Miten sitä pystyy hyväksymään sen ajatuksen, ettei ikinä saa

[:(]

kokea romanttista rakkautta? Ja miten saa kuoletettua tunteensa niin, ettei ikinä enää ihastuisi kehenkään?

Mä oon hakannut päätä seinään tän asian kanssa jo 32 vuotta, ja silti mä oon niin idiootti etten voi jo uskoa että tää on nyt tässä. Mua ei kukaan mies voi rakastaa, ei edes ihastua. Seksiin mä saatan kelvata, mutta siihen kaikki sitten jääkin. Joka ainoa kerta, kun mä luulen että kerrankin on molemminpuolista ihastusta ilmassa, mä saan pettyä. Ihan joka hemmetin kerta. Se nyt vaan on niin, että mun kohtalo on olla yksin. Mutta miten sen saa taottua omaan typerään kalloonsa, että lakkais haaveilemasta, toivomasta ja odottamasta?

Mä en halua enää ikinä tuntea mitään.

 

[fe]

kyllä sä voit vielä saada...ehkä ensi vuonna...tai tänä syksynä...ei sitä koskaan tiiä millon kohdalle kolahtaa. . eikä kannata tyytyä pelkkään seksiin.

 

[ihmeenkokenut]

mä luulin, että kun ex jätti mut sen takia, etten voinu saaha lapsia, ettei koskaan löydy sellasta miestä, jolle riittää vaan minä...mutta osoittipa elämä toisin ja löysin ihanan miehen, joka sano, että haluaa mut ensisijaisesti no ihme tapahtu ja hänen kanssaan huomasinkin yllättäen olevani raskaana...minä jonka ei edes koskaan pitänyt saada lasta

 

[:(]

kyllä sä voit vielä saada...ehkä ensi vuonna...tai tänä syksynä...ei sitä koskaan tiiä millon kohdalle kolahtaa. . eikä kannata tyytyä pelkkään seksiin.

Kun en mä voi. Jos voisin, niin kai mä tähän ikään mennessä edes yhden kerran oisin tavannut jonkun miehen, joka rakastais mua? Sellaista ei ole ollut, tuskinpa on olemassakaan. Mä voisin uskoa tuohon, jos edes joskus joku mies ois mua rakastanut. Mut kun ei ole. Mä vaan olen yksin koko elämäni.

 

["sama"]

joo parempi ettei ihastu niin ei tarvii pettyä Surullista. En nyt osaa lohduttaa kun itseänikin ärsyttää tuo sama asia vaikka en ole asian kanssa painiskellutkaan noin kauan.. Oon kyllä menettämässä uskoani "siihen oikeaan" ja romanttiseen rakkauteen yleensäkin..

 

[:(]

mä luulin, että kun ex jätti mut sen takia, etten voinu saaha lapsia, ettei koskaan löydy sellasta miestä, jolle riittää vaan minä...mutta osoittipa elämä toisin ja löysin ihanan miehen, joka sano, että haluaa mut ensisijaisesti no ihme tapahtu ja hänen kanssaan huomasinkin yllättäen olevani raskaana...minä jonka ei edes koskaan pitänyt saada lasta

Mulla on ihanat lapset, luojalle kiitos heistä. Rakkauttakin tosin olisin halunnut kokea. Siis romanttista. Rakkaus lapsiin ja ystäviin ja lapsuudenperheeseen on kuitenkin täysin eri asia kuin romanttinen rakkaus.

 

["vieras"]

rakkauttakin on niin monenlaista.

 

["Halikatti"]

kokea romanttista rakkautta? Ja miten saa kuoletettua tunteensa niin, ettei ikinä enää ihastuisi kehenkään?

Mä oon hakannut päätä seinään tän asian kanssa jo 32 vuotta, ja silti mä oon niin idiootti etten voi jo uskoa että tää on nyt tässä. Mua ei kukaan mies voi rakastaa, ei edes ihastua. Seksiin mä saatan kelvata, mutta siihen kaikki sitten jääkin. Joka ainoa kerta, kun mä luulen että kerrankin on molemminpuolista ihastusta ilmassa, mä saan pettyä. Ihan joka hemmetin kerta. Se nyt vaan on niin, että mun kohtalo on olla yksin. Mutta miten sen saa taottua omaan typerään kalloonsa, että lakkais haaveilemasta, toivomasta ja odottamasta?

