Mustasukkainen nainen

Sama meno täällä kaupassa käydessä. Jos vahingossa on lähellä nainen ja katson sinnepäinkään, iällä ja ulkomuodolla ei väliä, vaimo väittää, että katselen ja hymyilen hänelle. Saa kotona huutokohtauksia, joissa kaivetaan kaikki vanhat "tapaukset" esille. Järkipuhe on plusmiinus nolla.
Väittää, että olen saamaton ja ikävä tyyppisaamaan naista, mutta hirveä halu on. Tosiasiassa minua ei kiinnosta tippaakaan. Vaimo ei oikein tule enää yksin huonon kuntonsa vuoski toimeen, joten erotakkaan ei voi, pitkän avioliitonkaan vuoksi ei. Terapia ei tule kysymykseenkään, eihän hän hullu ole.
Mukava kuulla, että on kohtalotovereita.

Taitaa olla vaan teidän peliä, sua kutkuttaa kun invalidi on susta mustasukkainen. Käytännössä jos haluaisit asialle tehdä jotain niin uhkaisit lähtemisellä, jos ei pidä päätään kiinni, akkahan on susta riippuvainen. Tosiasiassa te kumpikin olette sairastuneita.

 

Taitaa olla vaan teidän peliä, sua kutkuttaa kun invalidi on susta mustasukkainen. Käytännössä jos haluaisit asialle tehdä jotain niin uhkaisit lähtemisellä, jos ei pidä päätään kiinni, akkahan on susta riippuvainen. Tosiasiassa te kumpikin olette sairastuneita.

Helppo sitä on tuollaista väittää ulkopuolisen. Tämä alkoi vasta pari vuotta sitten. Uhkalut ei auta.
Alkaa olla kiikun kaakun tuo lähtö.

 

Kiitos paljon asiallisista kannanotoista kirjoitukseeni. Meinasin ensin, etten enää kirjoita tästä aiheesta, mutta kun ketju on täällä elänyt elämäänsä niin päivitän kuulumiset.

Nyt on taas parempi kausi meneillään. Nainen on ollut paremmalla tuulella ja kytännyt minua hieman vähemmän. On ollut jopa mukavaa yhdessä. Peruasiat tietysti on ja pysyy (telkusta katsomiset, läheisen leikkikentän katsomiskielto, tien päällä ja kaupoissa katsomieskielto ym.) Mutta niiden ohella hän on ollut sellainen, että jos olisi aina sellainen ja vielä nuo "kiellot" unohtaisi niin olisi kyllä tosi hyvä puoliso. Tosin yksi ilta tapahtui kyllä niin överi juttu, että kun katsoin telkkarista uutisia ja siinä kerrottiin Havis Amanda patsaasta niin nainen yhtäkkiä vilkaisi telkkaria, minua sitten ja ärähti, että: "Ei tarvitse tuijottaa tuollaista sairasta huorapatsasta". En enää tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut..että siis patsaallekin oli mustasukkainen, kun oli alaston naispatsas kyseessä. Samoin eräs antiikki-ohjelma, jota aloimme katsomaan oikein yhdessä eräs ilta ja siinä tutustuminen taidemuseoon ja siellä kuvattiin taulua, jossa alaston nainen niin nainen sai jonkinlaisen raivarin ja huusi, että emme voi sellaista paskaohjelmaa katsoa..

Muuten hän on ollut nyt minua kohtaan parempi monessa asiassa. Huolehtivainen ja mukavakin. Vaikea on tämä kuvio. Silloin, kun nainen on minua kohtaan muuten mukava, vaikka saakin niitä kohtauksia niin tuntuu, että olen valmis kestämään ne kohtaukset jos muuten on mukava. On hänessä niin paljon hyvääkin. Sen olen huomannut, että mitä enemmän on kivaa tekemistä, mennään ja tullaan, käydään ostoksilla, syömässä jne. niin hän pysyy paremmalla tuulella, mutta sitten kun oleminen muuttuu "tylsäksi" hänellä nuo kohtaukset ja kyttääminen voimistuvat, alkaa tulla raivonpuuskia ja nimittelee minua.

No, eipä tässä nyt mitään uutta ollut. Ajattelin vain päivittää missä mennään. Kiitos neuvoista kyllähän koko ajan puntaroin vaihtoehtoja.

