[QUOTE="vieras";28443494]Mä taas ajattelen että parisuhteessa voi joskus olla sellainen huonompi kausi, jolloin toisen naaman näkeminenkin ärsyttää. Varsinkin pitkässä suhteessa eläminen ei ole pelkkää onnea ja auvoa. Tuosta saatetaan päästä kuitenkin yli ja rakkaus voi taas roihuta. Mutta jos sillä hetkellä kun oma puoliso on jonkin vastoinkäymisen takia vaikka väsynyt, uupunut ja haluton lähdetään etsimään jotain mielenkiintoisempaa aidan toiselta puolelta niin lopputulos on kyllä helposti selvillä.
Tiedän useammankin perheen jossa pikkulapsivaiheessa naisella on aika, voimat ja energia mennyt lapsiin ja töissäkäymiseen. Jotkut ovat eronneet, toiset ovat saaneet parisuhteeseen uutta virtaa kun lapset ovat vähän isompia.
Eli en nyt olis samaa mieltä kaikissa tilanteissa siitä että ero olisi tullut joka tapauksessa. Ehkä olisi, ehkä ei.[/QUOTE]
Jos suhde on loppu, niin se on loppu. Ei siinä silloin ole enää paluuta onneen ja auvoisuuteen, vaikka päällään seisoisi. Eikä kaikki suhteet ole edes sellaisia, että niiden vuoksi kannattaisi loputtomiin yrittää...ei kaikkia suhteita vaan ole luotu kestämään. Eikä tarvitsekaan olla.
Mä olen kokenut muutamia kertoja tilanteen, jossa suhde on totaali loppu. Joten tiedän millaista se ns. oikea loppu on.
Tämän lisäksi olen mm. tässä nykyisessä liitossani kokenut tilanteita, joissa on onni ja auvoisuus melko kaukana.
Mutta näissä kahdessa tilanteessa on ero. ISO ero.
Väitän tunnistavani sellaisen tilanteen, jossa jatkumoa ei enää ole ja osaan erottaa sen sellaisesta tilanteesta, jossa nyt vaan vedellään matalalentoa, mutta toivoa paremmasta on vielä olemassa.
En voisi kuvitellakaan, että esim. tässä nykyisessä, kohta 7v kestäneessä liitossa tulisi kurkittua aidanraosta muita niittyjä. Enkä ihan helpolla usko samaa miehestänikään. Ei edes kaikkein huonoimpina kausina.
Ellei sitten joku ruma päivä käy niin, että eteen tulee THE END. Totaali loppu. Mutta sen kyllä tunnistaa, eikä sitä sekoita "no kun meillä meni niin huonosti"-tilanteeseen.
Jokainen kokemani ero on joko yhteinen päätös, tai omani. Ja joka kerta olen ollut 100% varma siitä, että olen tehnyt oikein. Ikinä, koskaan, enkä milloinkaan ole haikaillut eksien perään, sillä ne suhteet on koluttu niin viimeisiä senttejä myöden loppuun, että tiedän aivan varmaksi, ettei niillä ole enää mitään annettavaa.
Pikkulapsiperheessä aika voikin mennä pitkälti niihin lapsiin. Mutta jokainen normaalijärjellä varusteltu ihminen ymmärtää sen, että niin se monasti vaan menee. Kyse on kuitenkin rajallisesta ajasta, kenties muutamasta vuodesta, jonka jälkeen tilanne taas muuttuu. Se on eri asia, kuin se lopullinen loppu, mikä joidenkin suhteiden eteen sitten seinäksi nousee. Se lopullinen loppu voi toki tulla eteen siinä pikkulapsiaikana, mutta voi se eteen tulla muulloinkin.
Me rämmitään taas kohta suossa, kun uusi vauva syntyy. Punnitsimme asiaa kuitenkin jo ennakkoon ja uskomme liittomme kestävän vielä uuden vuava-ajan. Onhan se toki raskasta (mä olen ensimmäiset 3kk aivan hirveä hirviö, voi mies parka!) mutta me osataan miettiä asioita myös pitkälle eteen. Me juuri pari päivää sitten haaveiltiin siitä, kun saadaan aikanaan niitä lastenlapsia hoitoon. Yhteistä elämää on siis vielä senkin jälkeen, kun omat lapset ovat kasvaneet ja pesästä pois lentäneet.
Ei varmastikaan kaikkien kohdalla ero olisi tullut joka tapauksessa. Mutta omalla kohdallani se kolmannen osapuolen oleminen kuvioissa ei muuttanut tilannetta.
Ja olen ollut myös vastapuolella tuossa asettelussa. Olin se toinen nainen. Mutta tuokin suhde oli kohdannut lopullisen loppunsa jo ennen, kuin minä astuin kuvioihin...vaikkei sitä oltu sitä ennen vielä sitten ääneen sanottukaan.
Itse pidinkin hyvin tärkeänä sitä, etten minä vain ole edes osasyy eroon. Ja mulle vannomalla vannotettiin, etten ole. Tuo suhde oli jo lopullisessa lopussa. Eikä mulla ole syytä tätä asiaa epäillä.
