E
Ei sittenkään vaimoksi
Vieras
Tämä on niin naurettava tilanne että pakko jakaa teillekin.
Viikko sitten testiin paukahti plussa, ei varsinaisesti suunniteltu raskaus mutta eipä se yllättänytkään kun ehkäisy ollut jo aikoja sellaista puolihuolimatonta. Välillä menty "varmoilla päivillä" välillä käytetty ehkäisyä ja yleensäkin pääsääntöisesti kumihuppu heitetty kehiin vasta viime minuuteilla jos silloinkaan. Kun plussasin niin miehen ensimmäinen kommentti oli että ei kait siinä, tehdään työhuoneesta lastenhuone. Kaikki hyvin siis siltä osin.
Mutta eilen sitten mies oli kokannut hienon illallisen ja siinä sitten vakavoitui ja kaivoi taskustaan sormusrasian. Ei sanonut mitään, polvistui vain ja ojensi.
Sormus oli ihana, vähän liian iso mutta mies siinä alkoi puhua pulputtamaan että ei vielä ottanut kaiverruksia että jos pitää käydä pienenpään vaihtamassa jne.
Ensin olin ihan onnessani, sitten jatkettiin ateriointia ja kysyin että miten, mennäänkö naimisiin ennen vauvan syntymistä vai sen jälkeen. Periaatteessa minulle riittää maistraattivihkiminen ja sitten tarjottaisiin molempien vanhemmille ja sisaruksille perheineen ravintolassa illallinen tms. yksinkertaista, niin sitten oltaisiin kätevästi saman sukunimen alla vauvan syntyessä eikä tarvitsisi mennä erikseen isyyksiä tunnustamaan. Tai sitten voitaisiin ihan kunnon juhlatkin järjestää, ne menisi sitten vauvan syntymästä vielä vähintäänkin puolen vuoden, tai mieluiten vuoden päähän.
Ja tähän tiedusteluun mies vastasi osapuilleen muttei sanatarkasti näin: "Naimisiin? Ei kait tuommoisia tarvi vielä miettiä pitkään aikaan! Vastahan me kihlauduttiin... en minä naimisiin ole valmis läheskään..."
Tästä sitten seurasi episodi jossa totesimme olevamme aivan eri kartoilla kihlauksen merkityksestä (mies luulee että sitä nyt vaan kuuluu mennä kihloihin ja pitää sormusta kun on lapsi tulossa, ja että se ei liity avioliittoon mitenkään) ja minä laitoin sormuksen takaisin rasiaan ja palautin miehelle sanoen että minua kositaan sitten kun minut halutaan vaimoksi (ja mies hölmönä että johan minä olen avovaimo, eikö se muka riitä) ja sitten mies loukkaantui ja on pitänyt nyt mykkäkoulua vuorokauden. Eilen illalla ei puhunut mitään, tänään puolen päivän aikaan lähti ovet paukkuen töihin.
Mielestäni tämä on jokseenkin tragikoominen tilanne. Sinänsä ei ole yhtään hauskaa kun ollaan "riidoissa" mutta toisaalta naurattaa melkein että mies vetää draamalaamat tällaisesta asiasta, mutta toisaalta saatoin itsekin olla vähän tyly eilen... Arvostan kyllä miehen romanttisuutta ja ajatusta ja noin, mutta minä en pidä sormusta ellei minua olla viemässä myös alttarille.
Olenko nyt hillittömän törkeä? Pitää joka tapauksessa puhua asiat halki miehen kanssa kunhan se kotiutuu...
Viikko sitten testiin paukahti plussa, ei varsinaisesti suunniteltu raskaus mutta eipä se yllättänytkään kun ehkäisy ollut jo aikoja sellaista puolihuolimatonta. Välillä menty "varmoilla päivillä" välillä käytetty ehkäisyä ja yleensäkin pääsääntöisesti kumihuppu heitetty kehiin vasta viime minuuteilla jos silloinkaan. Kun plussasin niin miehen ensimmäinen kommentti oli että ei kait siinä, tehdään työhuoneesta lastenhuone. Kaikki hyvin siis siltä osin.
Mutta eilen sitten mies oli kokannut hienon illallisen ja siinä sitten vakavoitui ja kaivoi taskustaan sormusrasian. Ei sanonut mitään, polvistui vain ja ojensi.
Sormus oli ihana, vähän liian iso mutta mies siinä alkoi puhua pulputtamaan että ei vielä ottanut kaiverruksia että jos pitää käydä pienenpään vaihtamassa jne.
Ensin olin ihan onnessani, sitten jatkettiin ateriointia ja kysyin että miten, mennäänkö naimisiin ennen vauvan syntymistä vai sen jälkeen. Periaatteessa minulle riittää maistraattivihkiminen ja sitten tarjottaisiin molempien vanhemmille ja sisaruksille perheineen ravintolassa illallinen tms. yksinkertaista, niin sitten oltaisiin kätevästi saman sukunimen alla vauvan syntyessä eikä tarvitsisi mennä erikseen isyyksiä tunnustamaan. Tai sitten voitaisiin ihan kunnon juhlatkin järjestää, ne menisi sitten vauvan syntymästä vielä vähintäänkin puolen vuoden, tai mieluiten vuoden päähän.
Ja tähän tiedusteluun mies vastasi osapuilleen muttei sanatarkasti näin: "Naimisiin? Ei kait tuommoisia tarvi vielä miettiä pitkään aikaan! Vastahan me kihlauduttiin... en minä naimisiin ole valmis läheskään..."
Tästä sitten seurasi episodi jossa totesimme olevamme aivan eri kartoilla kihlauksen merkityksestä (mies luulee että sitä nyt vaan kuuluu mennä kihloihin ja pitää sormusta kun on lapsi tulossa, ja että se ei liity avioliittoon mitenkään) ja minä laitoin sormuksen takaisin rasiaan ja palautin miehelle sanoen että minua kositaan sitten kun minut halutaan vaimoksi (ja mies hölmönä että johan minä olen avovaimo, eikö se muka riitä) ja sitten mies loukkaantui ja on pitänyt nyt mykkäkoulua vuorokauden. Eilen illalla ei puhunut mitään, tänään puolen päivän aikaan lähti ovet paukkuen töihin.
Mielestäni tämä on jokseenkin tragikoominen tilanne. Sinänsä ei ole yhtään hauskaa kun ollaan "riidoissa" mutta toisaalta naurattaa melkein että mies vetää draamalaamat tällaisesta asiasta, mutta toisaalta saatoin itsekin olla vähän tyly eilen... Arvostan kyllä miehen romanttisuutta ja ajatusta ja noin, mutta minä en pidä sormusta ellei minua olla viemässä myös alttarille.
Olenko nyt hillittömän törkeä? Pitää joka tapauksessa puhua asiat halki miehen kanssa kunhan se kotiutuu...
