Miten toimisit tällaisen miehen kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja arvoton
  • Ensimmäinen viesti
arvoton
Mä olen totaalisen pulassa ja kaipaan kipeästi apua, oma olo on niin voimaton ja arvoton etten saa ajatuksia kasaan tullakseni mihinkään järkevään lopputulokseen.

Olen siis onneton mieheni takia, joka kohtelee mua ajoittain niin inhottavasti etten kohta enää tunne itseäni ollenkaan.

Mies on mielettömän ihana silloin kun kaikki on hyvin (lue:silloin kun kaikki menee hänen mielensä mukaan). Alussakin hurmasi ihan täysin ja kohteli mua kuin kukkaa kämmenellä. Pikku hiljaa aloin kuitenkin huomata etten tee mitään oikein, sain miehen kimppuuni ihan ihmeellisistä syistä, milloin syön väärää leipää ja katson vääränlaisia ohjelmia telkkarista. Ja kaikkea seuraa armoton mökötys! Vaikka HÄN on se, joka suuttuu ihan mitättömästä asiasta ja käyttäytyy tosi inhottavasti mua kohtaan, siitä huolimatta HÄN on se joka mököttää, pahimmillaan saattaa olla toista viikkoa mulle puhumatta! KERTAAKAAN kolmen vuoden aikana en oo saanut anteeksipyyntöä vaikka oisin itse käyttäytynyt asiallisesti ja toinen törkeästi. Sovinnon tekeminen ja jutteleminen on AINA mun tehtäväni koska hän leipoo itsestään uhrin jokaisessa tilanteessa.

Mies on tosi mustasukkainen, epäilee välillä mun pettäneen jopa 10min kauppareissulla. Mutta ei kuitenkaan rajoita mun menemisiä tai ystäviä.

Puhumista ja sovinnon tekemistä hän vihaa. Siinä vaiheessa jos haluan jutella, alkaa yleensä uhkailla erolla koska haluaa vaan että kaikki lakaistaan maton alle eikä joudu myöntämään tehneensä väärin. On uskomattoman kova arvostelemaan mua kaikesta mutta ei kestä itse kritiikkiä ollenkaan.

Ja kaikista hulluinta on, että hän pitää itseään ihan täydellisenä, musta tuntuu ettei hän vilpittömästi tajua tekevänsä väärin jos yritän jutella nätisti ja toinen huutaa "Turpa kiinni ämmä, kukaan ei jaksa kuunnella tuota lässytystä!!".

Alussa halusi sitoutua tosi nopeasti, halusi että myyn oman asuntoni ja autoni. Halusi että lopetan työni. Itse asiassa halusi tehdä mut riippuvaiseksi itsestään ja käyttää sitten näitä asioita aseena kun tulee riita, uhkaa heittää pois asunnostaan, kieltää auton käytön ja ruoan syömisen.

Kaikki menee hyvin jos asiat menee hänen mielensä mukaan, hän saa riittävästi kehuja ja ihailua.

Ja että olisin riittävän tyhmä, mulla on nyt lapsi tuon ihmisen kanssa ja se tekee kaikesta kauhean vaikeaa! Haluaisin että lapsi saa elää ehjässä perheessä ja hän on isänä hyvä vaikka voisi osallistua paljon enemmänkin hoitoon.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että mies mököttää ja on puhumatta mulle neljättä päivää koska en mennyt yhtenä iltana sen kanssa samaan aikaan nukkumaan vaan jäin vielä nettiin surffailemaan. Tällä kertaa päätin että en tee sovintoa vaan odotan miten pitkään tää mököttäminen jatkuu. Veikkaan että tätä kestää vielä korkeintaan viikon ja sitten heittää erokortin. Tietää etten haluaisi rikkoa lapselta perhettä ja yleensä erokortti saa sitten taipumaan hänen tahtoonsa.

Mitä ajatuksia tää teissä herättää? Pitäisikö mun vain taipua miehen tahtoon että hän pysyisi tyytyväisenä vai pitäisikö mun kapinoida vaikka se johtaakin eroon? Teoriassa TIEDÄN, että mies tekee väärin enkä oo tehnyt sellaista mistä olisi syytä hyökätä kimppuun mutta hän onnistuu aina kääntämään asiat niin että vika on mussa.

Mua ihan hävettää lukea tätä, oon niin kynnysmatto tässä suhteessa vaikka normaalisti oon vahva ja fiksu nainen. Tää ukko on vaan jotenkin onnistunut murskaamaan mut epävarmaksi pikkutytöksi.
 
Mikä pidättää?
Ks. alempana ketju " elänkö narsistin kanssa".

Toivottavasti ketjusi ei ole totta. En voi ymmärtää miten jaksat, viitsi? Tykkää sen verran itsestäsi että lopeta moiden suhde vai ajattelitko ehkä jaksavasi kymmeniä vuosia tuota samaa? Entäs kun tulee lapsia?
 
lue ensiksi
Alkuperäinen kirjoittaja Mikä pidättää?;10757514:
Ks. alempana ketju " elänkö narsistin kanssa".

Toivottavasti ketjusi ei ole totta. En voi ymmärtää miten jaksat, viitsi? Tykkää sen verran itsestäsi että lopeta moiden suhde vai ajattelitko ehkä jaksavasi kymmeniä vuosia tuota samaa? Entäs kun tulee lapsia?

Vastasit vaikka et edes lukenut kirjoitusta.
Hänellä ON LAPSI.
 
Mies 50
Vastaan vaikka olen mies, naisiltahan kysyit.

Käsittämättömänä pidän tilannetta että vielä olet suhteessa moiseen henkilöön. Jos et osaa/halua/pysty ajattelemaan itseäsi niin ajattele edes sitä syytöntä lastasi ja lähde suhteesta mahdollisimman nopeasti.

Tuolla touhulla tulet tuhoamaan itsesi lisäksi lapsesi elämän.
Sori vaan mutta näin näen asian.
 
arvoton
Miesten vastaukset yhtä lailla tervetulleita joten kiitos rehellisestä ja suorasta vastauksesta.

