Miten teillä on mennyt siippanne kans vauvan syntymän jälkeen? Onko suhde parantunut/huonontunut/muuta, mitä?

[nimimerkki]

Meillä menee miehen kanssa nykyään aina laihasti... On jotenkin tulehtuneet välit, riidellään tosi paljon... Henkistä väkivaltaa, heikoimmilla ajoilla/hetkillä joskus jopa oon lyönyt ja mies saattanu vaik vesilasin nakata naamalle tms.... Minä oon ollu jo jonku aikaa masentunu, ei lääkiitystä, mutta terapeutilla oon käynyt traumojeni takia(lapsuudesta hyväksikäyttöjuttu). Miehellä on vuorotyö ja tekee paljon lisätöitä ansiotyön lisäksi. Tähän minä olen kyllästynyt ehkä kaikista eniten tällä hetkellä. Toki meillä on paljon hyviäkin hetkiä, mutta paljon onnellisempaakin voisi olla jos mulla olisi enemmän voimia tavalliseen arkeen ja mies vähentäisi reilusti omia ylimääräisiä työjuttujaan. Ja toki paljon tekeekin kotitöitä, mutta mua jostain syystä stressaa nuo ylimääräiset hommat, koska se aika on AINA lapsilta ja parisuhteelta pois. Todellakin pärjättäis rahallisesti miehen työtuloilla + mun etuudet.

Meille tulee just kolmas lapsi. Pelottaa valmiiksi tosi paljo miten meidän arjen käy, kun tämä lapsi syntyy. Tuleeko sekottaan pakan pahemmaksi vai voisiko kenties vaikka jotenkin muuttaa parempaan suuntaan meidän elämää. Kaksi ekaa lasta on päivähoidossa. Mutta kyllä mua silti ahistaa välillä, miten itte jaksan, lähinnä tuota et miten parisuhteen käy! Miten miehen sais kertakaikkisesti ymmärtämään, et häntä tarvittais tässä hiukan enemmän? Nyt raskausaikana ei ole paljoakaa osottanu mielenkiintoa raskautta/mun vointia/kotia/lapsia/KAIKKEA tavallista=JUURI MEIDÄN perheen arkea kohtaan, vaikka mulla on ollu tosi vaikee raskaus sekä henkisesti että fyysisesti. En väitä et olisin ite ollu enkeli hälle, mut jotenkin vaan tuntuu että oon niin yksin

 

[NeitiNasu]

Samat ajatukset. Mun lapsuus traumat (samaa lajia kun sulla ) on tosin selvitetty jo aiemmin. Mutt kyll tää rankkaa on, ei siitä pääse mihinkään. Ei meillä mitään henkistä väkivaltaa ole, mutta mies on paljon töissä, mä raskaana ja yksin tässä arjessa.

 

[Pamppelsson]

Meidän suhde on pysynyt yhtä hyvänä kun ennenkin, ehkä muuttunut hiukan, siis parempaan suuntaan.

 

[:)]

meillä suhde kyllä lähentynyt kovasti. En osaa selitää miksi, mutta rakkaus lasta kohtaan on lisännyt kyllä sitä rakkautta myös puolisoa kohtaan (vaikka aiemminkin ollaan toisiamme rakastettu )

 

[ap]

Mitäh, NeitiNasu, ootko sä voinu selvitä jo noista traumoista? Miten kauan siitä on aikaa? Mulla ei oo välillä toivoa ollenkaan, tuntuu että asia piinaa mua lopun elämää, sekä omaa että meidän yhteistä miehen kanssa, lapsiinkin vaikuttaa monella tavalla epäsuorasti

 

[ap]

Niin, meilläkin ekan lapsen jälkeen parani parisuhde, toisen jälkeen oli mitä parhain, tuntu et koskaan ei ole ollu niin onnellista aikaa elämässä. Nyt sitten ennen tätä kolmatta on päässy tällaseks tilanne...

 

[kunnon kinttaat]

Meillä on tasaantunu, siis positiivisessa mielessä. Ennen oltiin melkosia riitapukareita mut ei enää, ehkä just tuo miehen työ ressaa sekun tekee helposti semmosta reilu 60h/vko niin ei sitä yhteistä aikaa juuri ole,mut näillä mennään.

