Itse tiedän, miltä tuntuu, kun jollekin läheiselle käy huonosti (paras, hyvin läheinen ystäväni kuoli syöpään).
Kun tuollainen koskettaa tarpeeksi läheltä, tuntuu, että mitkään sanat, mitä voisit sanoa, eivät ole tarpeeksi. Lähellä et voi olla, koska itsestä tuntuu liian pahalle. Lähellä et voi olla, koska tuntuu, että sinun paha olosi EI ole oikeutettua toisen pahan olon rinnalla. Et voi lohduttaa, koska mitkään sanat eivät voi lohduttaa. Et voi olla läheisten tukena, sillä tuntuu siltä, että oma paha olosi lisää toisten pahaa oloa.
Itse sanoin ystäväni hautajaisissa hänen vanhemmilleen, että tulen vierailulle heidän luokseen. Vielä tänä päivänä en ole tuota voinut tehdä, sillä jopa heidän näkemisensä (tai tämän kirjoittaminen) saa minut itkemään. Tästä on aikaa pian yhdeksän vuotta. Jos menisin heidän luokseen, olisiko reilua, että he joutuisvat lohduttamaan minua. He, jotka ovat menettäneet lapsensa, lohdutrtaisivat minua, joka on menettänyt "vain" ystävänsä.
Mikä oli tämän tarinan pointti? Se, että suruja on erilaisia ja eri ihmiset suhtautuvat niihin eri tavoin. Ulkopuoliset ihmiset eivät välttämättä uskalla lähestyä sinua edes lohduttaakseen keskenmenon jälkeen. Toinen voisi tuntea sen lohduttavana ja välittämisen eleenä. Toinen taas voi tuntea tunkeiluna ja jopa skandaalinhakuisena uteliaisuutena. Itse olisin todennäköisesti tuntenut tuota jälkimmäistä :\|. Esimerkiksi ei olisi tullut mieleenikään, että olisin puhunut asiasta työtovereilleni. Yksi tiesi ja se riitti.
Keskenmeno on kuitenkin vielä melko vaiettu asia. Intiimi, hävettävä ja syyllistävä. Vanhemmat ihmiset eivät edes välttämättä tiedä sitä tosiasiaa, että alkuraskauden keskenmenoa EI voi itse nainen tekemisillään aiheuttaa. He voivat siis mielessään syytellä naista tapahtuneesta. Haluaistteko tällaisen ihmisen tulevan kyselemään/lohduttamaan teiltä keskenmenostanne?? Eikä iän tarvitse edes olla niin kovin korkea. Itselleni kävi juuri näin, että äitini alkoi hienovaraisesti minua syyttelemään asiasta. Hänellä sentään ikää on vain 50.
Sanoit, että kun otit asian puheeksi, puheenaihe muuttui nopeasti. Mielestäni tämä osoittaa sen, että asia on vielä tabu. Yleisesti siis ei ole "suotavaa tai sallittua" puhua asiasta. Suomi on kuitenkin senkin verran vanhakantainen maa, että omat, intiimit asiat eivät kuulu yleiseen levitykseen. Monet ovat myös sitä mieltä, että mitä vähemmän asiasta puhuu, sitöä nopeammin se katoaa kaikkien mielestä, myös sen kokeneen henkilön.
Siinä olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että jos asianomainen itse ottaa asian puheeksi ensin, asiasta silloin pitäisi pystyä puhumaan ja sen vuoksi osoittamaan myötätuntonsa.
Meitä nyt on vaan niin monenlaisia tässäkin maailmassa..... :/
[/quote Minun kirjoituksessani olikin nimenomaan pointtina se, että asiasta vaiettiin täysin vaikka itse pystyin puhumaan kokemastani alusta alkaen. Siinä tuli itselle sellainen olo että suruani vähätellään. Olin myös hiukan pettynyt omiin sukulaisiini, koska en saanut mielestäni minkäänlaista lohdutusta heiltä. Sinä MÖKÖ sanoit, että kun kauhea asia kohtaa tarpeeksi lähellä, niin tuntuu ettei mitkään sanat ole tarpeeksi ja lähellä ei voi itsekään olla kun tuntuu niin pahalta sekä että et voi lohduttaa kun tiedät ettei mikään lohduta. Minulla on todella painavaa sanottavaa tähän. Jos luit kirjoitukseni tarkasti, niin ymmärsit varmaan taas pointtini. Eli en minä ainakaan odottanutkaan että jonkun ihmisen lohdutussanat toisivat pienen poikamme takaisin tai muuttaisi suruni iloksi...ei todellakaan. Siinä tilanteessa kun menettää oman lapsensa...ei mitkään sanat lohduta koskaan tarpeeksi, mutta ei tuntunut hyvältä sekään että jäi asian kanssa yksin. Sanoit että me ihmiset olemme niin erilaisia ja siinä olen kanssasi samaa mieltä. Jokainen sureekin ihan eri tavalla. Kaikki eivät pysty puhumaan keskenmenoistaan, lapsen tai kenen tahansa läheisen kuolemasta ja toinen taas haluaisi nimenomaan purkaa asiaa puhumalla. Mutta kuten jo aiemmin sanoinkin niin aina voi osoittaa kohteliaisuutta sanomalla "otan osaa" tai kysymällä, että "kuinka voit"....yleensä ne ihmiset jotka haluavat asiasta puhua aloittavat kyllä juttelun ihan itsestään. En ole missään nimessä sitä mieltä että keneltäkään alettaisiin "väkisin"utelemaan asioista. Kerroit että ystäväsi kuoli syöpään ja haluankin sanoa, että olen pahoillani ja uskon että asia on kauhea, mutta olen edelleen sitä mieltä, että ystäväsi vanhemmilla oli pljon kauheampaa...olivathan he menettänet lapsensa. En millään tavalla vähättele sinun suruasi ja uskon ettei ystäväsi vanhemmatkaan olisi siitä pahastuneet. Sanoit myös jotenkin että et olisi halunnut että he olisivat joutuneet lohdutamaan sinua ja ymmärrän pointtisi...eli et halunnut lisätä heidän taakkaansa millään tavoin...ja se oli kauniisti ajateltu, mutta itse näin lapseni menettäneenä voin sanoa että jos joku olisi tullut itkemään kanssani(kuten mieheni), niin kyllä se olisi osaltaan auttanut minuakin. Olisi varmasti tullut tunne, että olen todella menettänyt ihmisen ja tärkeän sellaisen ja että suruuni todella otetaan osaa. Yhden halauksen sain serkultani ja hän sanoi ainoastaan minulle näin "voi sua...tiiän ettei tää paljoa auta, mutta toin sulle silti suklaata". Nämäkin pienet sanat ja halaus olivat pientä sen rinnalla että olin menettänyt rakkaani, mutta täytyy sanoa että muistan ne ikuisesti. Valitettavasti muistan myös ne ihmiset jotka eivät edes käyneet luonani tai ne vanhat työkaverit jotka kaupassa luikkivat pakoon tai ne jotka eivät edes tervehtineet minua....ja ne jotka itse odottivt vauvaa ja kiersivät minut kaukaa....jne...listaa voisin jatkaa vaikka kuinka.
Itselläni oli ennen pojan kuolemaa yksi alkuraskauden keskenmeno ja yksi pojan syntymän jälkeen, joten näitä asioita on tullut mietittyä paljon. En voi olla yhtään varma siitä, miten ite olisin uskaltanut lähestyä keskenmenon kokenutta, jos en ite olisi kokenut sellaista, mutta nythän se on ihan eri juttu kun itse tietää miltä se tuntuu.
Ja palaten vielä niihin sukulaisiini...tunnen heidän suremistapojakin jo aika hyvin, koska 10-vuotta sitten tätini menetti tyttönsä, joka jäi auton alle. Silloin olin itse 12-vuotias ja muistan kun halasin tätiäni ja purskahdin itkuun. En osannut sanoa yhtään mitään, mutta täti puristi minua lujaa ja sanoi, että ole sinä välillä minun tyttöni kun minulla ei enää omaa ole...ja pieni hymy kävi hänen huulillaan....silloin tuntui että olin lohduttanut häntä edes hiukan. Muistan myös silloin kun kaikki tätini ja paljon sukulaisiani tarjosivat apuaan tädille ja hänen perheelleen, ihmiset halasivat tätiäni eikä kukaan osannut sanoa juuri mitään. Siivosimme ja laitoimme ruokaa ja katsoimme että tätini söisi edes jotain surun keskellä. Nyt kun itse menetin lapseni niin olin ihan varma siitä, että tulen saamaan apua ja sitä odotinkin, mutta kukaan ei auttanut eikä kysellyt mitään. Neuvolasta oli käyty yhdessä lestaadiolaisperheessä, koska he olivat menettäneet samalla tavalla vauvan kuin mekin, mutta meillä ei käynyt tarjoamassa apuaan kukaan. Ajattelivat varmasti että lestaadiolais perheessä on paljon lapsia ja tarvivat apua, mutta yhtä paljon minä olisin apua kaivannut ja jonkun seuraamaan että muistan syödä jotain. Mies oli viikon pois koulusta ja iltaisin äitini kävi luonani. Mutta äidilleni asia oli niin vaikea, että hän olisi tarvinnut myös juttuseuraa. Äiti sanoi samaa kuin minä, että ihmiset eivät ottaneet osaa tai halaneet häntä, vaikka olihan hän menettänyt ensimmäisen lapsenlapsensa. Niimpä ajauduin siihen että masennuin ja asiat patoutuivat sisälleni ja sen seurauksena sain paniikkikohtauksia, olin sairaalassa ja pääsin onneksi psykiatrin juttusille...ja kyllä sitä asiaa oli sitten kertynytkin.
Miten sitä nyt yleensä läheisen kuolemaankin suhtaudutaan....minulla on tapana sanoa että olen pahoillani, otan osaa tai halaan. 