Hae Anna.fi-sivustolta

Miten tunnistaa narsistinen äiti?

Viestiketju osiossa 'Ihmissuhteet' , käynnistäjänä syväkuu, 31.07.2011.

  1. vierailija Vierailija

    Hei! Kiinnostaisiko sinua vaihtaa ajatuksia sähköpostitse?
    Kirjoittamasi teksti oli kuin omaa käsialaani. Tulin hiljattain äidiksi, ja tasapainoilen parhaillaan nykyiseen tilanteeseen varsin tyytymättömän äitini kanssa.
     
  2. vierailija Vierailija

    En ole kirjoittaja, johon viittasit, mutta mietin, että mitä jos kirjoittaisitkin tänne? Moni meistä varmaan pystyy allekirjoittamaan kommentin ja keskustelusta voisi olla monille hyötyä :)
     
  3. vierailija Vierailija

    Samaa mieltä tämän vierailijan kanssa! Moni voisi kenties ottaa opikseen ja toisaalta kertoa omia ajatuksiaan.
     
  4. vierailija Vierailija

    Puolitoista kuukautta kulunut aikaa tästä viestistä. Mitään ei ole tässä ajassa tyttäreni ja minun välillä liikahtanut, mutta olen varmaan itse mennyt eteenpäin tämän vierailijan neuvon mukaan. En osaa eritellä millä mielellä olen ollut, surullista oloa ei ole ollut enkä ole jossitellut enää sitä jos en niin tai jos olisin näin.

    Tuntuu että minulla on joku isompi asia tästä poksahtamassa, joku mitä en osaa selittää, mutta olo on ollut rauhallinen ja hyvä, ei ahdistunut ja pelokas. Näistä vierailijan kirjoituksista on tullut sellainen varmuus että en voi vaikuttaa asioihin, en tiedä miten nämä menevät ja saanko uutta mahdollisuutta, mutta ei minun tarvitse sitä tietääkään - aika näyttää. Minulle on tapahtunut hyviä ja mukavia asioita, olen tehnyt kivoja juttuja ja voin nauttia niistä.

    Jos hän tällä sekunnilla ottaisi yhteyttä ja kysyisi mitä kuuluu, enpä tiedä mitä vastaisin, todennäköisesti en noista kivoista asioista kertoisi yhtään mitään. Minulle on tullut sellainen ajatus että en uskaltaisi enää ... luottaa. Nimenomaan noin. Jonkunlainen itsesuojeluvaisto on alkanut nostaa päätään ... vähän vaikeaa selittää, mutta niin ... en uskaltaisi enää luottaa, vaan pitäisin kädenmitan verran välimatkaa, ihan siitä pelosta että alkuun menisi hyvin ja jälleen kerran bänks. Ihan itseäni suojellakseni taas kolhuilta. Kuulostaa varmaan tylyltä, mutta kun on ollut jo useampi bänks, niin mistä sen tietää miten taas menisi.
     
  5. vierailija Vierailija

    Hei Bänks, Onpa kiva kuulla, että jotain on selvästi nytkähtänyt eteenpäin omassa ajattelussasi. Irtipäästämisen taito on vaikea hallittava, mutta lisää kovasti kyllä omaa hyvinvointia, kuten olet havainnutkin. Jos pystyy siihen edes vähän ja edes joskus, niin hyvä juttu. Välillä sitä voi jäädä jumittamaan tiettyihin ajatuskulkuihin, mutta se ei haittaa, sitten mennään taas eteenpäin.

    On todella luonnollista tuntea niin, ettei enää luota ja haluaisi edetä varovaisemmin, mikäli yhteys muodostuisi. Niin kannattaakin tehdä. Omien rajojen rakentuminen, vahvistuminen ja niiden kunnioittaminen on todella tärkeää. Jatka ihmeessä samaan suuntaan. Hyvin menee!
     
  6. vierailija Vierailija

    Kiitos Vierailija kannustavista sanoistasi! Enpä itse keksinyt tuota termiä minkä mainitsit - omien rajojen rakentaminen, vahvistaminen ja kunnioittaminen ja kyllä, sitä olen havainnut nyt tekeväni eikä siitä ole ollenkaan huono omatunto, vaan sehän on oma oikeuteni ja jopa velvollisuuteni itseäni kohtaan.

