naispuolinen "nykänen"

[Taigan_Kanerva]

Olen pian 33-v naispuolinen "nykänen" - siis parisuhteissa, alkoholia en käytä. (Jos Matti lukee tämän, niin anteeksi, että käytin nimeäsi, mutta toisaalta halusin sillä sanoa, että on meitä muitakin ja ymmärrän sinua tavallaan...)

Minulla oli ahdistava lapsuus ja nuoruus. Päällimmäisenä asiana elämäni ensimmäisestä 20 vuodesta on jäänyt mieleen paha olo sekä koulussa että kotona. Tyypillisesti yritin paeta tilannetta ja hakea rakkautta avioitumalla heti kun täytin 20 miehen kanssa, jonka olin tuntenut vasta muutaman kuukauden. Suhde oli katastrofi, sillä miehellä oli koko ajan taustalla myös toinen nainen (joka sitten sai hänelle lapsenkin), ja erään riitamme yhteydessä hän pahoinpiteli minut pahasti. Erotessani olin 22-v.

Tuolloin tuntui kauhealta olla 22-v, eronnut ja takana vain sarja epäonnistumisia. Kuvittelin, etten koskaan enää kelpaa kellekään. Niinpä olin altis taas takertumaan seuraavaan rakkauden tarjoajaan ollessani 23. Hänen kanssaan suhteessa minulla oli koko ajan ahdistunut olo (vaikka väkivaltaa tai pettämistä ei ollut), mutta siitä huolimatta avioiduimme ollessani 27. Liitto ajautui eroon jälleen vajaat 2 vuotta myöhemmin.

Noin 3,5 vuotta sitten tutustuin jälleen mieheen (nyt pian 38-vuotiaaseen), jonka kanssa aloitimme seurustelun tapaisen. Silloin totesin heti alkumetreillä, etten pysty tähän, ja katkaisin suhteen, mutta sovimme pysyvämme ystävinä. Lähdin tuolloin ulkomaille n. 1,5 vuodeksi, ja yllätyksekseni yhteydenpitomme jatkui harvakseltaan sähköpostitse koko ulkomailla oloni ajan. Tapasimme uudestaan heti palattuamme, ja noin kuukauden tapailun jälkeen päädyimme taas seurustelemaan. Sitä kesti muutaman kuukauden, jolloin suhdeahdistukseni oli taas kasvanut niin isoksi, että katkaisin suhteen jälleen. Edelleen yhteydenpitomme kuitenkin jatkui, ja totesin ikävöiväni miestä todella paljon. Vajaan 4 kuukauden tauon jälkeen palasimme yhteen - kunnes taas viime joulun aikoihin ahdistuin niin, että päädyin katkaisemaan välimme. Viimeiseen ahdistukseen tuntui jotenkin vaikuttavan joulunvietto miehen suvun luona. Mukavia ihmisiä kaikki, "normaali" perhe, tunsin jotenkin olevani väärässä joukossa.
Nyt olemme taas pitäneet yhteyttä n. 2,5 kk, jonka aikana olemme tavanneet kerran. Olen tajunnut, että mulla on tosi paljon tunteita miestä kohtaan, hän tuntuu läheiseltä ja on tavallaan koko ajan taustalla mielessä. Tiedän, että myös hänellä on vielä tunteita minua kohtaan. Yhteydenpitomme tuntuu tasapuoliselta kuulumisten vaihdolta ja tavallaan välittämisen ilmaisemiselta - ei takertumiselta tai hallitsemiselta kummankaan taholta. Hän on stressaavassa työssä isohkon firman johtoportaassa ja tuntuu, että hänelle on vapauttavaa puhua minulle ja olla seurassani ilman pätemisen tarvetta - kuten hän itse alussa sanoi, niin hän tuntee voivansa olla seurassani oma itsensä ilman mitään rooleja, ja uskon tämän kyllä.

Luotan tähän ihmiseen todella paljon. Häntä kaksi aiempaa liittoani eivät ole haitanneet, ja olen kertonut ne juuri sellaisina kuin ne olivat. Hänellä itselläänkin on vaikeita kokemuksia takana. Mutta - olen katkaissut seurustelumme jo kolmesti, joka kerta ahdistukseni vuoksi. Tiedän että se epämääräinen ahdistus tulee palaamaan suhteessa, vaikka rakastankin tätä miestä. Toistaalta hänkään ei ehkä enää uskaltaisi yrittää kanssani... Hänen luottamuksensa minuun on luultavasti kärsinyt ailahteluistani.

Tuntuu ristiriitaiselta... Ehkä pitää vain katsoa pikku hiljaa... Jos yhteydenpitomme ja tilanteemme jatkuu vuodesta toiseen tällaisena, niin ehkä luottamus minunkin puoleltani kasvaa vielä sellaiseksi, että jonain päivänä pystymme vielä olemaan normaalissa suhteessa. Tai sitten ei. Alan uskoa, että normaali suhde ja perhe-elämä ei ollut minulle tarkoitettu...

Onko joku kokenut samaa? Oletko silti onnistunut vielä solmimaan "normaalin" ja tasapainoisen suhteen?

 

[mies1]

En osaa mitään oikeaa totuutta sanoa, mutta luulisin sinun pystyvän suhteeseen. Ehkä sinun pitäisi hakea syytä ahdistukseesi. Se syy löytyy sinulta. Lapsuuden sinä tiedätkin. Minulle on ollut yllätys, että miten jo lapsena masennutaan. Olin kuvitellut, että lapset ovat huolettomia ja eivät osaa masentua. Kyllä kodin väkivalta, alkoholi , voi masentaa lasta ja on todennäköistä, että masennus voi jäädä päälle. En minä tiedä lapsuuden kokemuksistasi, onko siellä ollut huonoja ihmissuhteita ja onko siellä ollut ihmisten välistä vihaa tai väkivaltaa. Jos niitä löytyy lapsuudestasi, tai ainakin löytyy siitä väkivaltaisesta suhteestasi, niin siitä on voinut jäädä pelkotila päälle ja reagoit heti voimakkaasti, jos tapahtuu jotakin ikäviin tapahtumiin viittaavaa. Eli sinun ahdistuksesi aihe löytyy historiasta, eikä välttämättä siitä suhteesta mitä elät. Jos osaat erottaa todellisen uhan ja kuvitteellisen uhan toisitaan, niin luulen, että pääset eroon ahdistuksestasi suhteessa.
Varmaankin sinua hämmentää, että mies ottaa aina yhteyttä, eikä olekaan ärsyttävä. Mielestäni parisuhteessa tulee aina näkemyseroja, mutta ne on opittava hyväksymään ja selvittämään, eikä niistä kannata ahdistua. Tarvitset itsesi ymmärtämistä ja sen ymmärtämistä, että ahdistuksesi alkuperäinen syy ei ole sinussa, vaan epämielyttävissä kokemuksissa. Ahdistuksen syy ei ole todennäköisesti myöskään miehissä, vaan he laukaisevat muistot.

Tämä oli minun arvaukseni tilanteestasi. Anna itsellesi ja muillekin anteeksi.

 

[Riika78]

Minä olen elänyt jo pidempään miehen kanssa ilman ahdistuksia ja pakohaluja. Tai niitä tulee kyllä, mutta osaan jo suhtautua. Eli sen sijaan että menen ilmoittamaan miehelle etten kykene tähän suhteeseen (kuten joskus tein edellisessä suhteessa) minä olenkin rauhassa ja mietin ne olotilani selviksi. Kävin myös terapiassa selvittämässä väkivallan jättämiä traumoja. Terapiassa opin ymmärtämään itseäni ja tuskaani paremmin.

Työkaluja millä helpottaa omaa oloa, on. Uskon että kykenet kokoaamaan voimasi ja elämään hyvää ja täyttä elämää. Olet jo hyvällä alulla, kun puhut vaikeuksista sensijaan että esim pakenisit niitä kuten minö tein monta vuotta.

 

[sivusta seurannut vastaavaa]

Tunnen tarinasi tavallaan... Minulla on eräs läheinen ihminen, jonka suhteet ovat juuri vaikean ja traumaattisen lapsuuden myötä juuri sellaisia, että hän on etsinyt ikään kuin itseään huonompia seurustelukumppaneita. Tavallaan sellaisia, kenen kanssa hän on voinut tuntea, että hänen omat lähtökohtansa eivät ehkä niin kurjat ole olleetkaan. Tai sitten sellaisia, ketkä ovat suurin piirtein samanlaisista oloista lähtöisin. Ns. normaaleihin ihmisiin hän on tuntenut huonommuutta - ja tätä epäilen sinunkin ahdistuksen takana olevan.

Pelkäät ehkä alitajuisesti, ettet ole riittävän hyvä, kykenevä normaaliin parisuhteeseen tai koet ehkä ettet ansaitse sitä jostain syystä. Tällaisiin omituisiin väheksynnän ja kai jonkin sortin syyllisyydenkin tunteisiin vaikuttavat aikaisemmat kokemuksesi parisuhteista ja elämästäsi muutenkin. Niinpä kuten edellä Riika78 neuvoi, niin hakeutuisin sinuna terapiaan - ensin yksin ja sitten vaikka tuon miehen kanssa. Jos et halua häntä menettää, niin kerro avoimesti hänelle, että sinua ahdistaa ja kauhistuttaa yhteinen tulevaisuus MUTTA silti toivoisit että suhteestanne tulisi jotakin. Tarvitset vain aikaa ja sitä terapiaa. Tsemppiä