei ole häpeä asia ja avun hakeminen on hyvä teko itselle.

*********************

AP:lle, tunnistan kaikki nuo kuvaamasi asiat itsessäni, ne kaikista kauheimmat negatiivisetkin tunteet. Itse en saanut apua heti vaan vasta n. 2 vuotta lapsen syntymän jälkeen ts. kun oirehdinta alkoi.

Kannustan aloittamaan lääkityksen, se alkaa auttamaan n. 3-4 viikossa.

Nyt sanoisin sen verran, että olisiko mahdollista, että miehesi tulisi mukaan sinne psykiatrin luokse, niin hän ymmärtäisi tilaasi ja kenties voisi olla enemmän apuna. Meillä ei ainakaan miehelle mennyt millään kaakeliin, että mistä oikein on kyse ennen kuin tosiaan romahdin ihan kunnolla ja sitten oli lapsen fyysinen (ja myös henkinen) hyvinvointi kärsimässä. Toki tarkoita, että miehesi ei sinua nyt jo ymmärtäisi, mutta auttaisi enemmän kun kuulisi totuuden lääkäriltä. Vai oliko nyt niin, että kävit vasta psykologille.

Vaadi ja pyydä sitä lastenhoitoapua tai kodinhoitoapua sosiaalitoimistosta ns. ennenaikaisena tukemisena.

Ole rohkea! Voimia ja haleja! Kyllä se helpottaa, usko minua.

 

[KangasP-Akka]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

Minä soitin suoraan mielenterveysneuvolaan ja siellä ottivat heti tosissaan ja meninkin samalla viikolla sinne puhumaan. Soita vaan teidän kunnan mielenterveysneuvolaan niin sieltä saat heti apua, neuvolassa eivät tosiaan ymmärrä tilannetta tarpeeksi hyvin. Meillä on myös akuutti numero johon voi soittaa mihin tahansa aikaan vuorokaudesta jos on henkinen kriisi itsellä. Puhelimessa arvioivat tilanteen ja jos on paha tilanne ottavat sisään osastolle.

Luin kaupunkimme sivuilta mielenterveystoimistosta ja siellä sanottiin että sinne pääsee vain viranomaislähetteellä...?

 

[Kinsella]

Sitä tässä itsekin on aina miettinyt että kun kaikki on kuitenkin hyvin kun on terve lapsi ja kiltti niin mitä tässä enää valitat ja masentelet? Mutta kun se masennus johtuu siitä äidistä itsestään eikä lapsesta.

 

[KangasP-Akka]

:ashamed: emminä kehtaa soittaa mihkää kun alan heti kuitenki itkee :'(

 

[Kinsella]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

Minä soitin suoraan mielenterveysneuvolaan ja siellä ottivat heti tosissaan ja meninkin samalla viikolla sinne puhumaan. Soita vaan teidän kunnan mielenterveysneuvolaan niin sieltä saat heti apua, neuvolassa eivät tosiaan ymmärrä tilannetta tarpeeksi hyvin. Meillä on myös akuutti numero johon voi soittaa mihin tahansa aikaan vuorokaudesta jos on henkinen kriisi itsellä. Puhelimessa arvioivat tilanteen ja jos on paha tilanne ottavat sisään osastolle.

Luin kaupunkimme sivuilta mielenterveystoimistosta ja siellä sanottiin että sinne pääsee vain viranomaislähetteellä...?

Joo niin sanottiin meidänkin kunnan nettisivuilla, mutta kun soitat sinne mielenterveysneuvolaan, siellä niillä on oma lääkäri, psykologi joka arvioi sitten tilanteen. Soita vaan rohkeasti ja selitä tilanne! :hug:

 

[Kinsella]

:ashamed: emminä kehtaa soittaa mihkää kun alan heti kuitenki itkee :'(

Tiedätkö, kun mä soitin niin sain sanottua vaan kaksi sanaa ja aloin itkemään kun hullu, mutta kyllä ne ymmärsi miksi itken ja halusivat auttaa. Heti tuli parempi mieli kun sai purkaa tuntojaan ja edes kerrottua asiasta!
Jos et soita ja hae apua, se masennus saattaa jyllätä vuosiakin ja sitten se onkin vaikeampi prosessi. Soita oikeasti! Minäkin soitin vasta kun olin niin rikki, mutta sinun kannattaa tehdä se aikaisemmin! :heart:

 

[jo vähän paremi olo]

:ashamed: emminä kehtaa soittaa mihkää kun alan heti kuitenki itkee :'(

Kehtaat. Itku ei ole pahasta. Varmasti ko. paikassa vastaa henkilö, joka ei itkuasi vähättele. Mäkin vollotin niin paljon itsekseni ja vauvan kanssa, että kun sitten sain soitettua ja kävin lääkärillä (joka kirjoitti lähetteen mtton) niin itkuksi meni koko aika.

Sinä rakastat itseäsi niin paljon, että haet nyt apua.

 

[jo vähän paremi olo]

:ashamed: emminä kehtaa soittaa mihkää kun alan heti kuitenki itkee :'(

Kehtaat. Itku ei ole pahasta. Varmasti ko. paikassa vastaa henkilö, joka ei itkuasi vähättele. Mäkin vollotin niin paljon itsekseni ja vauvan kanssa, että kun sitten sain soitettua ja kävin lääkärillä (joka kirjoitti lähetteen mtton) niin itkuksi meni koko aika.