    Irtipäästäminen sen jälkeen kun tietoisesti päätin sen tehdä on ollut yllättävän helppoa, oikeastaan tänä puolentoista kuukauden aikana on ollut yhden kerran tilanne että alkoi tämä todella harmittaa ja suututtaa, kun olisi pitänyt hoitaa yksi yhteinen asia, mutta kysymykseeni en saanut vastaukseksi edes yhtä ainoaa sanaa. Sekin tilanne oli sellainen että samaan aikaan oli muutakin stressiä päällä, joten ehkä nämä stressitilanteet saavat vanhat asiat aktivoitumaan. Hyvä nyt kun tilanteen pystyin tunnistamaan niin jatkossa osaan olla varovainen enkä hämmästy jos joku asia hyppää päälle.
     
  7. kyllästynyt Vierailija

    Entä kun äiti yrittää ottaa yhteyttä alakouluikäisten lasteni kautta ja asettaa heidät näin inhottavaan välikäteen.

    Mielestäni lapsille ei kuulu se, jos en ole vastannut hänen puheluihinsa. Se on äitini ja minun välinen asia. Puolestani mummi ja lapset saavat soitella ja pitää yhteyttä, mutta hänen ei todellakaan tarvitse kysellä lapsilta miksi äiti ei soittele tai vastaa.
     
  8. vierailija Vierailija

    En ihmettele, että kyllästyttää. Tämä on valitettavan tyypillistä, että yrittävät päästä yhteyteen toisen henkilön kautta. vaihtoehdot taitavat valitettavasti olla kuitenkin vähissä. Joko yhteys säilyy lapsilla ja mummilla ja kyselyjä tulee tai sitten yhteys katkeaa kaikkiin perheenjäseniin, jos käy liian raskaaksi. Voimia sinulle. Nämä ovat raskaita tilanteita eikä täydellisiä vaihtoehtoja oikein ole..vain vähemmän tai enemmän rasittavia.
     
  9. vierailija Vierailija

    Hei,
    Olen 24 vuotias nainen ja olen ymmärtänyt viimeisen vuoden aikana sen, että äitini on todennäköisesti narsisti. Perheeni hierarkia on vinksallaan ja sen sisäiset suhteet. Sisarukset ovat eri arvoisia. Ehdoton suosikki löytyy ja se on aina pysynyt samana. Isäni on 100 prosenttisesti äidin käskyvallan alla, eli hänestä tai muista perheenjäsenistä ei ole apua. Minä olen siis hylkiön roolissa ja äitini manipulonti sekä kiusaaminen kohdistuu vain minuun. Asun itse isossa kaupungissa ja perheeni pienellä paikkakunnalla, mutta vaikka välimatkaa olisi kuinka niin äitini toiminta ei muutu miksikään. Esimerkkejä löytyisi varmasti tuhanisa vuosien varrelta. Kaipaisin kipeästi vertaistukea! Löytyykö siihen vinkkejä täältä :)
     
  10. vierailija Vierailija

    Äitini kärsii pahoista neurooseista ja kaikki pitää tehdä miten hän haluaa riippumatta kuinka älytöntä se olisi. Isä on sitä mieltä. Tosin vanhempia aina lapsuudesta tähän asti nimittelen etunimellä kun isä ja äiti tuntuu liian intiimiltä. Ja jos pahoittaa mielen niin ei ole tervetullut pitkään aikaan tai ei saa pitää yhteyttä. Jotkut alun narsku jutut osui kuin nakutettu. Äitini isä hylkäsi hänet lapsuudessa vaikka oli fyysisesti läsnä ja sanoi hänelle että et ole lapseni (liekö psykopaatti). Valitettavasti suvussa tämä on jatkanut. Olen lapsuudessa jo ymmärtänyt että olen sairaasta perheestä mutta nimitys on puuttunut. Muistan lapsuudesta vain ala-asteelta aikaisentaan juttuja. Isä nyt ei ole parempi erään jutun jälkeen mitä teki ja pidän sen jälkeen itseäni uskonnon uhrina.
     
  11. Lila Vierailija

    Tervetuloa joukkoon. Sen kuin aloitat alusta lukemaan, vertaistukea löytyy sivukaupalla. (y)
     
  12. vierailija Vierailija

    Tervetuloa kirjoittamaan! Kannattaa myös lukea alusta alkaen. Tästä ketjusta löytyy paljon tietoa.
     