Mua itseänikin hävettää olla tällainen kynnysmatto, mulle vaan tuntuu olevan kaikkein isoin pelko se, etten kelpaa (juontanee jostain lapsuudesta) ja oon aiemmissakin parisuhteissa kestänyt sellaista mitä ei pitäisi, etten vaan joutuisi kohtaamaan sitä tunnetta etten kelpaa edes noin huonolle ihmiselle. Ja mua on huijattu, pahemman kerran! En ymmärrä miten mies pystyi näyttelemään alussa niin hurmaavaa herrasmiestä kun sieltä paljastuikin varsinainen hirviö! Se oli ihan Oscarin arvoinen suoritus, menin lankaan ihan täydellisesti.

Ja lapsi tosiaan on jo kuvioissa, valitettavasti. Inhottaa sanoa näin koska lapsi on kuitenkin maailman rakkain. Mutta hänen takiaan tää kaikki on paljon vaikeampaa. Toisaalta just hänen takiaan pitäisi lähteä mutta toisaalta ei halua viedä häneltä isää kun heidän välinen suhde on hyvä ja tulisi väistämättä eron myötä muuttumaan.

Mutta olette siis sitä mieltä ettei tuollaisen ihmisen kanssa pääse pitkälle antamalla vain aina periksi?

Olisin itse vielä valmis lähtemään ammatti-auttajalle puhumaan (miehen kanssa) mutta hänen kantansa on aika kielteinen...
 
hyasintti
Narsisti ei parane koskaan, koska heillä ei ole sairaudentuntoa. Pikkuhiljaa miehesi alistaa sinut täysin, mitätöi sinut ihmisenä ja saa sinut tuntemaan, ettet enää uskallakaan lähteä suhteesta. Vielä sinulla on toivoa, kun tiedostat tilanteen ja näytät olevan huolissasi.

Tuo tekstisi on aivan järkyttävää! Sanot, että mies on isänä hyvä. Millä tavalla? Tuo, miten hän sinua kohtelee, ei ole todellakaan normaalia mallia pienelle lapselle. Lapsesi oppii kohtelemaan muita ihmisiä samalla tavalla kuin miehesi, lapset oppivat mallista.

Ole vahva, ja lähde. Tilanne ei tule paranemaan, vaan pahenemaan.

Voimia!
 
Markkukalevi
Mä olen totaalisen pulassa ja kaipaan kipeästi apua, oma olo on niin voimaton ja arvoton etten saa ajatuksia kasaan tullakseni mihinkään järkevään lopputulokseen.

Olen siis onneton mieheni takia, joka kohtelee mua ajoittain niin inhottavasti etten kohta enää tunne itseäni ollenkaan.

Mies on mielettömän ihana silloin kun kaikki on hyvin (lue:silloin kun kaikki menee hänen mielensä mukaan). Alussakin hurmasi ihan täysin ja kohteli mua kuin kukkaa kämmenellä. Pikku hiljaa aloin kuitenkin huomata etten tee mitään oikein, sain miehen kimppuuni ihan ihmeellisistä syistä, milloin syön väärää leipää ja katson vääränlaisia ohjelmia telkkarista. Ja kaikkea seuraa armoton mökötys! Vaikka HÄN on se, joka suuttuu ihan mitättömästä asiasta ja käyttäytyy tosi inhottavasti mua kohtaan, siitä huolimatta HÄN on se joka mököttää, pahimmillaan saattaa olla toista viikkoa mulle puhumatta! KERTAAKAAN kolmen vuoden aikana en oo saanut anteeksipyyntöä vaikka oisin itse käyttäytynyt asiallisesti ja toinen törkeästi. Sovinnon tekeminen ja jutteleminen on AINA mun tehtäväni koska hän leipoo itsestään uhrin jokaisessa tilanteessa.

Mies on tosi mustasukkainen, epäilee välillä mun pettäneen jopa 10min kauppareissulla. Mutta ei kuitenkaan rajoita mun menemisiä tai ystäviä.

Puhumista ja sovinnon tekemistä hän vihaa. Siinä vaiheessa jos haluan jutella, alkaa yleensä uhkailla erolla koska haluaa vaan että kaikki lakaistaan maton alle eikä joudu myöntämään tehneensä väärin. On uskomattoman kova arvostelemaan mua kaikesta mutta ei kestä itse kritiikkiä ollenkaan.

Ja kaikista hulluinta on, että hän pitää itseään ihan täydellisenä, musta tuntuu ettei hän vilpittömästi tajua tekevänsä väärin jos yritän jutella nätisti ja toinen huutaa "Turpa kiinni ämmä, kukaan ei jaksa kuunnella tuota lässytystä!!".

Alussa halusi sitoutua tosi nopeasti, halusi että myyn oman asuntoni ja autoni. Halusi että lopetan työni. Itse asiassa halusi tehdä mut riippuvaiseksi itsestään ja käyttää sitten näitä asioita aseena kun tulee riita, uhkaa heittää pois asunnostaan, kieltää auton käytön ja ruoan syömisen.

Kaikki menee hyvin jos asiat menee hänen mielensä mukaan, hän saa riittävästi kehuja ja ihailua.

Ja että olisin riittävän tyhmä, mulla on nyt lapsi tuon ihmisen kanssa ja se tekee kaikesta kauhean vaikeaa! Haluaisin että lapsi saa elää ehjässä perheessä ja hän on isänä hyvä vaikka voisi osallistua paljon enemmänkin hoitoon.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että mies mököttää ja on puhumatta mulle neljättä päivää koska en mennyt yhtenä iltana sen kanssa samaan aikaan nukkumaan vaan jäin vielä nettiin surffailemaan. Tällä kertaa päätin että en tee sovintoa vaan odotan miten pitkään tää mököttäminen jatkuu. Veikkaan että tätä kestää vielä korkeintaan viikon ja sitten heittää erokortin. Tietää etten haluaisi rikkoa lapselta perhettä ja yleensä erokortti saa sitten taipumaan hänen tahtoonsa.