 

Voi hyvänen aika, heitä pihalle akkas ja sano suoraan että sulla on uusi katsottuna, mitä todellakin toivon.On aika sairasta kyttäystä, ihan niinku kotikulmillani yks pariskunta, ku ämmä vahtii ukkoaan ja seuraa sitä röökillekki vaikka olis just käyny, mulle kävi urputtamaan ku kättelin hänen miestään ja tsemppasin bilispelissä. Ei saa muut kuin miehet jutella miehen kans, muijalla muutenki naama ihan norsunv..lla kokoajan ni ihmettelen et täytyy olla hyvä pillu ku jaksaa katella muijaansa.

 

Sama meno täällä kaupassa käydessä. Jos vahingossa on lähellä nainen ja katson sinnepäinkään, iällä ja ulkomuodolla ei väliä, vaimo väittää, että katselen ja hymyilen hänelle. Saa kotona huutokohtauksia, joissa kaivetaan kaikki vanhat "tapaukset" esille. Järkipuhe on plusmiinus nolla.
Väittää, että olen saamaton ja ikävä tyyppisaamaan naista, mutta hirveä halu on. Tosiasiassa minua ei kiinnosta tippaakaan. Vaimo ei oikein tule enää yksin huonon kuntonsa vuoski toimeen, joten erotakkaan ei voi, pitkän avioliitonkaan vuoksi ei. Terapia ei tule kysymykseenkään, eihän hän hullu ole.
Mukava kuulla, että on kohtalotovereita.[/QUOTE

Onhan tuota semmonenkin eronnut, jolla ukkonsa sai verenmyrkytyksen koiranpuremasta ja kaikki raajat katkaistiin. Ensin lähti raajat ja sitten lähti eukko. Ukkeli sai pyörätuolin ja invalidiasunnon. Asianlaita on sellanen, ettet uskalla erota akastas, koska pelkäät, että se puukottaa sut kuoliaaksi.

 

no Peter. Vieläkö sinä siinä mielipuolisessa suhteessa kärvistelet? Vaikea uskoa että tarina olisi tosi niin hullulta se kuulostaa. Ei kai kenellekään riitä jos välillä kumppani ei niin ihan hirveästi kyttää tai raivoa. Kai sitä nyt elämältä sentään vähän enemmän haluaa. Jos ei niin sitten ei ole parempaa ansainnutkaan.

 

no Peter. Vieläkö sinä siinä mielipuolisessa suhteessa kärvistelet? Vaikea uskoa että tarina olisi tosi niin hullulta se kuulostaa.

Kyllä se Peterin tarina voi tottakin olla, sillä meitä on muitakin, jotka ovat kokeneet vastaavaa.

 

Kyllä se Peterin tarina voi tottakin olla, sillä meitä on muitakin, jotka ovat kokeneet vastaavaa.

Onneksi en ole itse joutunut ihan noin tarkkaan valvontaan, kuin Peter ja joku muukin täällä. Exäni oli mustis, mutta ei ihan noin pahasti ja silti se oli tosi rankkaa.

Vierestä olen kuitenkin joutunut näkemään, kuinka vaimo tarkasti ukkonsa päästä varpaisiin valon alla , jos tämä ei tullut kotiin suoraan töistä vaimon arveleman matka-ajan kuluessa. Toinen tapaus oli, kun vaimo epäluuloisena juoksi rantaan perässä, kun mies lähti näyttämään, mikä vene oli se heidän, jonka lupasivat minulle lainaan souturetkelle. Molemmissa tapauksissa mies näytti koko ajan olevan varpaillaan, ettei vain tulisi tehneeksi mitään sellaista, josta seuraisi taas kohtaus.

Sairastahan sellainen käytös on. Mustasukkainen tarvitsee hoitoa löytääkseen itsetuntonsa. Terapeutit ja mielenterveyspalvelut ovat sitä varten. Jos jo seurusteluvaiheessa elämä on tuollaista, kannattaa pötkiä pian pakoon.

 

Omassa elämässäni ja useiden tuttujen elämässä on tullut vastaan äärimmäisen mustasukkaisia ihmisiä.

Kaikissa, siis kaikissa tapauksissa mustasukkaisen puolison käytös on johtunut tämän henkilön omasta uskottomuudesta. Varas luulee toista varkaaksi, valehtelija toista valehtelijaksi, huora toista pettäjäksi. Oman syyttömyyden hinta on toisen syyllisyys - syyllistäminen

Juurikin näin, tuo on jänskä ilmiö, joka omassakin kylässä on niin usein tullut todistetuksi.
Hurjaa siinä on se rooli, joka syntyy syyllistämisestä sille osapuolelle jota ( perusteetta) syytetään, ehkä mieli ohjaa meitä ihmisiä todella monimutkaisesti tai täsmällisesti niiden pariin joiden, noh, tunnemme kutsumusta /rakastumme(?)