Mä en halua enää ikinä tuntea mitään.

Tää on jossain määrin todella paljon minunkin kokemukseni elämästä. Muistan jo 6-vuotiaana ajatelleeni, että mua ei voi koskaan kukaan mies rakastaa eikä mennä naimisiin mun kanssa. Parikymppisenä ajattelin, että olen huoriakin vähäisempi naisena. Mun kokemukset rakkauden saamisesta ovat juuri niin kuin sinun. Se tekee kipeää.

 

[Sama täällä!]

Itse olen jo 38-vuotias ja jo ajat sitten luovuttanut ja sopeutunut pikkuhiljaa ajatukseen. Olen minäkin saanut pettyä niin monta kertaa, että yksinkertaisesti oli pakko laittaa piste sille touhulle. Ja kyllä se ikävä vaan niin on, että joidenkin kohtalo on olla yksin, jos ei vain halua tyytyä johonkin. Ilman seksiäkin pystyy elämään ja pelkällä seksillä vaan hajottaa itsensä.

Juu: "eihän sitä koskaan tiedä..." tai "sillon kun sitä vähiten odottaa..." - turhaa sanahelinää, ainakin omalla kohdallani.

Tsemppiä kuitenkin ap:lle - muista, että elämässä on paaaaljon muutakin ja muista erityisesti se, että SINÄ olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet!

 

[:(]

[QUOTE="sama";22136068]joo parempi ettei ihastu niin ei tarvii pettyä Surullista. En nyt osaa lohduttaa kun itseänikin ärsyttää tuo sama asia vaikka en ole asian kanssa painiskellutkaan noin kauan.. Oon kyllä menettämässä uskoani "siihen oikeaan" ja romanttiseen rakkauteen yleensäkin..[/QUOTE]

Eniten mua satuttaa se ajatus, että uskon olevan romanttista rakkautta ja että ihmisille on "se oikea". Mutta niitä ei vaan ole olemassa mulle. Mä oon jäänyt täysin ilman, kun niitä on jossain joskus jaettu.

Tuntuu niin pahalta, kun tuntuu että ihan jokaisella muulla ihmisellä on rakkautta, joku joka rakastaa. Ihan sama ulkonäölle, luonteelle, yhtään millekään, siltikin niillä on joku joka rakastaa. Mikä mussa on niin pahasti vialla, että mua ei voi kukaan mies rakastaa? Mä olen siis rumempi kuin yksikään muu ihminen tällä planeetalla. Mä olen siis luonteeltani kauheampi kuin yksikään pedofiilimurhaaja tällä planeetalla. Mä olen siis tyhmempi ja kauheampi ja kamalampi kuin yksikään muu tällä planeetalla. Ei tätä voi mikään muu selittää. Tuntuu niin pahalta.

 

[gj]

Kun en mä voi. Jos voisin, niin kai mä tähän ikään mennessä edes yhden kerran oisin tavannut jonkun miehen, joka rakastais mua? Sellaista ei ole ollut, tuskinpa on olemassakaan. Mä voisin uskoa tuohon, jos edes joskus joku mies ois mua rakastanut. Mut kun ei ole. Mä vaan olen yksin koko elämäni.

no siinähän se vaikeus usein onkin....että ne tunteet ei just vaan kohtaa...mä joskus harmittelin, että miksi joku ihan kiva mies tykkäs musta, mutta mä en vaan kokenu samoin häntä kohtaan ja sitten taas toisinpäin kun ite tykkäsin, niin toisella ei natsannu.

sitä ei kuule koskaan tiedä miten joku on voinut salaakin olla ihastunu sinuun...ei vaan joka miehelläkään rohkeus riitä. Mäkin joskus nuorena kuulin sivuteitä jälkikäteen miten joku poika oli ollu muhun ihastunu ja miettiny että miten se vois muhun tutustua kun mä olin sellanen kotihiiri etten käyny missään baareissa jne. eikä me sitten koskaan edes tutustuttu.

 

[Venakko Milanna]

Miks oot siitä mieltä? kyllä varmasti vielä saat kun oikein etsit

 

["hei"]

Tuolla asenteella se ei olekaan mahdollista. Pura suojakuoresi ja uskalla antautua. Ehkä tosiaan jotain voikin tapahtua.