Mitä ajatuksia tää teissä herättää? Pitäisikö mun vain taipua miehen tahtoon että hän pysyisi tyytyväisenä vai pitäisikö mun kapinoida vaikka se johtaakin eroon? Teoriassa TIEDÄN, että mies tekee väärin enkä oo tehnyt sellaista mistä olisi syytä hyökätä kimppuun mutta hän onnistuu aina kääntämään asiat niin että vika on mussa.

Mua ihan hävettää lukea tätä, oon niin kynnysmatto tässä suhteessa vaikka normaalisti oon vahva ja fiksu nainen. Tää ukko on vaan jotenkin onnistunut murskaamaan mut epävarmaksi pikkutytöksi.
Et kai vaan ole napsahtanut yhteen narsistin kanssa? Itse olin kynnysmattona tuollaisessa suhteessa 20 vuotta ja siitä irti pääseminen oli todella vaikeaa, niin hyvin minut oli alistettu ja aivopesty. En oikein tiennyt, että mikä oli totta, mikä ei.
 
Viimeksi muokattu:
arvoton
Kiitos hyasintti! Luin tuolta alempaa narsisti-ketjua ja pakko myöntää, että mun miehessä on aika paljon narsistisia piirteitä vaikkakaan en usko että hän olisi täysin narsisti mutta omaa paljon niitä piirteitä.

Pisti silmään juurikin tuo empatian puute. Monen monta kertaa olen itkenyt surullisena ja anellut sovintoa, eikä hänelle tule koskaan huono omatunto siitä että tekee toiselle pahan mielen, oikeastaan päin vastoin. Tuntuu että hän saa voimaa siitä kun toinen on alistunut ja kokee sitten olevansa vahva ja niskan päällä. Mun ois vaikeaa katsoa itteeni peilistä jos käyttäytyisin jotain kohtaan noin mutta hänelle ei tule sitä syyllisyydentunnetta ollenkaan.

Pidän häntä hyvänä isänä koska on tosi ihana lasta kohtaan (ainakin toistaiseksi, lapsi on vielä vauva, reilu puolivuotinen), hoitaa häntä tosi hyvin silloin kun viitsii. Ja eniten siksi että lapsi on aivan hulluna isänsä perään, silmät syttyy aina kun näkee hänet.

Ja jollain tapaa varmaan säälin ja yritän ymmärtää miestäni koska en usko että hän on tuollainen pahuuttaan vaan hänellä on tosi rankka lapsuus ja häneltä puuttuu kokonaan ns. normaalin parisuhteen mallit. Olen toivonut että hän tajuaisi itsekin mitä on pielessä mutta se toive alkaa valua hukkaan koska hän ei tunnu näkevän toiminnassaan tai käytöksessään mitään väärää. Hän on aidosti ymmällään jos sanon että se on VÄÄRIN, ihan kuin ei ymmärtäisi sitä ollenkaan! Sen sijaan kaikki muut on aina tehneet pahemmin, vaikka toinen pyytäisi vain juttelemaan järkevästi ja itse haukkuu ja riehuu.

En oo koskaan törmännyt tällaiseen ihmiseen aiemmin ja oon ihan ymmälläni miten joku voi toimia näin. Eikä kukaan tuttu varmaan uskoisi näitä asioita koska nämä hullut asiat näkyy vain minulle, ei kenenkään muun aikaan.

Mutta lapsen takia oon huolissani, en halua hänen saavan huonoa mallia kotoa parisuhteesta. Ja vielä enemmän oon huolissani siitä tilanteesta jos erotaan, enkä ole enää näkemässä mitä isän ja lapsen välillä tapahtuu. Mun kanssa lapsi on vielä turvassa mutta mitä jos isä alkaa myöhemmin saada näitä raivareita lapselle enkä ole enää näkemässä ja turvaamassa tilannetta? En usko että näin käy mutta yhtä lailla lapsi voi sitten isompana olla tottelematon kuin mäkin, voisiko se sitten saada raivot niskaansa jos ei ole sillä hetkellä kumppania johon purkaa kiukkunsa.
 
arvoton
Et kai vaan ole napsahtanut yhteen narsistin kanssa? Itse olin kynnysmattona tuollaisessa suhteessa 20 vuotta ja siitä irti pääseminen oli todella vaikeaa, niin hyvin minut oli alistettu ja aivopesty. En oikein tiennyt, että mikä oli totta, mikä ei.
Sitä mäkin rupesin epäilemään. Kuulostaa tutulta tuo ettei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Vaikka tietääkin itse välillä ettei oo tehnyt mitään väärää ja toinen riehuu ihan aiheetta; silti se saa käänneltyä asiat niin että alan itsekin epäillä tehneeni jotain väärin kun otin näkkileipää enkä jugurttia. Oikeasti tää on vähän pelottavaa mitä se on saanut tehtyä mulle.


Mutta silloin kun kaikki menee miehen mielen mukaan ja ihailua riittää, hän on niin ihana herrasmies ettei tietoakaan muusta! Vannoo rakkauttaan ja hellittelee, kunnes taas teen jotain vahingossa väärin...
 
Viimeksi muokattu:
Tilanne voi huonontua
Tarinasi kuulostaa aivan samalta kun minulla. En voinut käsittää kuinka olin aina syypää kaikkeen ja mieheni ei ollut koskaan tyytyväinen mihinkään. Mieheni joutui työpaikkalääkärin toimesta tutkimuksiin ja diagnoosi oli, että hän sairastaa aspergerin syndromaa tai oireyhtymää. Vaikka tuo diagnoosi omalla tavalla helpotti tilannetta tai minua ymmärtämään miksi olen perheemme läpipaska, niin en kuitenkaan jaksanut ja hain avioeron. Olen elänyt pahmman kuin elinkautisen. Käy katsomassa mitä tuosta syndromasta sanotaan, josko vika olisikin siinä, että miehelläsi on bitti korjaamattomasti vialla.
 