 

Sairastahan sellainen käytös on. Mustasukkainen tarvitsee hoitoa löytääkseen itsetuntonsa. Terapeutit ja mielenterveyspalvelut ovat sitä varten. Jos jo seurusteluvaiheessa elämä on tuollaista, kannattaa pötkiä pian pakoon.

Joo, mutta monia hivelee suhteen alkuvaiheessa se mustasukkaisuus. Et joku on niistä mustis, suuren rakkauden osoitus. Kun hormonit siten vähän tasottuu, tajuaakin, et toinen on yksinkertaisesti hullu. Aika nopeasti ihmisen kykenee kyllä aivopesemään niin, että se jää siihen paskaan tai jopa palaa, kun on lähteny. Mikähän siinäkin on, et kun ihmisen itsetunto viedään, niin sitä ei saa enää takaisin. Se on syöty ku sielu? Mutta tää Peter on provo tai puolihomo.

 

Moi kaikille, lueskelin viestejä. Mä luulin että mun vaimo on mustasukkainen, mutta meillä se on onneksi kohtuu lievää. Erehdyin tässä taannoin kertomaan että mulla on fb kaverina kavereiden vaimoja. Vaimolta paloi hiat ihan totaalisesti. Sama asia siitä että mulla on harratusten kautta naiskavereita, joidenkin kanssa ollaan ihan hyviä ystäviä vaikka ei muulloin kuin harrastuksissa tavata. Mä olen tähän mustasukkaisuuteen aika totaalisesti kyllästynyt ja olen jo puhunut vaimolle että meidän olisi syytä muuttaa erilleen. Mulla menee into harrastaa mitään koska kotona en kuule muuta kuin epämääräistä vihjailua naisjutuista. Minä en tiedä miten voisin syyttömyyteni todistaa. Eikä nyt oikeesti kiinnostakkaan.

 

Kuulostaa kyllä varmaan ulkopuolisen korville ihan mahdottomalta, mutta totta kaikki varmasti. Elän lähes samanlaisessa suhteessa: lenkille jos lähden niin epäillään kaikesta, telkkaria katsoessa täytyy katsoa muualle jos siellä on nainen vähissä vaatteissa. Kaikki naiset ovat kuulemma huoria jos edes shortsit tai toppi päällä. Jos asiaan koittaa kommentoida niin ei saa. Ikinä en ole antanut aihetta tai tehnyt mitään. Kaupassa saan sentään käydä kun vaimo ei jaksa. Ja tilailee myös hetken mielijohteesta kaikkea. Tämmöistä. Vähän helpottaa tietää etten ole ainoa ja että ymmärretään jos suhde tästä lopahtaa.

 