  13. vierailija Vierailija

  14. Lila Vierailija

    Oho, vierailija
     
  15. vierailija Vierailija


    Olen huomannut että irtipäästäminen on lisännyt kovasti omaa hyvinvointiani.
    Sanoin usen että kun pitää roikkua tässä löysässä hirressä, kunnes tajusin ettei siinä ole mikään pakko roikkua, vaan se on ihan oma valintani. Yhtenä päivänä vain otin sen lenkin kaulastani ja jatkoin elämääni vapaana, näköjään nyt oli sen aika. Elämässäni on tapahtunut monia isoja ja mukavia asioita, joitakin ihmisiä on jäänyt seläntaakse, uusia kivoja ihmisiä on tullut tilalle ja löytynyt uusia harrastuksia. Olen mennyt elämässäni eteenpäin! Ja kaiken olen tehnyt hyvällä omallatunnolla ja mielellä tietäen, että minulla on lupa nauttia näistä jutuista.

    Joskus olen ajatellut, että olisihan näistä kiva kertoa tyttärelleni, mutta samantien todennut että ei sittenkään, nämä ovat minun juttujani enkä näitä edes halua jakaa ainakaan hänen kanssaan. Edelleen mietin että jos hän tällä sekunnilla tuohon tulisi en tiedä mitä sanoa, tuntuu että eipä tässä taitaisi kummempia sanomisia olla. Lapsestaankin voi näemmä vieraantua eikä se tunnu tuntuvan edes pahalta ... Pikemminkin vain ontolta.
     
  16. Lila Vierailija

    Tiedätkö, kaikkein hassuinta on, että ehkä sinunkin tyttäresi on kokenut tuon saman. Minä ainakin olen. Olen kaivannut saada jakaa äidin kanssa ilojani (ja murheitani), mutta kun siitä ei tullut mitään, niin opettelin tekemään sen itsekseni. Ja nauttimaan asioista ilman syyllisyyttä ja kaipaamatta yhteyttä ihmiseen, joka ei ole tavoitettavissa.
     
  17. vierailija Vierailija

    Voihan se olla juuri noin, en vaan voi sanoa varmasti että noinhan se on, koska en tiedä tyttäreni syytä/syitä. Olisin minäkin halunnut hänen kanssaan edes jonkunlaisen äiti-tytär -suhteen, mutta ei se oikein ole onnistunut. Syytä en osaa sanoa, vaikka olen sitä paljon pohtinut. Olemmeko liian erilaiset vai mikä mahtaa olla syynä - ei sellaista hyvää suhdetta ole ollut koskaan. Perheessämme oli niin paljon muita haasteita ja kun hän lähti opiskelemaan kauas kotoa tuli taas uudet haasteet. Surullista mutta näin se meni eikä minusta ollut repeämään moneksi.

    En tiedä miten asioita voisi enää korjata kun juna on jo mennyt. Miten suhteita voi korjata enää kun aikaa on kulunut kauan eikä minuun haluta olla enää missään yhteyksissä? Anteeksi olen pyytänyt monta kertaa, joku täällä epäili etten ole tehnyt sitä aidosti, olen pyytänyt anteeksi aidosti ja sydämestäni parempaan en pysty. Kun vielä olimme yhteyksissä se oli välillä hankalaa kun en keksinyt oikein mistä puhua ja jännitti enemmän kuin koulussa esitelmän pitäminen.
     
  18. Lila Vierailija

    Elämästä ei koskaan tiedä. Minultakin meni välit kahteen lapsuudenystävään 20 vuodeksi ja nyt olemme löytäneet toisemme uudestaan. Olennaisinta on keskittyä omaan elämään, niin kuin sinä teit ja lakata roikkumasta siinä löysässä hirressä toivoen, että jonain päivänä helpottaa. Elämä menee siinä helposti ohi ihan turhaan, kun on kaikkea muutakin ja parempaa, mihin voi huomionsa kohdistaa. Jatka oman ilosi lisäämistä, se kasvaa päivä päivältä korkoa korolle.
     
  19. vierailija Vierailija

    "Jatka oman ilosi lisäämistä, se kasvaa päivä päivältä korkoa korolle."
    Kiitos :) <3
     
  20. vierailija Vierailija

    Täällä tuntuu olevan viisaita ja ymmärtäväisiä ihmisiä.
    Tässä pätkä yhdestä artikkelista :

    " ”hankalat” ihmiset eivät ole koskaan saaneet palautetta käytöksestään. On ymmärrettävää, että heitä pelätään, mutta jos he eivät saa palautetta, he eivät koskaan joudu muuttamaan toimintatapojaan.

    Joskus tilannetta helpottaa se, että kertoo jämäkästi tyytymättömyytensä ja vetää rajaa siihen, kuinka itseä kohdellaan. Vaikka asia ei ainakaan heti muutu, olo on kevyempi, kun on ilmaissut oman kantansa."