Sinä rakastat itseäsi niin paljon, että haet nyt apua.

tossa piti olla ton naaman kohdalla kaksoispiste

 

[kielletty]

Ihan kuin omasta elämästään lukisi kun lukee teidän muiden tarinoita...ainoa ero on se, että en ole vieläkään saanut haetuski apua...neuvolantädin kanssa en tule toimeen enkä halua hänelle puhua pahasta olostani. Miten te olette jaksaneet ja uskaltaneet hakea apua? Tuntuu jotenkin niin nololta ja typerältä olla masentunut kun kaikki periaatteessa kuitenkin hyvin...?

Minäkään en juuri tullut toimeen vanhakantaisen neuvolantätimme kanssa, mutta se vaati sen yhden ainoan kerran kun avasin suuni, vain yhden! Pyysin saada täyttää mielialakyselyn, täytin ja tämä tuumasi samantien että asia selvä, hän laittaa tämän asian eteenpäin sellaiselle ihmiselle kuka näitä osaa hoitaa. Sen koommin ei olla hänen kanssa asiasta puhuttu, mutta apua hän sentään osasi järjestää, heidät on koulutettu toimimaan.

Tee itsellesi ja vauvallesi palvelus: parane, sitähän sinä haluat, eikö niin?

 

[kaalimaan vartija]

:ashamed: emminä kehtaa soittaa mihkää kun alan heti kuitenki itkee :'(

:hug: Soita vaan. On joku varmasti aikaisemminkin sinne soittanut ja itkenyt puhelimeen. Osaavat suhtautua asiaan ja ymmärtävät tunteitasi.

Joo ihme juttu toi nla. Siellä ihan avoimesti terkalle puhuin että mullaon todella paha olla ja ahdistaa. Tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle. Olen yksinäinen ja mua pelottaa että vauvalle tapahtuu jotain pahaa vaikka se ei realistista edes olekaan.... Heräilin yöllä jatkuvasti tarkistamaan vauvan hengitystä, välillä jopa herätin..... *puistatus* kauheeta aikaa. Ja nle terkan neuvo : Kuule mitäjos kävisit vaunulenkillä, siellä kun on niin ihanat ilmatkin Ja minä kävelin kymmeniä kilometrejä kun en voinut kotiinkaan mennä...

 

[KangasP-Akka]

Tutkin uudelleen kaupungin sivuja ja löysin terveyskeskus psykologin numeron...sinnekkin kai mennään yleensä lääkärin lähetteellä mutta luki myös että voi itse soittaa... jos huomenna soittaisin kun tämän päivän soittoaika oli jo umpeutunut...
Anteeksi ap kun tunkeuduin ketjuusi mutisemaan omia murheitani. Voimia sinulle :hug:

 

[ap]

Lady-bird:
Itsekin painin ja taistelin jatkuvasti tunteiden kanssa. Aina kun selvisin edellisestä ahdistuskohtauksesta ja pystyin taas hallitsemaan tilanteen, päätin etten tarvitse apua, pärjään itse. Mietin olenko edes masentunut vai vain väsynyt? Minua hävetti, en kehdannut puhua asiasta ja pahasta olosta kenellekään muulle kuin miehelleni. ja hänellekin jätin osan kertomatta. Neuvolassa sanoin kaiken olevan hyvin ja niin yritin uskotella myös itselleni. Lopulta 3 viikkoa sitten maailmani romahti. Olin vauvan kanssa kahdestaan kotona, mies töissä. Yksinkertaisesti luuhistuin lattialle enkä jaksanut nousta. Vauva itki vieressäni, mutta en voinut tehdä mitään. Sillä hetkellä ymmärsin, että jos en hanki apua teen jotain itselleni tai pahimmassa tapauksessa vauvalle. Itkin soittaessani neuvolaan, minua hävetti, vielä silloinkin. Hän antoi minulle neuvolapsykologin numeron ja jutteli niin kauan että rauhotuin. Soitin neuvolapsykologille ja sain heti ajan. Onko teidän paikkakunnallanne neuvolapsykologeja? Heille voi soittaa suoraan ja he jos ketkä ymmärtävät, vaikka itkisit ja karjuisit puhelimeen yhtäaikaa. Ole rohkea ja hae apua ennen kuin poltat itsesi aivan loppuun.

Ihana lukea teidän muiden kokemuksia, helpottaa.

 

[sivuhuomautus]

Mun äitikaveri sanoi, että hänellä helpotti osittain jo se imetyksen lopetus. Ihan varmasti lääkityskin on hyvä, mutta imetyshormonit tutkitusti edesauttavat synn. jälkeisen masennuksen syntymistä (tai oikeastaan imetys pitää estrogeenit matalalla ja masennus johtuu osittain siitä). En ole imetysvastainen, itsekin imetän vielä 7,5 kk ikäistä tyttöäni, mutta odotan kyllä omankin oloni kohentumista imetyksen lopetuksen myötä. Eli jos lääkitys vaatii imetyksen lopettamista, niin siitä vaan lopettamaan.