Peterillä on selkeästi rakkautta ja ymmärrystä vaimoaan kohtaab. Silti totuus on karmivaa ja julmaa, Peter haluaa auttaa vaimoaan, toisaalta kärsii koko ajan. Vaimo selkeästi tarvitsee apua, helppoa ei se hänelläkään ole. Vaimo varmasti kärsii itse "ominaisuudestaan" ja toivoisi apua. Tie on vaikea.
Mieheni oli aikanaan samanlainen. Joskus meni hyvinkin lapsellisiin käytöstapoihin ja tilanteet meni överiksi ns. En tehnyt pahaa, en pettänyt, en flirttaillut. Rakastin miestäni ja halusin elää hänen kanssaan. Yritin auttaa. Kuuntelin ja yritin puhua. Se oli sama kuin seinille olisi puhunut. Piti alkaa lukemaan rivien välistä. Hänellä oli menettämisen pelko, ahdistus että olisi heikompi kuin muut miehet. Hän oli hyvässä asemassa työelämässä, hyvä liksa, komeakin. Silti hänen itsetunto oli huono. Sekin johtui lapsuudesta, ainanen musta lammas tekemättä mitään. Joutui luopumaan lapsuudenkodistaan isän väkivallan vuoksi ja muutti sisarusten kanssa mummon luokse. Elämä oli karua. Rahaa ei ollut. Ennen minua hänellä oli vaimo, joka petti häntä ja piti mitättömänä mutta raha kyllä kelpasi vaimolle silloin. Hän oli aina kokenut olevansa tarpeeton ja sivustaseuraaja. Ihmiset vain tuntui käyttävän häntä ja ohjailevan.
Sitten tapasimme, suhde eteni hyvin. Kunnes tuli oireet. En koskaan ollut pirttihirmu, yritin auttaa kaikin tavoin vaikka kärsin kyllä usein ja ystäviäkin katosi sen vuoksi. Olihan hän kuvitellut että hänen hyvä ystävä oli ihastunut minuun. Se ei kyllä ollut totta eikä mahdollistakaan.
Tällaisille ihmisille ei mikään vastaus riitä. He ajattelevat mielestään oikein ja oikeutetusti. Kuitenkin taustalla on paha olo. Mekin erosimme kuitenkin 22v jälkeen. Miehestäni tuli mieleltään enemmän kummajainen ja väkivalta tuli kuvioihin. Sama mitä sanoi, se oli turhaa. Yritin saada terapiaan, ei lähtenyt. Ainoa keino oli lasten kanssa lähteminen ja sen koommin emme hänestä kuulleetkaan. Ehkä se olikin oikea ratkaisu kaiken jälkeen. Kuitenkin olin tosi pahoillano hänen puolestaan että en voinut auttaa vaikka halusin, ja jouduimme eroamaan. Elämä on joskus haasteellista.

 

En tiedä kuuluuko tämäkään tänne palstalle, mutta: Miten nykyisin menee Peterillä? Itselläni on saman tapaista häiriötä kuin vaimollasi, ja ilmeisesti monien muiden miesten naisilla.. Hyvä siis kuulla myös, etten ole ainoa. Tästä on vaikea puhua ja vielä vaikeampi se on itselleen myöntää olevansa kamala ihminen parisuhteessa kun haluaisi olla kaikkea muuta! Olen käynytkin psykologilla aikoinaan muutamia kertoja ja olen ajatellut meneväni uudelleen, kun olen tajunnut kuinka paljon vihaa ja mustasukkaisuutta minulla on sisälläni edelleen. Mieheeni se kohdistuu lähinnä televisiota katsellessa, muuten en häntä ole rajoittanut menemästä tai tekemästä vaikka se on minusta pahalta tuntunutkin välillä. Hän on uhannut lukuisia kertoja jättää minut. Viimeksi eilen huusi minulle, että aikuistuisit edes vähän enemmän, kun loukkaannuin televisiossa olevista sambatanssijoista joista hän aikaisemmin kritisoidessani television heikkoa ohjelmatarjontaa tokaisi että "tekeepähän tästä esityksestä edes viihdyttävämmän". Mielestäni tuo oli mauton kommentti..

Siksi haluan kertoa taustoja, jotka ehkä voisivat auttaa ymmärtämään edes hieman meitä "hulluja".
Olen nyt 27-vuotias ja avoliitossa olleena reilun kaksi vuotta mieheni kanssa.

Minun lapsuudessani oli perheväkivaltaa, isä hakkasi äitiä ja jos menimme väliin saattoi siinä itsekin osuman saada vahingossa. Myös runsasta alkoholinkäyttöä oli. Isäni ei arvostanut naisia. Hänen oma isänsä oli hakannut heitä lapsia sekä meidän isoäitiä ennen kuolemaansa. Tässä myös esimerkki alkoholisti-isästä. Minun äitini äiti kuoli hänen ollessaan vauva, joten hänellä ei ollut äitiä. Hänen isänsä raahasi kapakasta naisia tuon tuosta kotiin humalassa, joten myös äitini oli varmaan hankala arvostaa naisia, eikä hänellä ollut äidin mallia kasvaessaan. Tässäkin alkoholilla oli melko vahva osuus tapahtumien kulkuun vaarimme kohdalla.

Fyysinen ja henkinen väkivalta jatkui vanhempieni välillä varmasti ainakin 25-vuotta, kunnes isäni haki eroa äidistäni ollessani 13-vuotias. Minulla on myös kaksi vanhempaa sisarusta, jotka joutuivat kokemaan saman. He tosin olivat muuttaneet jo pois vanhempieni erotessa.
Kun olimme pieniä, kertoi äiti isän pettäneen häntä useampaan otteeseen ja kuvaili näitä naisia minulle ja haukkui heitä. Ilmeisesti tämä on totta, vaikka varmaksi en osaa sanoa. Kun olin pieni, muistan isäni todellakin kuskanneen minua mukaansa jollekin tuntemattomalle naiselle jossa leikin yläkerrassa hänen tyttönsä kanssa sillä välin kun aikuiset olivat alakerrassa, vaikka vanhempani olivat silloin vielä naimisissa. Ellei tämä sitten ole ns. valemuisto jonka äitini olisi minulle syöttänyt. Epäilen kuitenkin. Myös äidilläni oli muutamia miehiä heidän erojensa välillä, jotka isäni hakkasi kun sai tietää tästä.. Tätä menoa jatkui siis niin kauan kun muistan siihen asti kunnes he erosivat. He haukkuivat toisiaan mitä kamalimmilla nimillä. Äiti mustamaalasi isää meille, isä hakkasi ja haukkui äitiä riitojen aikana. Poliisit olivat oven takana lähes poikkeuksetta viikonloppuisin ja veivät isän putkaan ellei hän ehtinyt pakosalle.

Me lapset juostiin naapureissa hälyyttämässä apua. Meitä ei kuitenkaan otettu huostaan koska äitimme kuvitteli että pystyy meistä huolehtimaan. Äiti ryypiskeli päivisin salaa kotona kun isä kävi töissä. Jäin äitini kanssa kahdestaan ollessani 13, ja asuin hänen kanssaan vielä 4 vuotta ennenkuin muutin omaan kotiin kun en enää kestänyt olla siellä. Silloin äitini syyttely ja halveksunta kohdistui minuun, jos en tehnyt asioita hänen mielikseen. Isääni en juurikaan ollut yhteydessä, muuta kuin silloin jos tarvitsin rahaa ruokaan.
Tuo impulssikontrollin häiriö ja tranferenssi on varmasti totta minun kohdallani. Nämä termit tulivat minulle uutena. Olen itsekin kiitollinen että avokkini on jaksanut minua katsella näistä minun oikuista huolimatta. Tulipas pitkä teksti näin pähkinän kuoressakin. Mutta tämän pointti on varmaankin se, että ei pahakaan välttämättä tahallaan ole paha, hän on menneisyytensä summa. Minäkin tahtoisin olla "normaali", mutta minulla ei ole apuvälineitä tai voimia siihen joten on helpompi antaa vaan periksi tunteilleen kun ne nousevat pintaan vaikka ne eivät johdu mitenkään puolisostani! Vihaan itseäni tämän vuoksi, ja minulla on olematon itsetunto. Pelkään koko ajan että puolisoni löytää jonkun minua paremman, koska olen niin hankala ihmisenä oikkuineni ja tunteen purkauksineni.

Jaksamista Peterille yrittäkää saada yhdessä apua. Minä haluaisin myös psykologin apua meille koska rakastan miestäni kuitenkin yli kaiken. Olen maininnut asiasta hänelle muutamaan otteeseen, ja hän on ollut melko neutraali ehdotuksen suhteen, emme ole saaneet aikaiseksi vielä mentyä. Myös hänellä on omat ongelmansa joita voisi parantaa että parisuhteestamme tulisi enemmän nautittava. Myös hän on käynyt aikoinaan noin vuoden verran omien ongelmiensa vuoksi psykologilla. Hän on hyvin varhaisessa lapsuudessaan kokenut hylkäämisen äitinsä taholta, ja joutunut alkoholisoituneen persoonallisuushäiriöisen äitipuolen otteeseen, joten myös se on jättänyt pahat traumat häneen. Tämä taas ilmenee ristiriitatilanteissa lyhyenä pinnana ja vuorovaikutustaitojen puutteena, hänellä on todella huono itsetunto eikä hän kestä häviämistä tai kritiikkiä kenenkään taholta. Hän on myös hyvin uhmakas ja aggressiivinen vihaisena.

Mutta pitkästä virsi ruma, jaksamista kaikille jotka taistelee samojen ongelmien kanssa!

 

Peterin vaimo kuulostaa ihan minulta, tosin olen vieläkin pahempi koska tämä ongelma näyttäisi ainakin omalla kohdallani pahenevan mitä vanhemmaksi tulen. Olen nyt 28-vuotias ja epävakaa persoonallisuus ja epäluuloilen persoonallisuus minulla todettiin ollessani parikymppinen.

Mustasukkaisuus ja epäilyt haittaavat todella pahasti elämää: En anna mieheni katsoa tv:tä, en lukea lehtiä, en katsoa elokuvia. Kesäisin myös verhot pidetään asunnossa kiinni ettei hän katsele ulkona liikkuvia naisia. En myöskään voi mennä valoisan aikana pihalle mieheni kanssa koska saan järkyttävät kilarit jos jotain hyvännäköisiä naisia tulee vastaan, kesällä en liiku laisinkaan ulkona koska en kestäisi kohdata noita asioita, olen sisällä siis koko kesän. Mies huolehtii kesäisin kaupassa käynnit ja pelkään kuollakseni että hän näkee siellä naisia joita sitten himoitsee. Elämä on todella rajoittunutta. Myös kaverit mieheni on joutunut jättämään. Saisin kauhean kohtauksen jos hän menisi kaverilleen ja tiedän siellä olevan telkkarin ja heidän tyttöystävänsä.

Olen myös hyvin stressaantunut kun joulu lähestyy ja meidän pitää mennä äidilleni silloin ja siellä on telkkari. Olen todella ahdistunut ja mietin jo keksisinkö jonkin tekosyyn ettei voida tulla.En voisi alkaa siellä riehumaan koska äitini eikä kukaan muukaan tiedä ongelmastani, muuta kuin mieheni.
Tuttavat ja sukulaiset pitävät minua tasapainoisena, ihanana ja huumorintajuisena ihmisenä ja sitä minä olenkin heidän seurassaan, heillä ei ole aavistustakaan mitä paskaa tää elämä oikeasti onkaan ja minkälaista paskaa olen tehnyt myös mieheni elämästä.

Itsetuntoni on todella huono, inhoan ja häpeän itseäni. Kiukuttelen paljon, käyttäydyn kuin lapsi. Viiltelen ja hakkaan itseäni, uhkailen itsemurhalla ja olenkin jo suunnitellut miten sen tekisin, ei vain ole uskallusta siihen. Oloni on todella paha enkä haluaisi olla tällainen koska rajoitan myös mieheni elämää. Olen ehdottanut eroa että hän menisi etsimään itselleen hyvän tyttöystävän mutta mies ei halua erota. Oikeasti en edes kestäisi eroa mutta olen ehdottanut siksi että voisin edes pelastaa mieheni... hän on todella kiltti ja auttavainen ja ymmärtäväinen ihminen ja hän ansaitsisi parempaa kuin minä.

Olen käynyt monta vuotta psykopolilla juttelemassa mutta sieltä apua ei saa, jutellaan vaan turhanpäiväistä paskaa koska "terapeuttini" ei osaa neuvoa miten epävakaita tulisi auttaa ja kuulemma täälläpäin ei ole epävakaille tarjolla siihen kuuluvaa terapiaa.

 

....piti vielä lisätä että olen myös väkivaltainen ja todella impulsiivinen, rauhallisessa tilassa en haluaisi ikimaailmassa satuttaa miestäni mutta kun kohtaus iskee niin olen jo heittelemässä tavaroita, hakkaamassa ja uhkailemassa miestäni. Hän on meinannut usein soittaa apua, joko lääkäreiltä tai poliisilta mutta menen paniikkiin ja alan aina pyytelemään anteeksi tai sitten joko uhkailemaan niin ettei hän uskalla soittaa. Kun tilanne rauhoittuu koen järkyttävää tuskaa ja häpeää omasta käytöksestäni ja tekisi mieli hakata itseni rangaistukseksi.

Epäilykset ja muut naiset pyörivät mielessäni 24/7. Olen jatkuvassa stressissä ja jonkinlaisessa valmiustilassa koska "uhka"voi hyökätä ihan mistä tahansa. Myös mieheni joutuu olemaan varpaillaan koko ajan, hän miettii sanansa hyvin tarkasti, yrittää salaa öisin katsoa puhelimellaan jotain ohjelmia koska päivisin ei saa tätä tehdä. suutun siitäkin ihan älyttömästi. Hän tekee myös samaa kun Peter, olen huomannut, kun näköpiiriin tulee naisia, mieheni kääntää pään pois. Mutta siitäkin suutun koska käännän asian heti niin että aha, et voi katsoa sitä naista koska sulla alkaa seisomaan!!!

Luoja että vihaan itseäni...

 

Hei jälleen.

Ajattelin kirjoitella tänne hieman päivitystä kuulumisiin. Luettuani mustasukkaisen naisen tekstin mieleen nousi kysymys: Oletko lapsuudessa kokenut jotain sellaista mistä tämä voisi johtua? Oliko sinulla ns. normaali vai normaalista poikkeava lapsuus?

Kirjoituksesi herätti minussa mielipahaa. Olen pahoillani kuullessani että tilanne on noin hurja..Voisitko kuvitella puhuvasi siitä jollekin? Onko sinulla ystäviä?

Minun tekstini julkaisun jälkeen juttelin veljeni juhlissa siskoni miehen kanssa tästä minun ongelmastani. Olen tuntenut hänet 14 vuotta. Tuntui hyvältä vihdoin puhua aiheesta jollekin ulkopuoliselle, ettei tarvitse enää salailla että minulla on tämmöinen vika enkä tiedä mitä tehdä. He ovat miesystäväni kanssa erittäin hyvissä väleissä. Hän kertoi minulle, että isosiskollani oli aikoinaan samanlainen käytösmalli, että oli todella mustasukkainen jos telkkarissa vilahti alastomuutta, mutta nykyisin jos vuosia hän on jotenkin ihmeen kaupalla päässyt siitä eroon? He ovat olleet yhdessä 14 vuotta. Seuraava projekti onkin jutella siskolleni ja kahden ja kysyä miten hän pääsi eroon mustasukkaisuudesta. Se on mahdollista ja korvien välistä täysin kiinni miten suhtautuu elämään.

Minäkin olen nyt tietoisesti jättänyt telkkarissa sarjan tai kanavan päälle missä on alastomuutta ja provosoivia naisia. Minua ahdistaa edelleen, mutta olotila vaihtelee todella paljon päivästä toiseen ja riippuen yleisestä ilmapiiristä kotona. Mieheni käänsi eilen itse kanavan pois, jossa nainen tanssi napatanssia, vaikka en sanonut tai tehnyt mitään asian eteen. Ahdistus oli kyllä läsnä, mutta yritän ajatella asian niin, että vaikeutan turhaan mieheni ja minun elämääni rajoittamalla "luonnollisia asioita", joissa ei uhkaa ole. Tietenkin ärsyynnyn edelleen semmoisista naisista jotka hakevat seksillä huomiota. Tällä tarkoitan käytöstä ja provosoivaa pukeutumista.

Jotta minä tervehtyisin kokonaan, se vaatisi varmasti pitkää terapiaa. Kyse on niin vahvasta osasta minun persoonassani, että sen muuttaminen ei käy käden käänteessä. Sen peittäminen sen sijaan tuntuu onnistuvan helpommin. Se käy niin, että vaikka minulle tulee "taistele tai pakene" reaktio näissä tilanteissa ja ahdistus kasvaa monikymmenkertaiseksi, niin päätän harhauttaa itseäni ajatuksella, jossa ajattelen että mitään hätää ei ole. Tämähän on totta, ainakin siihen pitää luottaa. Muuten ei tule mistään mitään. Joten onnistun olemaan hiljaa samalla tavalla kuin sinä onnistut olemaan sukulaisissa hiljaa? Oletko ajatellut, että kokeilisit tätä metodia myös ollessanne kotona? Tottakai pienin askelin ja kertomalla miehellesi, että tämä ei välttämättä onnistu, mutta yrittäkää.

Itsellänikin taistelu ja itsetutkiskelu jatkuu, haluan olla mieheni kanssa yhdessä. Rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. Hän on minun tukeni ja turvani. Toivottavasti päästään tästä p*skasta vaivasta eroon!!! Vihaan tätä yli kaiken.

 

Mites Peterillä nyt menee? Olisi mielenkiintosta tietää.

 

Luojan kiitos avoliitto, siitä voi vain poistua.

Hänen mustasukkaisuus heijastuu persoonasta, mikä ei koskaan muutu ja vaikka hän hakisi apua ongelma ei koskaan kokonaan katoa, koska se on hänessä, kuvastaa myös voimakkaasta epävarmuudesta hänen elämässään.