Paljettipossu
Voimia aloittajalle. Olet selvästi asiaa jo pidempään miettinyt. Vaikka et saisi miestäsi lähtemään kanssasi perheneuvojalle tai pariterapiaan, niin hae edes itsellesi apua. Ennen kuin tilanne menee vielä pahemmaksi. Perheväkivalta alkaa usein henkisellä väkivallalla. Henkistä väkivaltaa on mm. mykkäkoulun pitäminen.

Ei ole mitään väliä, mistä miehen käytös johtuu ja mikä hänen "diagnoosinsa" on, jos SINÄ voit parisuhteessa huonosti! Joka tapauksessa miehesi kohtelee sinua huonosti ja se on asian ydin. Vatkaamalla huonon kohtelun syitä et edisty ajattelussasi yhtään minnekään. Miehen on otettava vastuu teoistaan, sinä et ole hänestä vastuussa! Huono lapsuus tai mikään muukaan "syy" ei ole oikeutus toisen alistamiseen!

Vanhempien suhde on lapsen koti. Jos suhde on huono, on lapsen kotikin huono. Kuten moni kirjoittikin ja itsekin totesit, lapsi ottaa mallia omiin ihmissuhteisiinsa teidän suhteestanne. Mitä hän kotoaan oppii? Että kaikkea pitää sietää ja alistua? Haluatko, että lapsesikin elää aikuisena samanlaisessa parisuhteessa ja valitsee samanlaisen puolison, kuin miehesi on?

Erossa lapsesi ei menetä isäänsä, jos hänen isänsä ei sitä halua. Virhearviointeja tapahtuu ja valitsit vääränlaisen miehen, mutta älä jää sitä murehtimaan. Sinä voit valita, millaisen loppuelämän itsellesi ja lapsellesi annat!

Voimia. Kerro tilanteestanne läheisillesi. Sinulla ei ole mitään hävettävää. Älä anna miehen eristää sinua muista ihmsistä. Salaamalla totuuden menet kulissien taakse piiloon. Hae itsellesi tukea muista ihmisistä, sellaisista, jotka ymmärtävät ja tukevat sinua. Vältä syyllistäjiä, tarvitset nyt tukea ja ymmärrystä.
 
***
Ei ole mitään väliä, mistä miehen käytös johtuu ja mikä hänen "diagnoosinsa" on, jos SINÄ voit parisuhteessa huonosti! Joka tapauksessa miehesi kohtelee sinua huonosti ja se on asian ydin. Vatkaamalla huonon kohtelun syitä et edisty ajattelussasi yhtään minnekään.
Olen samaa mieltä kuin Paljettipossu.

Moni ihminen käyttäytyy välinpitämättömästi tai julmasti, koska _haluaa_ käyttäytyä siten ja on myös tietoinen käyttäytymisestään.
 
Viimeksi muokattu:
alennusmyynti
Minusta sinun kannattaisi erota tai jatkaa suhdetta vain siinä tapauksessa, että mies suostuu parisuhdeterapiaan. Tosin parisuhdeterapiassakin narsistit (tai narsistin piirteitä omaava henkilö) on yleensä miellyttävä ja hyvä puhumaan niin halutessaan, joten kokematon terapeutti saattaa langeta narsistin pauloihin, jolloin hän ei näe, että mikä se ongelma oikeasti on.

En halua alkaa latelemaan sairausdiagnooseja miehestäsi, mutta on todennäköistä, että miehesi lapsuudesta on puuttunut sellainen aikuinen, joka olisi asettanut lapsen elämän oikeisiin mittasuhteisiin. Lasta täytyy kehua, mutta hänelle pitää ennen kaikkea asettaa rajat, jotta hän tietää, että minkä sääntöjen mukaan elämää eletään. Kun lapsi saa rakkautta ja huomiota, mutta samalla hän oppii, että mitä hän saa tehdä ja mikä on kiellettyä, niin hän oppii perheen, päiväkodin, koulun, kavereiden jne kautta sen, mikä on hänen paikkansa maailmassa. Esimerkiksi vapaa kasvatus voi tarkoittaa sitä, että lasta ei jaksa kukaan hoitaa, jolloin hänen maailmankuvastaan voi tulla vinksahtanut, koska kukaan ei ole koskaan kieltänyt häneltä mitään. Silloin on vaikea sopeutua muiden ihmisten asettamiin rajoituksiin esim. parisuhteessa.

Kuvailemasi ihmisen kanssa eläminen on raskasta ja kannattaa tarkkaan miettiä, että oletko ihan oikeasti sitä mieltä, että lapsesi paras on se, että uhraat mielenterveytesi miehen vuoksi? Kannattaa myös miettiä, että haluatko, että lapsesi näkee vanhempiaan seuraamalla, että miten parisuhteessa hoidetaan riitatilanteet? Lapsi nimittäin oppii miehen ja naisen välisen kanssakäymisen pelisäännöt nimenomaan omilta vanhemmiltaan ja sitä hän toistaa omassa aikuisuudessaan sitten aikanaan. Nyt tällä hetkellä hän oppii sen, että asioita ei ratkaista, vaan mökötetään ja lakaistaan asiat maton alle. Hän tulee oppimaan myös sen, että isä on aina oikeassa ja naisen (äidin) pitää varoa sanomisiaan, jottei tule riitaa.

Eroon ei tarvitse syöksyä suinpäin ja voit tietysti miettiä, että jos voimia vielä riittää, niin haluatko mieluiten vielä toisen lapsen (sama isä kummallakin lapsella) ja otat eron vasta sitten, jotta lapsellasi olisi tukena sisarus jos/kun eron tulee sitten, kun olet oikeasti niin lopussa, ettei mikään muu auta.

Narsistisia piirteitä omaavaa ihmistä on vaikea lähteä muuttamaan, koska hän ei tunne empatiaa eikä hän tunne käyttäytymisestään syyllisyyttä. Hän ei näe asioita koskaan sinun näkökulmastasi. Valitettavasti narstisti saattaa tuhota kumppaninsa itsetunnon, jolloin suhteesta poislähteminen on vaikeaa, kun jo itsekin alkaa luulla, että on arvoton ja täysi nolla, joka ei parempaa ansaitsekaan.

