Miten voi auttaa mahdollisesti masentunutta tuttua?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Myy
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Myy

Vieras
Mä epäilen, että eräs tuttavani on masentunut. Hän on aina ollut hiljainen, mutta viime aikoina ei ole puhunut juuri mitään silloin harvoin, kun ollaan nähty. Vastaa, jos häneltä kysyy jotain, mutta hyvin lyhytsanaisesti. Muuten on hyvin hiljaa. Välillä vaikuttaa todella kiukkuiselta ja jos häneltä kysyy jotain, niin saattaa vastata tosi töykeästi. Kerran selvästi suuttui mun lapsellenikin pienestä asiasta, mutta ei näyttänyt suuttumustaan suoraan. Näin sen hänen ilmeestään. Omille lapsille hän huutaa paljon enemmän kuin ennen.

Heidän perheessään on ollut viime vuosina aika rankkaa (rakentamista, pienet lapset, työt jna) Perheen mies reagoi fyysisesti; hänelle on tullut kaikenlaisia vaivoja, jotka ihan selvästi ovat merkki siitä, että nyt pitäisi hiljentää tahtia. Mies puhuu näistä asioista avoimesti ja musta ainaki tuntuu, että hänen päänsä kestää paremmin kuin kroppa.

Heille syntyi kolmas lapsi vähän aikaa sitten. Ensin ajattelin, että tämä johtuu vain raskaudesta ja vauvan syntymästä, mutta kun aloin ajatella asiaa ja juttelin yhden yhteisen tuttavamme kanssa, niin hän sanoi, että tällaisia merkkejä on ollut ilmassa jo yli vuoden ajan. Meitä ei selvästikään haluta katsomaan vauvaa. Kerran soitin ja kysyin, voiko joku päivä tulla, niin luvattiin ottaa yhteyttä. Mitään ei ole kuulunut. Välillä tuntuu, että juuri meidän perheeltä on pääsy kielletty heille. Ihan kuin tämä henkilö olisi suuttunut minulle jostain.

Ongelma on, etten tiedä miten voisin auttaa, vai voinko? Kerran lähetin tekstiviestin ja kysyin kuulumisia ja sanoin, että jos tulee tylsää, niin voin hyvin tulla käymään vaikka joku aamupäivä. Vastausta ei koskaan tullut takaisin. En haluaisi olla tungetteleva, mutta kehtaanko jatkuvasti kysellä saako tulla käymään tms? Tämä henkilö on aika yksinäinen, eikä hänellä ole täällä ystäviä. Hän ei koskaan käy missään, ennen kävi töissä ja lopun aikaa oli kotona. Nyt on vain kotona. Kaupassa kyllä käy, mutta ei missään muualla. Silloin kun hänen ensimmäiset lapset olivat pieniä, hän kävi kerhoissa lasten kanssa, kaikenlaisilla järjestetyillä reissuilla, kutsui meitäkin kylään ja kävi itse lasten kanssa meillä, kun olin esikoisen kanssa kotona. En osaa nyt tarkemmin selittää, mutta tämä ihminen on selvästi muuttunut.
 
Meillä on kotona aivan ihana 8kk lapsonen ja minä aikani raivosin ja möykkäsin ja itkin ja loukkaannuin ja työnsin jokaisen vähänkin läheisen ihmisen kauaksi itsestäni. En vastannut puhelimeen, en tekstiviesteihin, en välttämättä jaksanut avata ovea..
Läheinen ihminen on sanonut miehelleni että kun minä olen "tuossa tilassa" niin hän ei yksinkertaisesti tiedä mitä voi tehdä.
Tilanne kärjistyi kesällä juhannuksen kynnyksellä, muu perhe lähti sovitulle mökkireissulle mutta minä jäin kotiin. Itkien ja loukkaantuen, mutta tiedän että mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua autoon silloin.
Makasin sängyssä ja itkin silmät päästäni kun ystävä soitti ja jostain syystä vastasin. Kysyi onko kaikki ok, ja kun huomasi että itkin niin oli vartin päästä oven takana. Oli ja istui ja istui ja istui. Siinä aikamme istuttiin vieretysten ja yhtäkkiä aloin purkamaan itseäni.
Vaikeinta ehkä on se että missään ei ole mitään vikaa (näennäisesti kaiken PITÄISI olla kunnossa) mutta itsellä on äärettömän paha/vaikea olla.

Mitä sitten läheinen voi tehdä? Älyttömän vaikea kysymys. Ehkä sanoisin että yrittää päästä hänen elämäänsä niin että edes itse on kiireetön, hetkeksi kahville ilman lapsia tms. Kun tilanne on oikea ja ns. rauhallinen niin ehkä hän voi siitä vielä aueta.
Itse tosin aloitin mielialalääkkeen juhannuksesta..synnytyksen jälkeinen masennus.. :-(
 
Ollaan me äidit hassuja tapauksia. Kuinka vaikeaa voikaan olla tunnustaa/myöntää edes itselleen että kaipaa ihan "vain" välittämistä. Saati sitten muille.
Suomalaisuus tehnee tehtävänsä luonteessa, ei halua olla vaivaksi toisille..
 

Yhteistyössä