Miten selvitä erosta?

[Niin Yksin]

Eli erottiin avomiehen kanssa tammikuussa. Meillä on yksi yhteinen lapsi. Aluksi ero tuntui parhaalta vaihtoehdolta, koska mikään ei enää yksinkertaisesti sujunut. Olinkin muutaman ensimmäisen viikon oikein onnellinen päästyäni muuttamaan omaan kotiin lapsen kanssa.
Välit kuitenkin on hyvät. Nyt se kylmä todellisuus on iskenyt vasten kasvoja. Ikävöin joka ikinen minuutti miestäni, ja sitä mitä meillä joskus oli. Suhteen loppu oli todella vaikea, mies muuttui aivan erilaiseksi. Masentui, ja alkoi elämään kuin meitä ei olisikaan. Sitouduimme nuorena, ja saimme lapsenkin nuorena, ja osasinkin odottaa että ehkä miehelle voi joskus tulla jokin menokausi koska oli elänyt niin vähän nuoruudessaankin. Ajattelin kuitenkin, että siitä selvittäisiin. Vaan asiat olivat aivan liian vaikeata, ja päädyimme eroon. Nyt ikävöin sitä miestä, jota ei enää ole olemassakaan. Sitä miestä, kehen rakastuin ja kenen kanssa tein lapsen ja elin parasta ja onnellisinta aikaa. Lapsen takia jaksan arjen, ja jaksan pyörittääkin sitä hyvin mutta joka ikinen hetki jossain mielentaka alalla kuitenkin vain mietin miestäni. Antaisin mitä vaan, jos voisimme palata aikaan kun asioille olisi vielä ollut jotain tehtävissä.
En yksinkertaisesti pääse elämässä eteenpäin, kun odotan ja odotan että mies palaa ja voimme yrittää jälleen. Olen aina ollut todella vahva ihminen, ja uskoin eron olevan helpompi minulle kun miehelleni, mutta nyt näyttää että hän on tyytyväinen näin eikä edes muista millaista oli kun olimme onnellisia. En osaa päästää irti, enkä haluakkaan. Toisaalta taas haluan vain unohtaa, ja jatkaa elämää.
Aivan kamala fiilis. RakastanRakastanRakastan....

"On pimeempää sun lähtösi jälkeen
miks kyyneliä välttelin tälleen?
tuskaansa on aivan turha kätkee sisälleen
Haluun kuulla äänesi jälleen
On hiljaista sun lähtösi jälkeen
ja nyt kun sydän kaipaa taas sua,
vaikken takas saa sua, aina rakastan sua"

***

"Nuo hetket takaa vuosien
vain mulle kertoo sen,
että muistoja vaan
paljon mahtuu maailmaan
vaan sydämeen vain jää,
ne jotka tekee kipeää.

Niin on muistoja vaan
kai monta miljoonaa,
mutta sydämeen vain jää
niistä raskaimmat nää. "

***

Löytyisiköhän samassa tilanteessa olevia/olleita, jakamaan tätä liian painavaa taakkaa?

 

[Nette]

Minä olen..

ja tuo kirjoituksesi oli kuin suoraan minun mietteistäni.
Me myös erottiin tammikuussa, sitouduttiin nuorena ja edelleenkin ollaan todella nuoria (itse 19v.) ja yksi pieni lapsi meillä.
Ikävöin miestäni hirveästi, vaikka toisaalta minusta tuntuu että paljon parempi olla vauvan kanssa kahdestaan ja kyllä tämän jaksaa..
Mutta sitten tulee myös niitä hetkiä, että kaipaa häntä niin suunnattomasti, ja sitä aikaa kun kaikki oli todella hyvin ja olimme onnellisia (ja täytyy myöntää, että se aika oli ennen lasta. mies ei ilm. ollutkaan tarpeeksi valmis isäksi ja ottamaan vanhemman vastuuta)
Mutta meillä on sellainen tilanne että mies haluaisi tulla takaisin kovasti, joka ikinen ilta hän muistaa laittaa hyvänyön viestin ja on aidosti pahoillaan erostamme. Tunteet sanoo minun osaltani että ota hänet takaisin mutta järki taas että älä koskaan, joudut taas vain pettymään.
Ehkä meitä ei sitten olekaan tarkoitettu yhteen kun tällaista ajattelen, tiedä sitten. Minua hämää kun mies on nämä kuukaudet mennyt vain kavereiden kanssa, juopotellut hirveesti ja pitänyt hauskaa (ei kuulemma oikeasti ole ollut hauskaa, joi vain suruunsa) ja minä olen ollut yhteisen lapsemme kanssa kahden ja seurannut vierestä tätä touhua. Ei kiva ei!! Aidosti välillä tuntuu, että hän katuu ja näkee sen hänen ilmeestään kun näkee minua..
Onko sinulla myös siten, että kun ei ole pitkään aikaan nähnyt tätä exää niin olo alkaa helpottaa kummasti mutta kun sitten taas näkee niin ikävä tulee hirveän kovana takaisin?
Ja jos saan kysyä, miten olette exänne kanssa sopineet lapsen tapaamisesta ja minkä ikäinen lapsi kyseessä? Meillä tämä asia tuottaa hirveästi vaikeuksia..