 

[muhvi]

Äh, ei tää ainakaan parantunut ole :/

Tuntuu kun miehellä olis alkanut murkkuikä ton esikon syntymän jälkeen, välillä taas menee paljon paremmin mutta jostain kumman syystä mun pilvilinnat tulee aina alas kovalla rytinällä. :|

 

[eräs äiti]

Silloin ku ootin esikoista, vaikka oltiin tunnettu vuosia, mut asuttu tavallaan yhessä vain vähän aikaa jne. oli se koko odotusaika aikamoista, riideltiin ja mulla heitti hormoonit ihan hullunmyllyä, nyt ihmetellään miten silloin edes siitä kaikesta selvittiin! Sit kun aloin odottaa kakkosta niin jotenki asiat parani, siis sitä ennen kin mut kun kakkonen syntyi ni mun ei tarvinu sanoa sille enää ns. mistään. Se automaattisesti leikkiii ja on lasten kanssa, antaa mullekkin omaa aikaa ja jos huomautan asiasta ni kyllä se sitä mulle suo, saan mennä menojani ja sopia niitä ja siis ei tarvi enää vääntää kotitöistä sun muista. Kaikki asiat vaan on lutviutunu tässä kun ollaan kahden lapsen vanhempia, molemmat kantaa sen vastuun niistä ja kodista vaikka vain nmies käy esim. töissä, se ei ole meillä syy siihen ettei miehen tarvitse esim. imuroida silloin tällöin tms. Nyt odotetaan kolmosta ja asiat ei vois olla paremmin, tää tuntuu niiin oikealta, tänäänkin taas totesin kuinka mieheni on oikeesti hienoa isä ja olen ylpeä hänestä. Lupautui hoitamaan meijän 1,5vuotiaan ja kavereittemme saman ikäisen, sillä me äidit mennään isompien lasten kanssa teatteriin ja kaverin mies on joutui yllättäen töihin.

Mulle sanoi yks tyyppi kun aloin odottaa kakkosta et sinne menee kuule parisuhde ja kaikki, et voitte heittää samantien hyvästit, mut kaippa se on ihan suhteesta sitte kii ja siitä mitä molemmat haluaa ja vaatii toiselta ja et ollaan valmiita yhessä hoitamaan suhdetta ja tekeeen töitä sen eteen.

On meilläkin tietty riitoja ja puolia jotka toisessa ärsyttää ja ei sitä seksiäkään kerkeä tässä harrastamaan kun mies tekee vielä yötyötä ja on harvoin vapailla, mut ne on vaan asioita joiden tilanne on nyt se mikä on...

 

[NeitiNasu]

Mitäh, NeitiNasu, ootko sä voinu selvitä jo noista traumoista? Miten kauan siitä on aikaa? Mulla ei oo välillä toivoa ollenkaan, tuntuu että asia piinaa mua lopun elämää, sekä omaa että meidän yhteistä miehen kanssa, lapsiinkin vaikuttaa monella tavalla epäsuorasti

Joo: mulle kävi silleen, että muutettiin sen miehen naapuritaloon kun olin teini-ikäinen, ja siitä alko selviytyminen. Pohjan kautta, luonnollisesti. Kävin terapiassa vuoden, söin masennukseen lääkkeitä, mutt kyllä se siitä parani pikku hiljaa. Onneksi jo ennen tätä miestä ( tai en tiedä, mikä onni se sitten on kun kerkesin uudet traumat hankkia jo neitin isän kanssa ennen tätä nykyistä siippaa ). En voi sanoa että olisin täysin selvinnyt, mutta ainakin pystyn elämään asian kanssa niin hyvin kun se on mahdollista.

 

[ap]

Eräs äiti, missä vaiheessa odotat kolmatta?

Onko sulla NeitiNasu nytkin masennuslääke, vai pärjäätkö ihan "luomuna"??? Musta tuntui että kävin tokan jälkeen ihan siellä pohjalla, joten jospa ei ihan niin pohjalle taas pudottais tän kolmannen jälkeen. Tänkin jännittäminen tuo oman stressinsä tähän elämään. Odotan vain, että aika menis nopeasti, saatais tää vauva, ja olis jo lapset isompia. Olis tämäkin vaikea elämänvaihe takana. Harmittaa ja on katkera mieli, kun joillekin just tää aika on sitä ihaninta kun saa lapsia jne...ja itellä tähän kaikkeen liittyy NIIIIIIIIIIIN paljon murhetta ja kipua :""""""(((

 

[NeitiNasu]

Eräs äiti, missä vaiheessa odotat kolmatta?

Onko sulla NeitiNasu nytkin masennuslääke, vai pärjäätkö ihan "luomuna"??? Musta tuntui että kävin tokan jälkeen ihan siellä pohjalla, joten jospa ei ihan niin pohjalle taas pudottais tän kolmannen jälkeen. Tänkin jännittäminen tuo oman stressinsä tähän elämään. Odotan vain, että aika menis nopeasti, saatais tää vauva, ja olis jo lapset isompia. Olis tämäkin vaikea elämänvaihe takana. Harmittaa ja on katkera mieli, kun joillekin just tää aika on sitä ihaninta kun saa lapsia jne...ja itellä tähän kaikkeen liittyy NIIIIIIIIIIIN paljon murhetta ja kipua :""""""(((

Ei oo lääkkeitä: ne loppu sillon 2001, ja sen jälkeen en oo tarvinnut. En silloinkaan, kun ex miehen kanssa käytiin parisuhdeterapiassa perheväkivallan vuoksi, sain aika hyvin pidettyä itseni kasassa.
Nyt ainoa lääke mistä on keskusteltu on lääke paniikkikohtauksiin: tosin sitä jäädään nyt vielä miettimään, ett onko sille tarvetta vai ei.
Minkä ikäisiä sun lapset onkaan? Musta tuntuu ett mä olen ihan yleisesti ottaen vähän huono kestämään tätä pieni lapsi vaihetta ja sitä kun kaikki on vielä edessä päin: nautin kyllä vauvoista, mutta heti 1 veestä ylöspäin alkaa se vaihe kun mun pitää hammasta purra ja ajatella parempia aikoja että selviän siitä parista vuodesta kun pää on vielä tyhjää täynnä noilla muksuilla mutta fysiikka pelaa turhan hyvin.. :ashamed: Yritän nauttia siitä tälläkin kertaa, mutta melko heikolla menestyksellä. Nautin ehkä sitten myöhemmin..

 

[eräs äiti]

Eräs äiti, missä vaiheessa odotat kolmatta?

Onko sulla NeitiNasu nytkin masennuslääke, vai pärjäätkö ihan "luomuna"??? Musta tuntui että kävin tokan jälkeen ihan siellä pohjalla, joten jospa ei ihan niin pohjalle taas pudottais tän kolmannen jälkeen. Tänkin jännittäminen tuo oman stressinsä tähän elämään. Odotan vain, että aika menis nopeasti, saatais tää vauva, ja olis jo lapset isompia. Olis tämäkin vaikea elämänvaihe takana. Harmittaa ja on katkera mieli, kun joillekin just tää aika on sitä ihaninta kun saa lapsia jne...ja itellä tähän kaikkeen liittyy NIIIIIIIIIIIN paljon murhetta ja kipua :""""""(((

Tällä hetkellä vkoja 15 kasassa. Paljonko sulla on? Aika kurjalle tuntuu puolestas, en siis halunnu todellakaan tuossa "hehkutella" vaan ihan kertoa miten meillä on...tiedä sitten, molemmat lapset meillä olleet ns. helppoja et ollaan saatu nukuttua yömme sun muuta, et tästä kolmannesta ollaanki vitsailtu et tästä tulee koliikkivauva, et nyt opetetaan meille millasta se vauva-elämä oikeesti voi olla raskasta jne. Et tiedä tosiaan sitten..jso vaikka se käykin toteen...

Ehkä toi sun/teijän tilanne kannattas ottaa puheeks neuvolassa, toivottavasti on semmonen mukava neuvolantäti jolle voi luontevasti puhua...jos saisitte apua ja tukea asioihin...taustalla kuitenkin semmoisia asioita...