Sinä; olet jo niin tottunut miellyttämään häntä, olet mennyt hänen tahtonsa mukaan jo vuosia, haluat uskoa ja nähdä hänessä hyvää ja ottaa syyt niskoillesi. kerron sinulle niin kauan kun tunnelin päässä on valoa niin lähde. kerää voimia ja juttele ammattiauttajalle se auttaa keräämään voimia ja vahvistamaan minuuttasi. SINÄ ET OLE SE SYY, OLE VAHVA JA kun lakkaat mielyttämästä häntä, olet valmis muutokseen, voin luvata koittaa parempi huominen!!!

niin paljonkun haluamme uskoa hyvyyteen, mutta on ihmisiä jotka eivät muutu. mutta sinä voit muuttua!

huomaa puheistasi että olet jo syvällä suossa kerrot hänestä hyvää vaikka ne hetket on harvassa, olet henkisesti loppu ja fyysiset keinosi on loppu nyt on se aika kun keräät rohkeutesi ja lähdet.

lupaan että tulet olemaan onnellinen ja vapaa tuosta olotilasta etkä myöhemmin kadu sitä päivääkään! se että voi hengittää kun ilma ei ole raskas pelasti minut ja varmasti myös sinut!!!

jaksa uskoa ennen kaikkea ITSEESI ja sen myötä PAREMPAAN HUOMISEEN!!

 

Luojan kiitos avoliitto, siitä voi vain poistua.

Hänen mustasukkaisuus heijastuu persoonasta, mikä ei koskaan muutu ja vaikka hän hakisi apua ongelma ei koskaan kokonaan katoa, koska se on hänessä, kuvastaa myös voimakkaasta epävarmuudesta hänen elämässään.

Sinä; olet jo niin tottunut miellyttämään häntä, olet mennyt hänen tahtonsa mukaan jo vuosia, haluat uskoa ja nähdä hänessä hyvää ja ottaa syyt niskoillesi. kerron sinulle niin kauan kun tunnelin päässä on valoa niin lähde. kerää voimia ja juttele ammattiauttajalle se auttaa keräämään voimia ja vahvistamaan minuuttasi. SINÄ ET OLE SE SYY, OLE VAHVA JA kun lakkaat mielyttämästä häntä, olet valmis muutokseen, voin luvata koittaa parempi huominen!!!

niin paljonkun haluamme uskoa hyvyyteen, mutta on ihmisiä jotka eivät muutu. mutta sinä voit muuttua!

huomaa puheistasi että olet jo syvällä suossa kerrot hänestä hyvää vaikka ne hetket on harvassa, olet henkisesti loppu ja fyysiset keinosi on loppu nyt on se aika kun keräät rohkeutesi ja lähdet.

lupaan että tulet olemaan onnellinen ja vapaa tuosta olotilasta etkä myöhemmin kadu sitä päivääkään! se että voi hengittää kun ilma ei ole raskas pelasti minut ja varmasti myös sinut!!!

jaksa uskoa ennen kaikkea ITSEESI ja sen myötä PAREMPAAN HUOMISEEN!!

 

Olipas mukava lukea että jollakin toisellakin on yli-mustasukkainen puoliso.
Itsellä taakkana 3 lasta, avioliitossa ollaan.

Tällä hetkellä kauhea riita päällä kun uskalsin ehdottaa hänelle että katsotaan Hävitys elokuvaa Netflix palvelusta, noh siinä esiintyy pääosissa useampi nainen!!!
Vit mikä sota ja päälle käyminen miten kehtaan enkö yhtää häpeä. "seuraavaksi sä varmaan ehdotat että katsotaan se uusi tomb raider!!!" Pornoa on kuulema heti jos nainen näyttelee mitvit? Itse olen tässä sinnitellyt yli 10 vuotta mutta nyt alkaa riittämään ei vaan enään jaksa. Kaverit, sukulaiset kaikonneet, antenni revitty irti katolta, ylitöitä ei saa tehdä...

Ei pysty edes asiasta kirjoittamaan niin naurettavalta, hullulta tuntuu mutta minkäs teet.

 

Hei,

Lue määritelmä tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö. Voit miettiä itse, löydätkö yhtäläisyyksiä. Persoonallisuushäiriön VOI parantaa ja siitä voi parantua. Ei lääkkeillä (pelkästään) vaan pitkällä ja vakaalla psykoterapialla, johon itsellä pitää olla motivaatio.

Tilanne kuulostaa hurjalta enkä usko, että parisuhteeseen jääminen toisi muuta kuin sinun sairastumisesi. Avovaimosi täytyy saada apua ja sen vastaanottaminen on hänen vastuullaan, sinä olet vastuussa vain itsestäsi tässä kohtaa. Tsemppiä ja viisaita päätöksiä!

Terveisin entinen, jo kuntoutunut epävakaa joka on heilunut leipäveitsen kanssa