V
"vieras"
Vieras
Onko muitakin tällaisia perheitä joissa ei ikinä kutsuta ketään käymään eikä haluta vieraita kotiin? Meillä oli lapsena sellaista. Ollessani pikkulapsi mummo taisi käydä yhden kerran ja olla yön yli, sen jälkeen eli nyt reilusti yli kahteenkymmeneen vuoteen ei ole lapsuudenkodissani käynyt ketään sukulaisia muista ihmisistä puhumattakaan. Kävimme lapsina kerran kesässä mummon luona, muuten ei vierailtu koskaan missään.
Nyt edes minua ei enää päästetä lapsuudenkotiini käymään, on sanottu ihan suoraan ettei aviomieheni saa tulla koskaan ja itse ehkä vain pariksi tunniksi päiväsaikaan. Arvatkaa vaan olenko koskaan edes menossa ja vienkö sinne omaa lastani jos minä ja miehenikään ei olla tervetulleita. Voin sanoa että meillä lapsilla on sosiaaliset taidot jääneet puutteellisiksi mistä olen saanut kärsiä, en pitkään aikaan tiennyt miten vieraiden kanssa ollaan ja olen kokenut esimerkiksi mieheni sukulaisten vierailut hyvin ahdistavina eivätkä he pidä minusta koska olen heidän mielestään epänormaali. Veljeni asuu erakoituneena kotona eikä puhu koskaan kenellekään.
Nyt aikuisena olen yrittänyt saada ystäviä ja kavereita, käyn mielelläni ryhmissä ym ja yritän jutella siellä toisten kanssa vaikka olenkin aika hiljainen ja koen sen joskus vaikeaksi. Aina kun minut on kutsuttu jonnekin käymään ja vierailu on sujunut hyvin, tunnen oloni todella onnistuneeksi ja iloiseksi, siitä että olen kuin kuka tahansa normaali ihminen. Itsekin haluan pikkuhiljaa alkaa kutsumaan vieraita edes vaan kahville, jotenkin kynnys siihen on vaan todella korkea ja jännittää kun pitäisi tehdä jotain ruokaa tai leipomusta ja osata olla luontevasti.
Mieheni perheen kanssa kaikki on mennyt päin seiniä, sen sijaan hänen ystäviensä vieraillessa on ollut mukavaa ja jälkeenpäin olen pohtinut tarkkaan mitä sanoin ja tein mieheni vakuutellessa että hyvin meni. Tuntuu kuitenkin että aina jännitän ja yritän kovasti, en saa vierailuja tuntumaan mukavan rennoilta ja suorituspaineet on kovat. Tällaista en todellakaan halua omalle lapselleni, mietin kuitenkin miten saisin vierailemisen ja ihmisten kanssa olemisen luontevaksi ja helpoksi lapselleni. Sukulaisia joiden luona vierailla tai joita kutsua ei sattuneesta syystä ole, toivon että ystävät ja muut tutut jotenkin korvaisivat tätä puutetta mahdollisimman paljon.
Ja pohdin mistä mahtaa johtua tuollainen ettei ketään koskaan haluta kylään eikä itse haluta mennä mihinkään eikä ole eikä edes haluta ystäviä ja sitten lastenkin olisi pakko elää sillä tavoin oppimatta mitään vierailuista tai sosiaalisista taidoista niihin liittyen. Välillä pelkään myös että menetän vielä tämän vuoksi mieheni... Että en kestä hänen sukulaisiaan enkä sitä miten he leimaavat minut enkä pysty olemaan heidän kanssaan kovin pitkään saman katon alla kärsimättä kohtuuttomasti. Onko muita joilla ollut tällaista, miten olette tottuneet vierailuihin, voiko tällaista oppia luontevasti vielä aikuisiällä? Haluan olla sosiaalinen ja rento ihmisten kanssa, haluan olla kuten normaalit ihmiset ja tulee itku kun mietin mitä jos en pystykään siihen ja jos menettäisin tämän vuoksi mieheni... Neuvoja pyydän.
Nyt edes minua ei enää päästetä lapsuudenkotiini käymään, on sanottu ihan suoraan ettei aviomieheni saa tulla koskaan ja itse ehkä vain pariksi tunniksi päiväsaikaan. Arvatkaa vaan olenko koskaan edes menossa ja vienkö sinne omaa lastani jos minä ja miehenikään ei olla tervetulleita. Voin sanoa että meillä lapsilla on sosiaaliset taidot jääneet puutteellisiksi mistä olen saanut kärsiä, en pitkään aikaan tiennyt miten vieraiden kanssa ollaan ja olen kokenut esimerkiksi mieheni sukulaisten vierailut hyvin ahdistavina eivätkä he pidä minusta koska olen heidän mielestään epänormaali. Veljeni asuu erakoituneena kotona eikä puhu koskaan kenellekään.
Nyt aikuisena olen yrittänyt saada ystäviä ja kavereita, käyn mielelläni ryhmissä ym ja yritän jutella siellä toisten kanssa vaikka olenkin aika hiljainen ja koen sen joskus vaikeaksi. Aina kun minut on kutsuttu jonnekin käymään ja vierailu on sujunut hyvin, tunnen oloni todella onnistuneeksi ja iloiseksi, siitä että olen kuin kuka tahansa normaali ihminen. Itsekin haluan pikkuhiljaa alkaa kutsumaan vieraita edes vaan kahville, jotenkin kynnys siihen on vaan todella korkea ja jännittää kun pitäisi tehdä jotain ruokaa tai leipomusta ja osata olla luontevasti.
Mieheni perheen kanssa kaikki on mennyt päin seiniä, sen sijaan hänen ystäviensä vieraillessa on ollut mukavaa ja jälkeenpäin olen pohtinut tarkkaan mitä sanoin ja tein mieheni vakuutellessa että hyvin meni. Tuntuu kuitenkin että aina jännitän ja yritän kovasti, en saa vierailuja tuntumaan mukavan rennoilta ja suorituspaineet on kovat. Tällaista en todellakaan halua omalle lapselleni, mietin kuitenkin miten saisin vierailemisen ja ihmisten kanssa olemisen luontevaksi ja helpoksi lapselleni. Sukulaisia joiden luona vierailla tai joita kutsua ei sattuneesta syystä ole, toivon että ystävät ja muut tutut jotenkin korvaisivat tätä puutetta mahdollisimman paljon.
Ja pohdin mistä mahtaa johtua tuollainen ettei ketään koskaan haluta kylään eikä itse haluta mennä mihinkään eikä ole eikä edes haluta ystäviä ja sitten lastenkin olisi pakko elää sillä tavoin oppimatta mitään vierailuista tai sosiaalisista taidoista niihin liittyen. Välillä pelkään myös että menetän vielä tämän vuoksi mieheni... Että en kestä hänen sukulaisiaan enkä sitä miten he leimaavat minut enkä pysty olemaan heidän kanssaan kovin pitkään saman katon alla kärsimättä kohtuuttomasti. Onko muita joilla ollut tällaista, miten olette tottuneet vierailuihin, voiko tällaista oppia luontevasti vielä aikuisiällä? Haluan olla sosiaalinen ja rento ihmisten kanssa, haluan olla kuten normaalit ihmiset ja tulee itku kun mietin mitä jos en pystykään siihen ja jos menettäisin tämän vuoksi mieheni... Neuvoja pyydän.