Kannattaa miettiä, että meneekö suhteenne vuosi vuodelta huonompaan suuntaan vai onko paranemista tapahtunut esim. onko osa-alueita, jotka menevät suhteessanne paremmin kuin ennen? Jos mahdollista, ota joku ystävä tukihenkilöksesi, jolta saat voimaa ja tukea, jos päätät erota. Sillä tavoin saat myös perspektiiviä asioihin.
 
puolukka
Tuli vaan itselleni mieleen tästä erosta, että lapsesta voi tulla erossa pelinappula.
Tuossa ketjussa
http://keskustelu.plaza.fi/ellit/ihmissuhteet/avioero/1810187/ero-narsistista/
esimerkit ovat tosi rankkoja, eli en nyt sano että kaiken pitäisi koskea aloittajaa, mutta koska olen itsekin sitä mieltä, että narsistinen henkilö voi haluta kostaa, kannattaa miettiä miten toimia erossa. Mies voi puhua perättömiä ja ajaa kaikkea muuta kuin lapsen etua. Kannattaa vaikka kerätä todistusaineistoa ettei jää jalkoihin.
 
ihmettelen
jos joku huutaisi minulle, että "turpa kiinni ämmä.. niin se olisi kyllä viimeinen niitti.
Totaalisen luokatonta, keskenkasvuisen ihmisen käytöstä.

Minä en anna kenenkään haukkua itseäni ämmäksi, akaksi, huoraksi jne. En edes kadulla vastaan tulevan tuntemattoman mielenterveyspotilaan.
En itsekään nimittele ketään.
Kyllä parisuhteessa riidellä voi, mutta huorittelu, ämmittely, kamojen viskely, lyöminen tms. ei todellakaan ole riitelyä. Tollanen käytös on tietoista, totaalista kumppanin halveksuntaa ja osoittaa että näin käyttäytyvä ei tippaakaan kunnioita eikä arvosta puolisoaan.

Jos puoliso ei osaa puhua asiallisesti, ei halua oppia käyttäytymään aikuisen tavoin, eikä hakea apua inhottavaan käytökseensä, niin vähissä on ap:llä konstit.

On ihan turha syyllistää itseään, pohtia ja vatvoa vuosikausia muuttuuko mies vai ei. Jos ei kolmeen vuoteen ole mitään oppinut.. niin ei näköjään halua oppiakaan.
Lisää lapsia en kyllä tuohon parisuhteeseen tekisi yhtään.

Miltä se lapsesta tuntuu ja millaisen esimerkin antaa aikuisille sopivasta käytöksestä, jos hänen äitiään haukutaan, mitätöidään ja arvostellaan jatkuvasti?
Tai jos isä murjottaa viikkokausia puhumattomana?

Minä lähtisin rakentamaan omaa itsenäistä elämää lapsen kanssa ilman miestä. Enkä ottaisi uutta miestä nurkkiin muutaman kk:n päästä. Vaan ihan aikuisena yrittäisin pärjätä ensin omillani ja sitten vasta rakentaa parisuhteen joka sisältää molemminpuolista kunnioitusta ja arvostusta.

Jos mies lupaisi mennä hoitoon ja oikeasti muuttaa käytöstään heti välittömästi eikä vaan lupaa ja lupaa, niin siinä tapauksessa voisin jäädä parisuhteeseen, siis jos rakastaisin häntä yhä.
 
arvoton
En usko että tätä selittää mikään sairaus, varmaan se lapsuus on tässä pääosassa ja ehkä siitä poikinut jonkin verran tuota narsistisuutta.

Kiitos kaikille mielipiteistä, saan näistä jonkin verran voimaa ja tiedän että olette oikeassa. Välillä tuntuu ihan hullulta itsestäkin että miksi mä roikun tällaisessa suhteessa mutta mulla on pakonomainen tarve selvittää mistä tää johtuu että voisin edes lähteä suhteesta tietäen että oon tehnyt kaikkeni. En haluaisi rikkoa lapselta perhettä ja jäädä miettimään oisinko voinut korjata tilanteen.

Toki kolikolla on toinenkin puoli, mä alennun tällä hetkellä ihan samalle tasolle koska en yritä tehdä sovintoa ollenkaan vaan annan toisen mököttää. Oon vaan niin kyllästynyt kun mä oon ollut se sovinnon tekijä koko meidän suhteen ajan ja mies on luvannut että näyttäisi mulle että hänkin on valmis tekemään töitä suhteen eteen mutta odotan sitä koko ajan turhaan. Vaikka tää tämän kertainenkin riita oli aivan järjetön, tiedän että hän silti kääntää jutellessa asian niin että vika on jollain tapaa mussa, ei oo puhettakaan että voisi myöntää räjähtäneensä ihan tyhjästä. Itse asiassa koko sovinnon tekeminen tuntuu ajatuksena ihan turhauttavalta koska se menee vain mun haukkumiseksi mutta varsinainen ongelma sivuutetaan täysin.

Normaalioloissa en oo koko aikaa tossun alla vaan välillä mies antaa periksi ja osaa olla todella kilttikin mutta aika ajoin tilanne räjähtää ja sitten mennään pahimmillaan viikkokausia sillä tavalla että se kohtelee mua kuin koiraa. Ja aina se noudattaa tätä samaa kaavaa, mä annan lopulta periksi ja teen sen sovinnon ja otan kaikki syyt niskoilleni mutta nyt en vaan jaksa! Haluan nähdä miten pitkälle tämä menee jos minä en taivu koska tää ei voi jatkua loputtomiin näin, en mä voi pitää tätä yksin pystyssä.

Paljettipossulla ja alennusmyynnillä oli paljon hyviä ajatuksia, kiitos kun viitsitte pohtia tätä ja auttaa mua.

ihmettelen: Sä oot ihan oikeessa ja mä varmasti neuvoisin samalla lailla ihmistä joka ois tässä tilanteessa. Miten sitä onkin niin heikko ettei sitten itse osaa elää neuvojensa mukaan! Mä tiedän ettei ketään voi kohdella huonosti jos ei itse salli sitä ja mä todellakin tällä hetkellä sallin sen täysin ja mun pitäisi tehdä sille loppu!

Mut miten te neuvoisitte nyt laukaisemaan tilanteen? Odotanko mä sitä että se lopettaa mykkäkoulunsa vai rupeanko itse puhumaan? Lopputulos on varmaan joka tapauksessa se, että mä joudun hoitamaan puhumisen, oli se nyt tai kahden viikon päästä, miehellä ei anna ylpeys periksi. Korkeintaan alkaa puhua sitten kun haluaa käyttää erokorttinsa. Sille on edellisestä suhteestaankin jäänyt päälle ihmeellinen valtapeli, kokeillaan loputtomiin milloin toinen antaa periksi kun käyttää tuota valtaansa mököttämällä ja olemalla inhottava.

Jos mä yritän puhua sen kanssa, miten te lähtisitte puhumaan tuollaisen ihmisen kanssa, millä tavalla lähestyisitte?
 
arvoton
Toisaalta on muuten vähän ristiriitaista kun miehelläkin on kamala menettämisen pelko. Sekin juontanee juurensa sinne lapsuuteen ja osittain myös siihen että edellinen kumppaninsa lähti ihan silmien alta toisen miehen matkaan.

Siitä huolimatta mies ikään kuin ajaa pois ihmiset jotka hänestä välittää. Hän kohtelee kaikista huonoiten juuri niitä jotka välittää, kaikille muille on kiva ja mukava. Yhtä lailla sitten haukkuu entistä kumppaniaan eikä suo ajatustakaan sille, että hänessä itsessäänkin voi olla vikaa jos nainen lähtee noin helposti. Helppohan se olisi rakastua kiltimpään mieheen jos oma mies kohtelee noin.

Voin olla itestäni ylpeä ainoastaan siinä, etten oo lähtenyt samalle vittumaisuus-linjalle kuin toinen. Mullakin on monia asioita joilla voisin iskeä vyön alle ja loukata mutta mun mielestä niitä ei kuulu sanoa ihmiselle josta välittää, joten en viiti käyttää niitä aseena. Harmittaa kun en saa itse sitä samaa takaisin ihmiseltä, joka väittää palvovansa mua.
 
N35
Oli samanlaisessa suhteessa kaksi vuotta. Nyt käyn terapiassa keskustelemassa siitä suhteen irvikuvasta.

Mies oli ihana ja sanoi kauniita asioita, kunnes yhtäkkiä suuttui jostain, yleensä aivan älyttömästä jutusta ja mökötti useista päivistä viikkoihin, siihen saakka kunnes minä aloin hieromaan sovintoa. Erokortti heitettiin aina lopuksi kehiin. Välillä tuntui, että voisi seistä hengittämättä nurkassa ja hän ärsyyntyisi ja kehittäisi riidan jostain.

Käytös oli ajoittain törkeää ja riitahakuista. Saatettiin sopia alustavasti puhelimessa, että nähdään illalla minun luonani. Ilta tuli ja meni, minulla oli ruuat uunissa ja ihmettelin missä toinen on. Soittaessani hänelle vihdoin, hän saattoi vaan tokaista, että ei puhuttu minä iltana nähtäisiin. Suuttui vielä siitä, että olin harmissani ja ääneni oli viileä.

Yksi typerä kerta oli sellainen, että kävimme aina yhdessä eräässä intialaisessa ravintolassa niin, että hän haki minut ja ajoimme sinne. Tällä kertaa sopiessamme, että nähdään klo 18 ja mennään syömään, hän ajoikin kotoaan suoraan ravintolaan, minun ihmetellessä kotonani missä hän on. Kun soitin hänelle, hän oli jo ravintolassa ja räjähti puhelimessa, että tottakai minun olisi pitänyt tajuta tulla suoraan sinne, miksi hänen aina oletettiin hakevan. No vain siksi, että aina olimme tehneet niin ja tietenkin luulin että nytkin tehtäisiin kun muusta ei oltu puhuttu. Samoin hän saattoi yhtäkkiä keksiä omia sääntöjään ja vaatia minua esimerkiksi maksamaan ruuat, koska olin ehdottanut syömään lähtemistä (maksoimme aina omamme, ei ollut kyse siitä että hän ikinä joutuisi).

Jos hän suuttui, sattoi hän sanoa ihan mitä sattuu. Vaikkapa hyvin rumasti, että olen keskinkertainen sängyssä tai takapuoleni roikkuu. Asiaa ei koskaan voinut ottaa myöhemmin esille, koska hän suuttui siitä, jos olin edelleen loukkaantunut. Jos jauhoin asiasta, saattoi hän sitten sanoa että olin ansainnut kommentin omalla käytökselläni. Myöhemmin hyvänä hetkenä saattoi sanoa, että ok, ei näin nyt ollut, en ole keskinkertainen tai lihava, mutta edelleen ihan ansaittu kommentti.

Koin ihan hirveän raskaaksi sen, että elämä oli niin vuoristoista. Ensin hän on hirveä, sitten ihana. Tuli romanttista kosintaa jne.

Pariin kertaan tuli stoppi enkä lähtenyt mukaan hänen mykkäkouluihinsa ja sovitteluvaatimuksiinsa. Annoin vaan suhteen mennä. Meni reilu kuukausi ja hän otti aina itse yhteyttä. Ei hän halunnut erota.

Fyysistä läheisyyttä hän säännösteli ja teki kaikkea muutakin manipuloivaa. Riidellessä saattoi esimerkiksi lopettaa suihkussa käynnin. Siinä neljättä päivää oltuaan mykkakoulussa, haisten ja käyttäytyen kuin olisin ilmaa, todella tehtiin selväksi kuinka törkeä olin ollut.

