Muita, jotka pelkäävät/stressaavat raskaana olemista?

[äätee]

Kuukautiset ovat useamman viikon myöhässä. En vielä ole suostunut tekemään raskaustestiä, koska se tekee hommasta lopullista. Nyt voin vain uskotella itselleni, että ei tässä mitään.

Tämä on neljäs raskauteni. Toivottu, mutta ei suunniteltu. Meillä on kaksi lasta. Ensimmäinen raskauteni oli ihan katastrofi, sairaslomalle vähän yli 10 raskausviikolla,vuotoa, kohdunkaulan lyhentymistä ennen raskauden puoliväliä, kovaa stressiä keskenmenosta, vuodelepoa ym. Synnytys oli sellainen koettelemus, että siinä meni periaatteessa kaikki pieleen, mitä synnytyksessä voi mennä pieleen. Lapsi jäi kuitenkin henkiin, vaikka pitkään olikin teho-osastolla ja ei ollut selvää mitä käy. No, terve lapsi tuli, mutta minulle jäi kammo. Vannoin, etten tähän hommaan rupea enää uudestaan.

Sitten meni vähän aikaa ja halu saada uusi lapsi oli vahvempi, kuin pelko. Uskottelin itselleni, että eka kerta oli vain se hassu tilastollinen sattuma, nyt kaikki menee hienosti. Sai keskeytyneen keskenmenon viikolla 9. Ei siinä mitään, keskenmenoja tapahtuu. Tosin minun tapauksessani kaikki ei mennyt niin kuin pitäisi, vaan keskenmeno ja sen jälkipuinnit kestivät kolme kuukautta. Kävin seurannassa, minulla ei kohtu suostunut kolmesta tyhjennyksestä huolimatta tyhjentymään kokonaan. Lopulta saatiin kaikki kuntoon ja raskauduin uudelleen.

Kolmas raskaus oli todella kivulias. Ei vuotoja, ei ennenaikaisia supistuksia, mutta liitoskivut alkoivat ennen puoltaväliä, enkä pystynyt oikeastaan tekemään mitään. Lisäksi sain raskausdiabeteksen, joka kyllä pysyi kurissa ruokavaliolla. Vauvaa seurattiin tarkkaan edellisen raskauden ja synnytyksen ongelmien takia, olo oli sen takia turvallisempi. Synnytys oli helpohko ja sanoinkin heti, että jos tämä on tällaista, niin teen vaikka sata lasta. Mutta sitten alkoivat ongelmat.

Lapsella oli sydämen kanssa ongelmia. Ensimmäiset kuukaudet menivät lähinnä shokissa. Puoli vuotta vauvan elämästä meni minulta lähinnä itkiessä, koska olin niin väsynyt ja peloissani, että kaikki ei menekkään hyvin ja lapsi menehtyy. Epäiltiin myös muita sairauksia sydänvian lisäksi, mutta kaikki testit näyttivät negatiivista ja puolen vuoden jälkeen lapsi todettiin terveeksi. Kahteen vuoteen saakka käytiin sydämen takia seurannassa, mutta kaikki oli kunnossa.

Ja nyt sitten olenkin tässä. Raskaana ja kauhusta jäykkänä. Pelkään ottaa neuvolaan yhteyttä, pelkään tätä raskautta, koska päässä on ajatus, että kerran on jo mennyt kaikki pieleen, kaksi kertaa on mennyt kaikki jonkin verran pieleen ja olen saanut kuitenkin näistä raskauksista kaksi tervettä lasta. Miten tämä kerta olisi muka erilainen? Miksi kaikki onnistuisi nyt? Kai nyt on tiedossa jotain vielä pahempaa, grande finale tälle onnettomalle raskaussaagalle. Minulla on vastoin kaikkia oletuksia kaksi tervettä ja ihanaa lasta, miten uskallankin vielä kerran yrittää ja vaatia vielä kolmatta samanlaista. Eihän se voi onnistua!

Löytyykö kohtalotovereita? Neuvolassa yritin kolmannen raskauden aikana kysellä mitä tälle pelolle voisi tehdä, mutta kun se ei kuitenkaan hallitse koko elämää, niin pitäisi vaan ottaa rennosti. Vinkkejä?

 

["Vieras"]

Ymmärrän hyvin tunteesi! Minulla on neljä lasta ja yhtään enempää ei tule minun pelkojeni takia. Viimeisin raskaus oli pelkojeni vuoksi täynnä stressiä ja ahdistusta. Itse raskaus meni kyllä ihan ok, mutta pelkäsin niitä kaikkia ongelmia mitä edellisissä raskauksissa oli ollut.

Synnytyksessä tuli todella paha " läheltä piti tilanne" ja vauvalla todettiin sydämessä jotain. Muutaman kuukauden iässä sydämen seurantaan ei enää ollut tarvetta eli kaikki kunnossa siltä osin.

Nyt tiedän, että minun psyyke ei kestä enää yhtään raskautta. Kaikki ne kokemukset joita neljästä raskaudesta ja synnytyksestä on jäänyt, pyörisivät vaan mielessä.

Kannattaa puhua neuvolassa asiasta. Paljon suurempi todennäköisyys kuitenkin on että kaikki menee hyvin ja syntyy terve lapsi, kuin että niin ei kävisi!

 

[äätee]

Kiitos vastauksesta. Ekassa raskaudessa ihmettelin, kun sen pitäisi olla muka niin ihanaa aikaa ja nainen hehkua onnesta. Minä olin kauhusta kankea, laskin päiviä, että päästiin 24 viikkoon, sitten siitä 28 viikkoon ja niin edelleen.

Toisessa raskaudessa yritin uskaltaa nauttia raskaudesta ja se menikin sitten kesken. Viimeksi pelkäsin joka ikinen päivä, ainoa, milloin saatoin olla rento oli silloin, kun en ajatellut raskautta. En uskalla miettiä vauvaa mahassa, ostaa vaatteita, keksiä nimiä ym. Raskaudesta kerroimme viimeksi rakenneultran jälkeen läheisimmille ihmisille ja paljon myöhemmin muille. En ole taputellut massua, en unelmoinut vauvasta, olen vain yrittänyt selviytyä päivästä päivään. Yrittäen unohtaa olevani raskaana.

Rakastan lapsia yli kaiken. Haluaisin niitä vaikka kymmenen, mutta raskaanaolo on yhtä helvettiä. Mies ei ymmärrä, ei tajua ollenkaan. Hyvistä kavereistani vain yhdellä on lapsi, he ovat kamppailleet kauan lapsettomuuden kanssa ja en jotenkin kehtaa hänelle valittaa jostain peloistani, kun hän ei edes tule raskaaksi.