 

[Highlanderiina]

:hug: molemmille!

kai tiedätte, että ero oikeasti on yhtä paha paikka kuin läheisen kuolema ja sitä saa/pitää surra.

 

[Niin Yksin]

NETTE: Kiva kuulla kokemuksesi.
Musta tuntuu, että mulla toisinpäin.. Eli kun mies käy meillä, huomaan, että olen ihan onnellinen näinkin enkä välttämättä kaipaa häntä takaisin elämäämme sen suuremmin. Tekisi mieleni kuitenkin aina syliin hypätä, ja rutistaa ja niin olen usein tehnytkin. Ja päästänyt taas pois. Kun emme näe pitkään aikaan, ikävä kasvaa ja kasvaa ja en voi olla miettimättä että mitä hän tekee, ajatteleeko hän meitä.. Ja pelkään myös, että jotain sattuu. Olen jatkuvasti huolissani, kaipaan ja kaipaan. Samanlaisia tuntemuksia kanssasi mulla on siitä, että tuntuu pahalle että kaikki tämä erossa oltu aika, olen minä kantanut kaiken vastuun lapsestamme, ja hoitanut hyvin, asettanut itseni edelle kaikessa. Käymme kerhoissa, harrastamme, leikimme ja näen jokaisen hetken lapsemme elämästä. Olen myös toisinaan hyvin väsynyt, mutta jaksan ja jaksan kuitenkin. Ja kaiken tämän ajan, mies on tehnyt mitä lystää, vailla vastuuta kenestäkään, edes itsestään. Toisaalta, harva voi elää niin kovin kauaa. Ei "minun" mieheni ainakaan, joka oli ns. kunnollinen mies ennen. Odotan, että koska hänen mittansa on täynnä tuota menoa ja vastuuttomuutta. En saisi odottaa... Tässä taas alistan itseäni, koska kaiken jälkeen olisin valmis sekunnissa ottamaan hänet takaisin, enkä ajattele itseäni sen suuremmin että mikä olisi oikeasti parasta minulle.
Voimia myös sinulle, TIEDÄN miltä susta tuntuu!!!!!!! :hug:

RONTTIMUS: :hug: Kiitos. Ja tiedän, että asiaa pitää käsitellä ja surra. Välillä se suru vaan on sanoin kuvailemattoman pohjatonta.

 

[santtu-72]

:hug: 14 vuotta oltiin avoliitossa,kaikki ok...mut kuin salama kirkkaalta taivaalta,mieheni jätti minut,ja 3 lastamme..halusi elämään menetettyä nuoruutta...puoli vuotta on kulunut,minä vahvempana kuin koskaan,kaikesta tuskasta huolimatta,exäni haluaisi tulla takaisin,mutta minulla on hyvä olla tällä hetkellä,en halua palata,ja pelätä et jälleen kerran satutetaa,sydämmeni särkyi niin pahasti!Kaikille kohtalon tovereille heitän pussillisen voimia jatkaa eteenpäin,ja muistakaa,et aurinko jossakin vaiheessa risu kasaanki paistaa :hug:

 

[anjuska]

Minä erosin joulukuussa, tuore tapaus siis sekin.. Olen keskustellut exäni kanssa, ja hän kertoi että muutti suhtautumisensa meihin muihin etäiseksi, koska halusi suojella itseään, ettei sattuisi niin paljon kun jo pidempään on ottanut etäisyyttä.. Ajattelin että ehkä sinunkin miehesi tunsi tarvetta suojautua rankoilta tunteilta, sen vuoksi on ollut etäisen oloinen. Jos sinulla edes toisinaan on hyvä olla ilman miestäsi, olet aivan varmasti tehnyt oikean ratkaisun, luota siihen. Ei ole klisee, että aika parantaa, vaan täyttä totta, ja parin kuukauden sisällä voit ihan takuulla jo paremmin ja alat uskoa tehneesi aivan oikean ratkaisun. Kevät tulee, linnut laulaa, luonto herää eloon, toivon että sinunkin sielusi löytää rauhan ja tasapainon, edes kesään mennessä. Itse uskon huomiseen vankasti, lapseni ovat minulle aivan kaikki, ja heidän hyvinvointinsa takaa minullekin mielenrauhan. Pura kaikki hellyytesi lapseesi/-siisi, huomenna on jo vähän parempi päivä!! :hug: