Mulla ei ole yhtään ystävää, eikä oikeastaan edes kavereita.

[Nainen74]

Tänään tajusin, että mulla ei ole yhtään ystävää. Eikä oikein semmoisia peruskavereitakaan. Tietysti mulla on mies ja hän on ystävä, mutta se on eri asia.

Erikoiseksi tämän tekee se, että 15 vuotta sitten olin todella suosittu ja mulla oli todella paljon kavereita. Ja ystäviäkin. En oo vaan koskaan ollut ihan tavallinen tyttö siinä mielessä, että mulla ei oo oikeastaan ollut tämmöstä pakollista bestistä nuoruudessa. Toki aina oli semmosia toisia tyttöjä, jotka oli tosi läheisiä. Mulla oli kanssa paljon miespuolisia kavereita.

Yksi läheisimmistä naisystävistä meni rikki mieskuvioiden takia ja siinä vaurioitui vähän muitakin ihmissuhteita, mutta ei se isossa kuvassa ole kauheen iso juttu. Sanoisin, että homma taitaa mennä niin, että lapsuuden ja nuoruuden ystävyyssuhteita pitäis vaalia. Eikä aina vaihtaa piirejä sen mukaan mihin tulee... Mulla kuitenkin suunnilleen vaihtui ystäväpiirit kun muutin Helsinkiin opiskelemaan 20-vuotiaana. Sitten muodostui kyllä ystävyyssuhteita, mutta nekin jäi kun asuin pitkiä aikoja ulkomailla. Nykyään olen asunut Suomessa 5 vuotta mulle aiemmin vieraalla paikkakunnalla. Täällä mulla ei ole ystäviä eikä oikein kavereitakaan. Hei-tuttuja ja työkavereita...

Emmä nyt kaipaakkaan mitään teinityttömäistä bestiskaveria, mutta tuntuu tääkin aika kummalliselta. Vastaavia kokemuksia?

 

["joku"]

joo mulla vähän sama juttu tai no kavareita oli aina vaikka vaihdoin paikkakuntaa aika tiheään tahtiin (kaikki paikkakunnat 80km sisällä) kunnes sitten löysin mieheni ja muutin sen perässä yli 200km päähän kotikaupungista.. jotenki vaan ne kaverit jäi.. ja nyt oikeastaan vasta kolmen vuoden jälkeen oon alkanu kaivata sitä että olis joku kaveri jolle soittaa jos vaan haluaa puhua... ja täältäkään en oo saanu kun sellasia hyvänpäivän tuttuja :/

 

[hh..]

itse vasta menossa miehen ja lapsen kanssa ulkomaille, mutta silti tämä kaupunkien vaihtaminen on jo karisuttanut ystävät...

 

[saunatonttu-sandra]

no mul hävis miehen sairastumisen myötä iso osa kavereista ja ystävistä, harvat jäivät.. en pysty luottamaan kuin noin kolmeen ihmiseen maailmassa ihan täysin

 

["vieras"]

Multa taasen hävis osa "kavereista", kun sain uskomattoman kauniin lapsen. Muilla ne on aika karseen näköisiä

 

["vieras"]

Minulla on yksi sydänystävä ollut 21-vuotiaasta lähtien.. Tavattiin yökerhon vessassa ja ollaan siitä lähtien oltu parhaat ystävät toisillemme, vaikka kavereita yms. tuttuja on molemmilla lukuisia. Nyt ollaan 32-vuotiaita ja odotetaan molemmat toista lastamme (ekatkin syntyivät kuukauden erotuksella toisistaan). Välillä on mennyt puolikin vuotta välissä, ettei toisesta ole kuulunut mitään ja välil soitellaan päivittäin. Juuri tänään häntä tapasin ja oli kuin elokuun edellisesta tapaamisesta ei olisi kulunut viikkoakaan. Asutaan siis 400 km:n päässä toisistamme, joten nähdään harvoin. Välillä otetaan yhteisiä viikonloppuja kahdestaan jossain mökillä, jossa saunotaan, tehdään ruokaa, uidaan, luetaan hömppää ja juodaan vähän viiniä.

Isosiskoni löysi sydänystävän 37-vuotiaana zumbassa, jossa olivat käyneet vuoden ajan samaan aikaan ennen kuin sattuivat vaihtamaan pari sanaa ennen tunnin alkua.. Heillä oli meinannut jäädä koko tunti välistä kun olivat innostuneet juttelemaan.

Koskaan ei voi tietää mistä ja milloin sen sydänystävän löytää.. ei siis kannata menettää toivoaan..

 

[No Joo]

Mulla kävi taas niin päin, että valtaosa ystävistäni/kavereistani muutti tästä (opiskelu)kaupungista pois. Mutta kyllä mun ystävät on edelleen olemassa vaikka välimatkaa onkin satoja tai tuhansia kilometrejä. Ollaan vuorotellen asuttu kuka missäkin päin maapalloa, ja vaikka tavattaisiin vain kerran vuodessa niin tuntuu aina ihan yhtä tutulta ja mahtavalta. Harmittaa tietenkin kun lenkki- yms. seura on hävinnyt, mutta ehkä sitä jossain vaiheessa alkaa koota uutta verkostoa ympärilleen. Niitä vanhoja ja hyviä unohtamatta.

 

[54y4y4]

Mulla oli todella paljon kavereita kolmekymppisenä, kun erosin ja aloin hypätä baarissa joka viikonloppu. Kun kyllästyin baareiluun, kaveritkin katosivat. Nyt olen vähän päälle 40, eikä kavereita oikeastaan ole ollenkaan. Pitäis seurustella, että sais kavereita, koska kaveritkin seurustelee.

 

["vieras"]

mullakaan ei ole kavereita. Mutin tänne pohjalaiskaupunkiin kymmenen vuotta sitten enkä vaan sovi kuvioihin, ei kukaan edes halua tutustua. Olen luovuttanut ja odotan kun lapset lähtee opiskeleen niin häippäsen äkkiä täältä.

 

["vieras"]

Ei mullakaan ole kavereita. Viime kesänä muutettiin omaan taloon ja olen kutsunut monia kyläänkin. Kukaan ei ole tullut. Ei edes yksi työkaveri, jonka kanssa käydään lenkillä yhdessä pari kertaa kuukaudessa. Ei mulle kukaan soittele enkä itsekään sitten toisille soittele. Ns viimeisin paras ystäväni asuu 80 km.n päässä, mutta hän on sellainen outo erakkoluonne, joka ei koskaan kutsu ketään kylään. Toki hänet kutsuin meille viimeksi kun viime syksynä tavattiin. Meistä minä olen se aina joka ottaa yhteyttä n. pari kertaa vuodessa. Hän ei soittele mulle. Haluaisin, että meillä kävisi kyläiljoitä ja haluaisin käydä toisten luona. Mitenkä voin itseäni minnekään tyrkyttää, kun kukaan ei kutsusta huolimatta tule meille. Lasten kavereita käy toki onneksi ettei lapset mitään erakkoja ole.