Monia aivan naurettavia riitoja käytiin. Hän ei halunnut mitään jouluun liittyvää kotiinsa, vaikka minulle se olisi ollut tärkeää. Sain sitten läpi parit jouluvalot, joita ei kuitenkaan saanut juurikaan pitää päällä. Välittömästi joulun jälkeen hän repi ne pois. Mitään järkevää syytä ei ollut, hän ei vaan halunnut. Ei mitään väliä että minä olisin kaivannut sellaisia asioita.

Jos hän ei saanut unta yöllä koska olin "kysellyt häneltä liian pitkään asioita sängyssä", en minäkään saanut nukkua niin kauan kun häntä ei nukuttanut. Älä yritäkään mennä nukkumaan, kun sait minut unettomaksi.

Lapsista joskus heikkona hetkenä puhuttiin. Niillä hän kiristi. Jos en ole sellainen tai tällainen, ei lapsia tulisi. Jos lapsia tulisi, minun pitäisi olla siitä lopunikää kiitollinen ja hän saisi tiettyjä asioita läpi jne. Se oli aika sairasta.

Miehen isä oli aikoinaan lähtenyt tämän ollessa ihan pieni, eikä halunnut olla poikansa kanssa missään tekemisissä. Äitinsä sitten hyvitteli asiaa kieltämättä mitään pikku-prinssiltään.

Olen siis erittäin onnellinen että sain itseni repäistyä irti. Tuntuu käsittämättömältä että sellaisissa suhteissa pysyy, mutta niin paljon tällaisia aloituksia näkee, että niin se vaan tapahtuu. Itsekin tiedät miten vaikeaa sellaisesta on lähteä. Se kuitenkin onnistuu. Koita miettiä suhdetta ulkopuolisena. Mitä ajattelisit, jos ystäväsi sanoisi tai käyttäytyisi samallatavoin kuin miehesi. Taatusti sanoisit, ettei tuollainen ole hyväksyttävää. Entä jos olisit sinkku ja tapaisit miehen joka käyttäytyy noin. Olisitko voinut kuvitela suhdetta hänen kanssaan tai olisitko rakastunut? Ei tuossa suhteessa ole mitään onnellista tai säilytettävää. Se on vain omassa päässä olevaa kuvitelmaa siitä, millaista se voisi olla parhaimmillaan ja millaista se oli. Sellaista se ei tule olemaan.
 
KaijaLiisa
Kiitos kaikille mielipiteistä, saan näistä jonkin verran voimaa ja tiedän että olette oikeassa. Välillä tuntuu ihan hullulta itsestäkin että miksi mä roikun tällaisessa suhteessa mutta mulla on pakonomainen tarve selvittää mistä tää johtuu että voisin edes lähteä suhteesta tietäen että oon tehnyt kaikkeni. En haluaisi rikkoa lapselta perhettä ja jäädä miettimään oisinko voinut korjata tilanteen.
Elin narsistin kanssa monta vuotta. Pidin perheen kasassa vaikka EI olisi pitänyt. Nyt toinen lapseni (jo aikuinen) käy terapiassa lapsuuden kokemustensa takia ja toinen on sulkeutunut ja epäsosiaalinen. Jos voisin palata ajassa taaksepäin olisin lähtenyt heti lasten syntymisen jälkeen.

Mieti nyt huolella ettet pilaa lapsesi elämää.
 
Viimeksi muokattu:
arvoton
N35: Kiitos viestistäsi, kuulosti valitettavan tutulta kaikki tuo riidan haastaminen ja tunne siitä että teetpä niin tai näin, teet aina väärin. Onnittelut sulle että oot ollut niin vahva että oot saanut itsesi repäistyä irti tuosta!

Luin omia viestejäni uudestaan ja ei voi kuin ihmetellä miksi edes harkitsen jatkamista! Nyt on menossa mykkäkoulun kuudes päivä ja oon tehnyt tässä seuraavia huomioita kun oon asioita päivittäin vatvonut:

- tuo ihminen ei yksinkertaisesti ehkä kykene rakastamaan muita kuin itseään, kaikessa on kyse vain hänen hyvinvoinnista, muista viis
- hän ei kykene tuntemaan empatiaa, lämpöä tai katumusta, vaan oon äärettömän kylmä
- mykkäkoulun aikaan on tuntunut välillä kuin eksyneeltä pikkupojalta, joka ei yksinkertaisesti OSAA kommentoida muulla tavoin kuin mieltään osoittamalla ja ilkeydellä, tuntuu että hän haluaa jotain reaktiota toiselta, vaikka sitten suuttumusta mutta kerjää jotain ärsykettä heittämällä aggressiivisia kommentteja jos jotain puhuu (mykkäkoulun aikaan kommentit on olleet tyyliä "etkö älyä laittaa astianpesukonetta päälle ajoissa että astiat on pesty kun tulen töistä?", "etkö osaa syöttää lasta niin ettei sen vaatteet likaannu?". Välillä tuntuu että hän haluaisi laukaista tilanteen mutta ei vaan osaa puhua, ainoa tapa kommunikoida on ilkeily
- mies on niin itsekäs että keksii oikeutuksen törkeydelleen ihan mistä vaan, syyksi riittää että häntä vituttaa, silloin saa tehdä mitä vaan mutta itsekritiikki puuttuu täysin

ja varmaan tärkein huomio on se, että mä kaipaan ihan liikaa rakkautta ja hyväksyntää. Mä siedän näköjään mitä tahansa sen takia että kokisin olevani hyväksytty. Oon jo lapsuuteni kasvanut niin että mua ei oo hyväksytty ja sen huomaa kaikissa parisuhteissa että etsin liian kipeästi sitä hyväksyntää etten kestä torjuntaa ollenkaan. Turpaani sen sijaan voin ottaa henkisesti ja fyysisesti. Miten fiksu nainen voi olla niin tyhmä!!