 

[:(]

Itse olen jo 38-vuotias ja jo ajat sitten luovuttanut ja sopeutunut pikkuhiljaa ajatukseen. Olen minäkin saanut pettyä niin monta kertaa, että yksinkertaisesti oli pakko laittaa piste sille touhulle. Ja kyllä se ikävä vaan niin on, että joidenkin kohtalo on olla yksin, jos ei vain halua tyytyä johonkin. Ilman seksiäkin pystyy elämään ja pelkällä seksillä vaan hajottaa itsensä.

Juu: "eihän sitä koskaan tiedä..." tai "sillon kun sitä vähiten odottaa..." - turhaa sanahelinää, ainakin omalla kohdallani.

Tsemppiä kuitenkin ap:lle - muista, että elämässä on paaaaljon muutakin ja muista erityisesti se, että SINÄ olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet!

Miten sä olet pystynyt luovuttamaan ja sopeutumaan ajatukseen? Mä voisin vaikka tyytyäkin johonkin, kun olis edes joku joka rakastuis muhun. Vaan ei sellaista miestä ole olemassakaan.

Halikatti.. Halaus sinulle. Tiedän tunteesi.

Savanna, siksi olen sitä mieltä että kertaakaan mun elämäni aikana ei kukaan mies ole mua rakastanut. Ei yksikään. Eikä mitään sen suuntaista ole näkyvissä tässäkään hetkessä. Mä en jaksa enää etsiä. En jaksa käydä baareissa, en tasan lähde enää nettin deittipalstoille rikkomaan itseäni yhtään enempää. Töissä ja työn ulkopuolella yksikään mies ei katso mua kahta kertaa. Kukaan ei tule mua hakemaan kotoa, mutta kukaan ei myöskään tule vastaan vaikka kuinka etsisin.

Koko jutun juoni on yksinkertaisesti se, että mua ei voi kukaan (mies) rakastaa. Se vaan on niin totta.

 

[hjkk]

Eniten mua satuttaa se ajatus, että uskon olevan romanttista rakkautta ja että ihmisille on "se oikea". Mutta niitä ei vaan ole olemassa mulle. Mä oon jäänyt täysin ilman, kun niitä on jossain joskus jaettu.

Tuntuu niin pahalta, kun tuntuu että ihan jokaisella muulla ihmisellä on rakkautta, joku joka rakastaa. Ihan sama ulkonäölle, luonteelle, yhtään millekään, siltikin niillä on joku joka rakastaa. Mikä mussa on niin pahasti vialla, että mua ei voi kukaan mies rakastaa? Mä olen siis rumempi kuin yksikään muu ihminen tällä planeetalla. Mä olen siis luonteeltani kauheampi kuin yksikään pedofiilimurhaaja tällä planeetalla. Mä olen siis tyhmempi ja kauheampi ja kamalampi kuin yksikään muu tällä planeetalla. Ei tätä voi mikään muu selittää. Tuntuu niin pahalta.

no hei jos ajattelee jo alkuunsa olevansa kamala ja ruma ym ikävää niin sitä tuppaa sitten antamaan sen kuvan eteenpäin niille mahdollisille ihastuksillekkin. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen vetää puoleensa sellaisia ihmisiä, jotka käyttävätkin vaan toisia hyväksi, eivätkä oikeasti rakasta ja välitä. Täytyy oppia rakastamaan itseään ja hyväksyä itsensä, jos haluaa jonkun toisenkin oikeasti kiinnostuvan itsestään. Itsesääli ei valitettavasti vedä ketään puoleensa.

 

["Halikatti"]

[QUOTE="hei";22136124]Tuolla asenteella se ei olekaan mahdollista. Pura suojakuoresi ja uskalla antautua. Ehkä tosiaan jotain voikin tapahtua.[/QUOTE]

Voisitko kertoa kuinka se puretaan? Eli miten itsekään sen tekisit, jos olisit ap? Ei se ole noin helppoa, eihän muuten kellään täällä olisi ko. ongelmia. Toivottavasti ymmärrät myös tämän.

