Alkuperäinen kirjoittaja suru puserossa:
taas ku katon noita nukkuvia lapsia. Sata kertaa päivässä menee hermot,huudan,äyskin ja valitan pienille aivan tyhjästä. Sit vähän aikaa jaksan olla "hyvä äiti" ja taas mennään.. Pyydän kyllä anteeksi jos oon huutanut, mutta pelottaa että lapset ei kohta luota minuun kun aina vaan suutun. Oon miettinyt monesti että pitäis lähteä pois, ois varmaan helpompaa noilla keskenään isänsä kanssa.
Et saa ikinä ajatella: "pitäisi lähteä pois, ois varmaan helpompaa noilla keskenään isänsä kanssa" Lopetat tuomoiset ajattelut heti tykkänääs!!!
Itse olen kans tempperamenttista sorttia että voin suuttua helposti. Mutta, mä olen ollut ny koko talven ja kevään todella tasainen
ihan käsittämätöntä, kuinka pystyn olemaan tyyni kun lapsi raivoo ja huutaa. Mä katon sitä hellästi ja ajattelen: voi kun se on pieni ja suloinen..jotenki ei ole omat tunteet siinä mukana, katselen sitä näytelmää ulkopuolelta ja ihmettelen, miten olen aikaisemmin voinutkaan hermostua!!
Tiedätkö, mua on auttanut se hirveästi tässä asiassa, että olen joka aamu, ennen kuin olen noussut sängystä päättänyt olla tänään lujasti kultainen ja säilyttää rauhallisuudeden. Rauha, sisäinen tyyneys on kaikki kaikessa, kun sen menttää ni se on menoa se. Minua auttoi myös se, että ajattelin, että miten nopeasti lapsi kasvaakaan, kuinka pian se onkin jo ihan iso, tämä on lapseni lapsuutta, ja minä teen hänen lapsuudestaan joko surkeata tai ihanaa , millaisena haluaisin hänen muistavan minut? kun hän menee kouluun ja omat kaverit tulee tärkeämmäksi, äidille jää yhä vähemmän aikaa, ja etenkin jos äitinä olen ollut sellainen huutava ja räyhäävä ni vielä vähemmän ottaa kontaktia..saatikka sitten kun hän on teini!!! sitten hän on kuin menetetty..ellen muutu...!!!
Muuttumiseni alkoi pikkuhiljaa..tuli takapakkeja, tuli päiviä ettei nähnyt mtiään edistystä..sitten taas huomasin olevani kärsivällisempi, hillitympi..huomasin, että joka aamu kun erikseen päätän olla rauhallinen, säilyttää tilanteista huolimatta sisäisen rauhan ja tyyneyden ja päätän lujasti olla kultainen niin onnistun paljon paremmin...!!
Näe lapsesi, kuuntele heitä. Aamulla halaa heitä ja sano jotain kaunista heistä, että olet niin ihana, rakastan sinua kovasti.
Aamupalan jälkeen ota lapsesi vierellesi kainaloon ja lue heille satua, tai pelaa heidän kanssaan jotain muistipeliä tai jotain..mene heidän kanssaan puistoon ja leiki -tee hiekkajuttuja. Mikäli lapsesi väsyvät ja riitelevät, ajattele että haluat olla heille kultainen Äiti. Haluat että lapsesi muistavat sinut kultaisena Äitinä, ja että teillä on aina läheiset ja ihanat välit. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Lapsesi rakastavat aina äitiänsä, elä koskaan hylkää heitä. Se on pahinta mitä voisi tapahtua. Anna anteeksi itsellesi, korjaa käytöstäsi. Tunnista tunteesi, jos sinusta tuntuu heti aamusta siltä, että olet pahalla päällä, pysädy hetkeksi, lukitse itsesi vaikka vessaan että saat olla hetken rauhassa, ja mieti miksi olen näin vimmoissani? mikä minulla on ? jos et löydä, tiedosta miksi näin tunnet ja koet, niin jätä ne ärripurri tunteet ja vaihda kevyemmälle, ja ajattele miten ihanat lapset sulla on ja mies, miten ihana kaunis päivä -elämä hymyilee!! tämä on mua auttanu kans.
Jos lapsesi hylkäisit, he kaipaipaisisivat sinua vielä kuolin vuoteellaankin ja itkisivät yhä sitä ihmeissään ja ymmälään, miksi äiti hylkäsi meidät, miksi äiti hylkäsi minut, mitä minussa oli vikana... jos minä olisin sitä tätä tuota...
Jote älä edes ajattelekkaan sellaista!!!! se jättäisi -se hylkääminen vielä pahemmat arvet lapsiisi, kuin se että huudat heille!!