Mä oon käynyt jossain vaiheessa tän suhteen aikana juttelemassa terapeutin kanssa näistä omista ongelmistani ja puutteistani, silloin kun nämä ongelmat alkoi tulla esiin ja sain tietää olevani raskaana. En tiedä oliko vika terapeutissa vai mun odotuksissa, mutta en ainakaan sillä kertaa tuntunut saavan siitä mitään apua. Taisin käydä reilut viisi kertaa. Ehkä pitäisi kokeilla uudestaan mutta eihän ammatti-ihminenkään pysty mun itsetuntoa parantamaan ja se ois varmaan tarpeellisinta tässä, että alkaisin arvostaa itteeni sen verran etten hyväksyis tällaista.
 
arvoton
Mutta sen päätöksen oon jo tehnyt että jos tästä päästään joskus keskusteluyhteyteen ja jos edes harkitaan yhdessä jatkamista, ehdoton ehto sille on se parisuhdeterapia johon molempien pitää sitoutua pitkäksi aikaa! Oon tätä ehdottanut monta kertaa, oon ilmaissut olevani valmis ymmärtämään ja auttamaan jos toinenkin sitoutuu asioiden korjaamiseen. Mutta enää meillä ei oo mitään mahista pärjätä omin avuin, tarvitaan ammattilainen avuksi enkä tiedä riittääkö sekään.
 
lapsen näkökulma
Mutta sen päätöksen oon jo tehnyt että jos tästä päästään joskus keskusteluyhteyteen ja jos edes harkitaan yhdessä jatkamista, ehdoton ehto sille on se parisuhdeterapia johon molempien pitää sitoutua pitkäksi aikaa! Oon tätä ehdottanut monta kertaa, oon ilmaissut olevani valmis ymmärtämään ja auttamaan jos toinenkin sitoutuu asioiden korjaamiseen. Mutta enää meillä ei oo mitään mahista pärjätä omin avuin, tarvitaan ammattilainen avuksi enkä tiedä riittääkö sekään.
Moni on täällä kertonut näkökulmaansa parisuhteessa elämisen kannalta, minä haluaisin kertoa sinulle elämästä lapsen näkökulmasta.

Olen itse syntynyt tällaisen perheeseen, äitini oli liian sinisilmäinen ja uskoi että jos antaa periksi eikä tee mitään väärää ei riitojakaan tule. Mutta eihän tällainen toimi kontrolloivan ihmisen kanssa, jonka kanssa jopa kävelytyyli voi olla väärä. isäni mielestä äidilläni oli muun muassa suhde kun hän tuli työpaikan ovesta samalla oven avauksella kuin joku miespuolinen työkaveri. Lapsuuteni olikin äidin ainaista yritystä saada elämä rauhalliseksi, minulle isäni ei koskaan raivostunut, olinhan hänen lihaansa ja vertansa, eli hänen silmissään täydellisyyden huippu. Tosin ensin äitini piti todistaa verikokeella, että olin hänen lapsensa.

Mielikuva parisuhteesta ja toisten ihmisten kunnioittamisesta kieroutui mielessäni täysin, minusta oli normaalia että kävimme vain isäni veljien luona vierailulla, siskojen luona ei voinut käydä koska siskon mieshän olisi varmasti yrittänyt iskeä äidin. En muista että isä olisi ollut väkivaltainen fyysisesti, mutta muistan vanhempieni aina riidelleen ja minut vedettiin keskelle näitä riitoja, kun isäni halusi loukata äitiäni. Muistan isän myös käyneen terapiassa äitini painostuksesta, ja kyllä hän käyttäykin viikon tai kaksi jopa kuukauden pari, kunnes kaikki palasi entiselleen.

Kasvoin ajatellen äitini olevan heikko ja mitätön, vanhempani erosivat viimein kun olin 15 ja isäni löysi uuden naisen. Tästä suuri kiitos tälle naiselle. Äitini oli rikki 2 vuotta eron jälkeen, mutta päästyään jaloilleen totesi, ettei ymmärrä miten oli voinut elää sellaisessa suhteessa.

Omalta osaltani minulle kävi hyvä tuuri, ja miehet kenen kanssa olen seurustellut ovat opettaneet, että kaikki miehet eivät ole pettureita tai mustasukkaisia hulluja. Mutta vasta oltuani pitkään parisuhteessa uskallan luottaa ihmisiin ja suhteeseeni, pitkään meni niin että vaikka välitin josta kusta piti minulla aina olla varatie olemassa, jos toinen olisikin pettänyt/lähtenyt. En kuitenkaan usko että koskaan pystyn täysipainoiseen suhteeseen ilman jatkuvaa pelkoa. Suurin pelkoni on, että alan muistuttaa isääni ja yritän kitkeä kaikki pienetkin merkit mustasukkaisuudesta mielessäni.

Äitini osalta, en ole koskaan voinut antaa hänelle anteeksi, ettei hän lähtenyt ja antanut minulle parempaa ja normaalimpaa lapsuutta. Isäni oli mielisairas sen tiedän, mutta äitini tämän mahdollisti. En ole oikeastaan kummankaan kanssa enää tekemisissä, itseni ja elämäni kokoaminen on vienyt niin kauan (olen n. 30v), että en halua heitä enää menneestä muistuttamaan. Pidän ympärilläni vain ihmisiä, jotka ovat sen ansainneet.

Älä siis aiheuta samaa lapsellesi, tuollaisesta elämästä ei ole helppo toipua, jos siitä koskaan voi täysin toipua. Lapsen on myös parempi etäisän kanssa kuin tuollaisessa epänormaalissa suhteessa. Laita lapsesi etu ensin, oman elämäsi voit tuhota rauhassa, mutta älä tuhoa hänenkin.
 
Viimeksi muokattu:
hyasintti
Hienoja oivalluksia tulee noista sun teksteistä, arvoton! ( ja sinä et todellakaan ole arvoton!!)
Suosittelen, että menet psykoterapeutille, jolla on ratkaisukeskeinen lähestymistapa. Löydät varmasti googlettamalla oman lähialueesi terapeutteja. Aina ei kaikkien terapeuttien kanssa löydy yhteinen sävel, mutta sen takia ei kannata luovuttaa :)
 

Yhteistyössä