 

[:(]

[QUOTE="hei";22136124]Tuolla asenteella se ei olekaan mahdollista. Pura suojakuoresi ja uskalla antautua. Ehkä tosiaan jotain voikin tapahtua.[/QUOTE]

Voi ystävä kiltti. Miten monta kertaa mä oonkaan tuon tehnyt ja ihastunut. Ja ihan tasan yhtä monta kertaa mä oon saanut pettyä. Kaikki on aina ollut täysin yksipuolista. Aina.

 

[Micosa]

Jos on "pakottava" tarve löytää rakkautta ja kumppani se saattaa eleistä, puheista paistaa läpi ja karkoittaa ihmisen pakoon. Harvapa sitä ensimmäisen tahi toisen tapaamiskerran jälkeen "tietää" että toinen on itselle se hyvä. Anna itsellesi sekä tuttavuuksillesi aikaa tutustua toisiinne niin eiköhän se siitä omalla painollaan etene.

 

[akateeminen äiti]

Ensimmäiseksi pitäisi rakastaa itseään - vasta sitten voit rakastaa toista ja se toinen rakastaa sinua. Ehkä olet jo lapsuudessa kokenut hylkäämistä ja siksi tavallaan ajaudut samankaltaisiin tuttuihin kokemuksiin aina uudelleen? En halua syyllistää tai tehdä elämääsi vaikeammaksi kuin se jo on, mutta asialle varmasti voisi tehdä jotakin, esim. terapeutin kanssa asioita voisi käydä läpi?

 

[:(]

no hei jos ajattelee jo alkuunsa olevansa kamala ja ruma ym ikävää niin sitä tuppaa sitten antamaan sen kuvan eteenpäin niille mahdollisille ihastuksillekkin. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen vetää puoleensa sellaisia ihmisiä, jotka käyttävätkin vaan toisia hyväksi, eivätkä oikeasti rakasta ja välitä. Täytyy oppia rakastamaan itseään ja hyväksyä itsensä, jos haluaa jonkun toisenkin oikeasti kiinnostuvan itsestään. Itsesääli ei valitettavasti vedä ketään puoleensa.

En mä ole aina näin ajatellut. Vasta viime aikoina.
Pakkohan se on itseensä mennä ja miettiä mikä mussa on kun olen aina yksin. Enkä mä keksi mitään muutakaan syytä. Vertaan itseäni kaikkiin niihin muihin, joita joku rakastaa. Mun yksinolon syynä on joko mun ulkonäkö tai sisin. Tai ehkä molemmat. Mä olen jotain kerrassaan kauheaa, koska kukaan ei ole ikinä rakastunut muhun.
Edes silloin, niinä vuosina, kun en todellakaan vellonut itsesäälissä vaan olin onnellinen ja tyytyväinen siihen mitä mulla oli, kukaan ei ihastunut muhun. Mä tunsin säteileväni, olin omasta mielestäni ihana ja suloinen ja söpö ja rakkauden arvoinen. Mitään ei silti ikinä tapahtunut.

Kyllä jo näin monen vuoden jälkeen tyhmempikin ihminen alkaa pohtimaan, mikä itsessä on vikana kun tilanne on tämä. Ei se ole itsesäälissä vellomista, vaan tosiasioiden kohtaamista.

 

[:(]

Jos on "pakottava" tarve löytää rakkautta ja kumppani se saattaa eleistä, puheista paistaa läpi ja karkoittaa ihmisen pakoon. Harvapa sitä ensimmäisen tahi toisen tapaamiskerran jälkeen "tietää" että toinen on itselle se hyvä. Anna itsellesi sekä tuttavuuksillesi aikaa tutustua toisiinne niin eiköhän se siitä omalla painollaan etene.

Kun ei tule edes niitä ensimmäisiä treffejä. Mä en kiinnosta miehiä.

Suhtauduin mä asiaan ihan miten tahansa, etsin tai olen etsimättä, kaipaan tai olen kaipaamatta, olen tyytyväinen tilanteeseeni tai sitten tyytymätön, tilanne on aina tämä sama. Ei niillä ole mitään merkitystä ainakaan mun tapauksessani.

