Päädyin itse pitkään suhteeseen miehen kanssa, jota kohtaan ei ollut koskaan intohimoista rakkautta. Kuvittelin, että välittäminen, ystävyys ja riidattomuus olisivat sellaisia syitä, jotka kannattavat suhdetta eteenpäin. Olin väärässä. Ihminen kaipaa kuitenkin sitä tulista rakastumista ja intohimoa. Toki rakkaus laantuu ja intohimo laimenee, mutta tieto siitä, että sellaisia tunteita on ollut, riittää hyvän parisuhteen perustaksi. Itse päädyin eroon ja olen onnellinen, koska olen sen jälkeen saanut kokea intohimoista rakkautta.
Miksikö sitten sitouduin väärään ihmiseen, jonka tiesin jo heti alussa sellaiseksi, etten häneen pystyisi enkä osaisi koskaan rakastua intohimoisesti? Pelkäsin yksinjäämistä, kun en ollut koskaan asunut yksin. Kaipasin omaa perhettä ja myös taloudellisia syitä oli taustalla. Parikymppisenä tapahtuu niin suuria elämänmuutoksia (lukio päättyy, opiskelupaikan etsintä, ensimmäisen työpaikan etsintä, lopullinen irtautuminen lapsuudenkodista, puolison etsintää, kannan ottaminen lapsiin ja perheen perustamiseen, vanhojen kaverisuhteiden ylläpitoa, uusia kavereita, taloudellista stressiä, opintolainojen takaisin maksua, asunnon etsimistä...), että tuntui turvallisemmalta, kun kotona olisi joku kumppani jakamassa arkea. Tuntui, että mistä löydän parempaa kumppania, kun kaikilla muilla kavereillani oli jo poikaystävät.
Uskon myös vahvasti siihen, että päästä naisestasi irti. Jos hän ei ole tarkoitettu sinulle, et voi häntä väkisin pitää. On kuitenkin mahdollista, että hän palaa vielä luoksesi, kunhan hän saa kokeilla vapaana siipiään. Tiedän myös kokemuksesta, että yksipuolinen rakastaminen on todella kamalaa. Olen myöskin tehnyt ja yrittänyt kaikkeni, että olisin saanut erään miehen rakastumaan itseeni (hänen puoleltaan suhde oli yksipuolista rakkauteni hyväksikäyttöä), mutta ei sellainen onnistu, koska intohimoinen rakastuminen ei ole tahdon asia. Minäkin annoin lopulta miehen mennä, surin ja nousin jaloilleni entistä vahvempana.
)