 

[ap]

En minä kellekään henkkoht oo katkera, vaan yleisesti sanoin, joten en pahottanu mieltäni. Aika aikaansa kutakin, olkaa onnellisia jos teillä menee onnellisesti Jospa se aika meillekin joskus koittais!! Terapiassa oon kyllä kertonu, mutta neuvolassa ei täti oo niin kiva et pystyis puhuun mistä vaan. Mulla on nyt 39 vk joten tässä ollaan ihan just kohta lähdössä... Edelliset on neljä- ja kaks-vuotiaat. On tässä kaikenikäsiä uhmakkaita koko talo täynnä! Ite toivon nyt helppoa vauvaa, edelliset nukkunu niin niin huonosti ja ollu kaikin puolin vaikeita, allergioita yms.

 

[vieras]

Huonontunut on. Välillä mietin enkö minä tosiaan pöljä huomannut minkä otin. Vai kuvittelinko kaiken.

Ei minulla ihan hirveä mies ole, mutta on hyvin itsekeskeinen. Hän menee kaiken edelle. Jos tekee jotain minun hyväksi niin on jotenkin marttyyrinä. Lasten kanssa jaksaa olla muutaman minuutin aktiivinen (lasten leikeissä) ja sitten näyttää lopahtavan mielenkiinto.

 

[vieras]

Huonontunut on. Välillä mietin enkö minä tosiaan pöljä huomannut minkä otin. Vai kuvittelinko kaiken.

Ei minulla ihan hirveä mies ole, mutta on hyvin itsekeskeinen. Hän menee kaiken edelle. Jos tekee jotain minun hyväksi niin on jotenkin marttyyrinä. Lasten kanssa jaksaa olla muutaman minuutin aktiivinen (lasten leikeissä) ja sitten näyttää lopahtavan mielenkiinto.

Ärsyttävää. En tarkoittanut mitään silmäniskua tuonne laittaa

 

[Juuri näin]

Ja mä en ymmärrä miksi lapsia tehdään lisää jos parisuhde ei ole kunnossa. Saapa lapsi sitten hyvät lähtökohdat elämälleen. Ja samaten jos miettii omaa jaksamistaan niin siihenkin voi kyllä ite vaikuttaa. Ja ihan turha kenenkään tulla sanomaan et vahinkoja käy kun kaikkihan nykypäivänä tuntuu vahinkoja olevan!

 

[miten toimia?]

Hei, miten toimin jos tunnen tarvetta käydä jonkun terapeutin juttusilla? Neuvolassa en halua puhua asiasta. Ei oikein "tulla juttuun" neuvolatädin kanssa.

 

[Emilyn]

Esikoisen isän kanssa meni huonommin kun sillonen siippa oli kiinnostunut muusta kun perhe-elämästä.

Nykyisen kanssa taas on välit lähentyneet kaikinpuolin, on arkeen osallistuva isä :heart:

 

[ap]

Miten toimia?: Ite soitin äitiyspoliklinikalle, kun olo kävi niin huonoksi. Sieltä sain ohjeet jatkoja varten. Apua suoranaisesti tyrkytettiin mulle, olin niin huonossa kunnossa. Tästä olen huojentunut, sillä en olis osannu sitä ite hakea oikeasta paikasta.

 

[vieras]

Me seurusteltiin puolitoista vuotta ennen ensimmäistä lasta. Nyt siten kolme: 6-v, 4-v ja 2-v ja nyt taas parisuhde sujuu tosi hyvin. Lapset nukkuivat hyvin ja vauva-aika oli ihanaa, mutta väsyttävää. Sitten miehelle tuli aina purettua kaikki paha olo.
Jaksamista, ei se aina ole ruusuilla tanssimista, mutta mieheni oli viikon työreissussa ja kyllä oli raskasta yksin!

Kannattaa yrittää yhdessä!

 

[ap]

Kiitos :hug:
Niin me yritetään yhdessä...ei ole aikomus erota.

 

[äippäx3]

yhdessä oltu 11 vuotta, lapset 9v, 6½v ja 9kk:ta. Koko ajan on mennyt hyvin, jossain vaiheessa oli pientä kriisiä, mutta puhumalla kaikista selvitty. Nyt kun ikää on tullut lisää niin rauhoittumista on tapahtunu molemmissa ja pinna on huomattavsti pidempi.