 

["Halikatti"]

no hei jos ajattelee jo alkuunsa olevansa kamala ja ruma ym ikävää niin sitä tuppaa sitten antamaan sen kuvan eteenpäin niille mahdollisille ihastuksillekkin. Huonolla itsetunnolla varustettu ihminen vetää puoleensa sellaisia ihmisiä, jotka käyttävätkin vaan toisia hyväksi, eivätkä oikeasti rakasta ja välitä. Täytyy oppia rakastamaan itseään ja hyväksyä itsensä, jos haluaa jonkun toisenkin oikeasti kiinnostuvan itsestään. Itsesääli ei valitettavasti vedä ketään puoleensa.

Tää on niin totta, että hyväksikäyttäjiä saa varoa. Mulle on juuri selvinnyt, että oma isäni ei oikeastaan välitäkään minusta, ja voin miettiä kuinka paljon sillä on tekemistä uskomusteni kanssa. Olen 37v. ja käyn juuri isäkriisiä joka on oikeasti tapahtunut jo kai kun olin 2,5v ja vanhempani erosivat. Isä on ollut läsnä elämässäni, ja olin isän oikea tyttö, mutta kun äskettäin todella tuli tarve saada hänet tukemaan minua eräässä asiassa hän suorastaan häipyi minun elämästäni ja olen vieläkin aivan turta..

Luulin siihen asti, että minulla on lähes paras isäsuhde maailmassa... Ja hah hah hah hah hah hah....

 

[:(]

Ensimmäiseksi pitäisi rakastaa itseään - vasta sitten voit rakastaa toista ja se toinen rakastaa sinua. Ehkä olet jo lapsuudessa kokenut hylkäämistä ja siksi tavallaan ajaudut samankaltaisiin tuttuihin kokemuksiin aina uudelleen? En halua syyllistää tai tehdä elämääsi vaikeammaksi kuin se jo on, mutta asialle varmasti voisi tehdä jotakin, esim. terapeutin kanssa asioita voisi käydä läpi?

Kiitos sympatiastasi.
Kyllähän mä itseäni rakastan, ja olen pyrkinyt käsittelemään menneisyyden asioita sekä terapiassa että itseni kanssa hiljaa. Mutta kun ei, niin ei.

Olkaa onnellisia te, jotka ette käsitä että joillakin vaan on näin. Riippumatta täysin siitä, mitä ajattelee, kokee, tuntee, tekee ja miten on. Pakko varmaan uskoa kohtaloon. Mun kohtalo on olla kokematta romanttista rakkautta.

 

[:(]

[QUOTE="Halikatti";22136194]Tää on niin totta, että hyväksikäyttäjiä saa varoa. Mulle on juuri selvinnyt, että oma isäni ei oikeastaan välitäkään minusta, ja voin miettiä kuinka paljon sillä on tekemistä uskomusteni kanssa. Olen 37v. ja käyn juuri isäkriisiä joka on oikeasti tapahtunut jo kai kun olin 2,5v ja vanhempani erosivat. Isä on ollut läsnä elämässäni, ja olin isän oikea tyttö, mutta kun äskettäin todella tuli tarve saada hänet tukemaan minua eräässä asiassa hän suorastaan häipyi minun elämästäni ja olen vieläkin aivan turta..

Luulin siihen asti, että minulla on lähes paras isäsuhde maailmassa... Ja hah hah hah hah hah hah....[/QUOTE]

Hei, musta on alkanut tuntumaan samalta. Jotenkin. Mäkin oon aina luullut että olen isälleni rakas ja tärkeä. Tai varmaan olenkin, mutta viime aikoina hän on alkanut kohtelemaan mua melko inhottavasti varsinkin ollessaan humalassa. Piikittelyä ja ilkeilyä, ja se satuttaa. Selvinpäin ollessaan ei kauheasti ole muhun yhteydessä, ollaan kai etäännytty viimeisten vuosien aikana. Mä oon aina kuvitellut, että oma isäni rakastaa mua täysin varauksetta ja täysillä, ei niin sitten vissiin olekaan. Mäkin oon luullut, että mulla on maailman paras isäsuhde, en sitten tiedä. Jotenkin vain sanat joita en koskaan uskonut isäni suusta kuulevani, ovat alkaneet murentamaan tuota uskomusta.

 

[taikamatto]

No, tuolla asenteella et ainakaan. Epätoivoisista ihmisistä lähtee nimittäin sellainen viba että kaikki täysjärkiset kiertävät kaukaa.