Miten tästä eteenpäin?

[Joku jossain joskus]

En saa unta, kun asiat vain pyörivät mielessä. Ukko nukkuu humalaisen autuasta unta, lapset unten mailla niinkuin pitääkin, vain äiti valvoo ja murehtii.
Olen niin onneton. Olen kyllästynyt olemaan miehelleni sylkykuppi. Olen kyllästynyt kuuntelemaan jatkuvaa haukkumista, huutamista, nöyryyttämistä muiden nähden ja alistamista. Olen kuitenkin menettänyt kaiken itsekunnioitukseni. En osaa lähteä tai laittaa miestä lähtemään. En jaksa tätä elämää tämmöisenäkään, ei tämä voi olla normaalia.
En ole syytön minäkään. Mies kun haukkuu minua, minä haukun lapset. Kierre kiertää ja lapset kärsivät eniten. Olisinko parempi äiti ilman miestäni. En tiedä, luulisin.
En osaa tai jaksa edes kirjoittaa tätä pahaa oloa ulos. Olen niin loppu henkisesti. Miten pääsen tästä umpikujasta ulos?

 

[äitiliini ja poitsu]

Ensiksi voimia jaksa lasten kanssa. Ja toiseksi eikö olisi parempi älähteä lasten kanssa ja aloittaa uusi elämä. Jaksat lasten kanssa paljon paremmmin kun ei ole tuollaista miestä rasitteena.
Huudot lapsillevähenee yms. ja voit vaan keskittyä heihin ja itsesi..

Kuulostaa varmaan aikasta jyrkältä ja karulta tekstiltä, en tarkoita pahoittaa sun mieltäsi. Toivottavasti saat asiat järjestykseen.

 

[taustalla]

Voimia sinulle..

Halusin vastata tähän viestiin koska minulla on omakohtasia kokemuksia kutakuinkin samanlaisesta tilanteesta lapsena. Isäni petti äitiäni ja äiti purkas kaiken vihansa minuun ja olen saanut siitä kärsiä vielä aikuisenakin, mulle on tullut sellanen tapa että puran huonon oloni ihmiseen joka sillä hetkellä silmissäni on, vaikka hän olisi syytön.

Älä syytä itseäsi mistään (ainakaan tuon tekstin perusteella), sillä tiedän että sinulla on vaikeaa ja et haluaisi lapsillesi huutaa! Kestin n. 7 vuotta sitä kärsimystä, ja lopulta kun olin 14v. pistin vanhempani kirjoittamaan eropaperit, sillä äiti ajatteli että kaikki vielä muuttuu jne. eikä halunnut eroa. Molemmat ovat löytäneet uudet puolisot, isäni on rauhottunut uueden naisensa kanssa ja heillä on pieni vauva, äitini elää onnellisesti uuden miehen kanssa joka kohtelee äitiäni kuin timanttia. Minä elän onnellisesti mieheni kanssa, vaikka nuo asiat vielä silloin tällöin pyörivät päässäni, kävin jopa terapiassa sen takia.

En tarkalleen tiedä teidän tilannettanne, mutta muista lapsien lisäksi ajatella myös itseäsi, ja tehdä päätöksiä myös niin. Ja se terapia olisi tehnyt äidillenikin hyvää, mutta hän ei ole mennyt. Jos sinulla ei ole ketään läheisä ihmisiä kenelle puhua luottamuksellisesti niin suosittelen terapeuttia. En sillä että pitäisin sinua milläänlailla hulluna tai muuta, on vaan hyvä päästä puhumaan jollekin ja selvittelemään sitä tilannetta jonkun kanssa.

Koita pärjätä ja parempaa uutta vuotta teidän perheelle! :hug:

 

[taustalla]

Katson asiaa oman lapsuuteni kannalta.
Meillä isä määräsi kaikessa, äiti on nöyrä ihminen, joka ottaa kaiken P* vastaan mukisematta. Isä haukkui äitiä vaikka miksi lapsiensa kuulen, #&%£$!* yms.ilman syytä, äiti otti vain kaiken vastaan. Sitten hän huusi meille kaiken pahan olinsa koska ei miehelleen uskaltanut. Olin 6 vuotias kun aloin toivomaan vanhempieni eroa oikeasti, meillä lapsilla oli tosi paha olla kotona. Aina sai pelätä milloin se huuto alkaa. En uskaltanut olla enää oma itseni siinä talossa, sulkeuduin täysin ja aloin oireilla vihanpidolla ja mykkäkouluilla.
Kun kasvoin teiniksi, aloin saada osani isäni huudoista ja haukuista. Äiti oli aina hänen puolellaan, vielä tänäkin päivänä vanhempieni välit samanlaiset, itse olen jo kolmellakymmenellä.
Asian pointti on että ajatelkaa hyvät ihmiset sitä lasten parasta, se on tärkeintä. Jos vanhemmat ei todellakaan pysty välejään oikeasti saamaan kuntoon, erotkaa! Ite en todellakaan allekirjoita lausetta että tänä päivänä erotaan liian helposti.. ketkä ihmiset on tätä mieltä, nekö jotka ei tiedä mistään mitään ja itsellä on elämä kunnossa. Helppohan sitä on tuomita toisia sitten.
Vanhempani ovat ottaneet kirjaimellisesti kunnes kuolema erottaa lauseen.. mikä klisee!