    Tämän neuvon voi soveltaa kovin moneen ihmiseen; puolisoon, työkaveriin, vanhempaansa, lapseen, sukulaiseen, naapuriin ...

    Entä kun sen palautteen antaminen ei auta ja siitä tulee huutoa, mykkäkoulua, uhittelua ja syyttelyä, koska se toinen tekee niinkuin tekee siksi kun syy on minussa? JOS minä olisin toisenlainen, niin hänkään ei. Tuntuu ettei ole mitään keskustelua, koska siitä tulee poikkeuksetta tahtojen taisto, missä halutaan periaatteessa olla eri mieltä kuin minä, ei keskustelua, vaan väittelyä. Jos olen hiljaa enkä puolusta itseäni, se on yhtä kuin annoin periksi, myönnyin ja hävisin.

    "Joskus tilannetta helpottaa se, että kertoo jämäkästi tyytymättömyytensä ja vetää rajaa siihen, kuinka itseä kohdellaan. Vaikka asia ei ainakaan heti muutu, olo on kevyempi, kun on ilmaissut oman kantansa."

    Tämä neuvo ei päde joittenkin ihmisten kanssa, sillä sanomisesta tulee vain riitaa ja raivoamista tyyliin "ethän sinäkään koskaan" tai "aina sinä" tai "älä tule mulle huutamaan tai..." ja se jatkuu vaikka maailman tappiin.

    Kyseessä siis puoliso ja ikää jo 70+.
     
  21. vierailija Vierailija

    ... Tämä artikkeli jatkui niin että "vuorovaikutuskuvio muuttuu, kun toinen vaihtaa toimintatapansa."
    En ymmärrä muuta toimintatavan vaihtoa kuin sen että olen mahdollisimman paljon hiljaa, en koskaan huomauta mistään enkä osoita negatiivisia tunteitani ollenkaan. Pitäsi olla tasainen, rauhallinen, hiljainen ja ... niin, väritön.
     
  22. Lila Vierailija


    Entä jos olet itsellesi rehellinen tuntemuksistasi ilman, että yrität saada toista niitä ymmärtämään. Olet läsnä itsellesi, näet ja otat vastaan mielipiteesi ja totuutesi. Arvostat omaa sisäistä maailmaasi. Ajan takaa sitä, että kun olet varma siitä, mitä mieltä itse olet, mikä on mielestäsi oikein, niin silloin ei ole tarvetta saada toista näkemään sitä. Silloin toinenkin saa olla mitä mieltä tahansa, eikä se juurikaan hetkauta sinua. Tämä on haastavaa ja sitä täytyy opetella, ei se suju tuosta vain. Kysymys on itsetunnosta, omanarvontunnosta. Ihmisen, joka on aidosti sinut itsensä kanssa, ei tarvitse saada ulkoista vahvistusta sille, mitä tuntee ja ajattelee. Sellainen levollinen itsevarmuus väkisinkin näkyy ulospäin ja muuttaa toisenkin käytöstä. Jos hän on tottunut juuri siihen ärhäkkään vastalauseiden tulvaan ja puolustautumiseen, voi olla aika hämmentävää, että niitä ei tulekaan. Vaihtoehto sille ei mielestäni ole alistuminen ja itsensä kaventaminen. Itse koen sen tunteen sisäisenä tietoisuutena, että olen itselleni tärkeä. Jos joku sanoisi minulle esimerkiksi, että olen hänen mielestään sotkuinen ja holtiton, kun oikeasti olen tunnollinen ja järjestelmällinen, en panisi painoa hänen sanoilleen ollenkaan. Tiedän millainen olen, enkä siksi loukkaantuisi hänen sanoistaan, eikä minulla myöskään olisi tarvetta saada sokeaa ihmistä näkemään itseäni toisin.

    Omaa kantaansa ei kannata yrittää kertoa kuin kerran tai kaksi. Jos toinen ei tajua tai kuuntele, jää vaihtoehdoksi edellä kertomani tai sitten etäisyyden ottaminen. Kertomastasi tulee mieleen lapsi, joka vänkää vastaan sanoi mitä tahansa. Aikuinen pystyy näkemään toisenkin puolen asioista ja keskustelemaan. Kaikkeen ei pidä myöskään suostua. Rajojen vetäminen on tärkeää. Silloin teet niin kuin sinusta oikealta tuntuu ja ilman selityksiä, viis siitä kuinka paljon toinen möykkää. Kannattaa valita huolella, mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että niistä on pidettävä kiinni.
     
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti