Nalkuttava mies

[lilians]

Tiedän jo heti, ennenkuin alan kirjoittamaan, että teksistäni tulee sekavaa, mutta toivon että sieltä saisi poimittua ne asiat, joihin niin kipeästi vastauksia haluan.

Olen seurustellut muutaman vuoden miehen kanssa, joka on minua vajaat 10 v vanhempi, entinen ammattiurheilija. Hän on luonteeltaan hyvin tarkka kaikessa, ankara itseään kohtaan - jos unohtelee asioita/jos on päässyt lihomaan pari kiloa, samalla tavalla ankara muita kohtaan; hän pitelee päätään ja valittaa jos jokin ihan pieni juttu on hänestä pielessä, esim miten jotain tavaraa kodissa säilytetään - jos pari kertaa asia ei ole mennyt hänen mieleisellään tavalla, hän nostaa asiasta vakavan keskustelun ja haluaa ehdottomasti sitovan sopimuksen miten asiassa jatkossa menetellään. Jos näin ei edelleen silloin tällöin tapahdu, hän alkaa elämöidä ja nostaa asian uudelleen jalustalle. Joskus arkinen kaaos, jossa moni naurahtaisi väsyneenä, hän raivostuu.

Entä minä, olen siisti ja tarkka ihminen myös, mutta monin verroin rennompi ihminen - ilmeisesti siis liiaksi hänen silmissä. Jos jokin asia menee päivän aikaan pieleen omasta tai toisen syystä, en tee siitä valtavaa huutomerkkiä ja säti itseäni/muita loputtomiin toisin kuin hän.

Entä me yhdessä. Minusta tuntuu, vaikka hän vastaan väittääkin, että hän hallinoi elämääni jollakin kierolla tavalla kilttiä luonnettani hyväksikäyttäen, vaikka en ole hissukka tai alistuva persoona. Väistämättä olen alkanut tehdä asioita niin, kun hän pitää, koska minusta on ihan hullua taistella pikkuasioista. Ja vaikka olisi päiviä, että kaikki on hyvin, hän piikittelee minua kaikesta aivan kuin puolihuumorilla; miten puhun, pukeudun, syön, ajan autoa, käyttäydyn jne. Olen kuitenkin ihan sivistynyt ja siistin ulkonäön omaava nuori nainen ja jos tästä hänelle huomautan, hän ilmoittaa minun olevan liian tosikko. Tuntuu, että sanoin mitä tahansa vastaan, hän kääntää asian niin, että hän on oikeassa.

Mutta jokin minua pitelee tässä ja se on se ihminen hänessä, joka osaa myös rakastaa ja jollakin tavalla huolehtii/välittää jatkuvasti, enkä edes tiedä mitä tämä on, mutta aivan kuin hän olisi kuitenkin valtavan riippuvainen minusta. Hänellä kuten minullakin on kurja lapsuus (juopot ja väkivaltaiset isäukot molemmilla) ja olemme kuin piruparat keskenään, minun tietämättä jaksanko eteenpäin, jos negatiivinen tunne jatkuu minussa. Minulla on hyvä itsetunto, mutta tuntuu, että hänellä on valtava tarve sitä murentaa. En tiedä onnistuuko hän sitten siinä aika ajoin, sillä välillä sitten hänen jankutukseen todenteolla hermostun ja annan samalla mitalla takaisin ja tuloksena on se, että hän on pari päivää korvat luimussa, minä olen "ihana ja ainutkertainen ja rakas ja tärkein" ja taas hän saa kiskottua minut takaisin koukkuun.


Hän on tahollaan kerran ollut avioliitossa, minä kihloissa. Hän oli niin eri ihminen kun tapasimme ja tuntuu, että noita synkkiä puolia tulee vain päivä päivältä enemmän. En sillä, että niitä kommenteja tai asioita olisi moneen kuukauteen halunnut kuullakaan, mutta en ole kertaakaan kuullut hänen sanovan edes sen suuntaista, että haluaisi minun kanssa kihloihin/lapsia tms.

Taustalla ei hänen osaltaan pitäisi olla kaipausta ex vaimon luo eikä meidän töiden/vapaa-ajan puolesta mahdu sivusuhteitakaan kuvioihin. Mitä tämä siis tällainen on? Teenkö minä jotain väärin - tai korjaan- varmasti teenkin, mutta mitä?

Tässä miehessä on jotakin kuitenkin vielä, josta kiinni pitelen ja en haluaisi taistelematta luovuttaa, joten kertokaa rakkaat ihmiset viisaita neuvoja ja kokemuksianne!

 

[Salli Kiiski]

Hei lilians, viestisi ei vaikuta ollenkaan sekavalta. Jos itsetuntosi on todella terästä, yritä hänen kanssaan, mutta muuten älä jää suhteeseen murenemaan.

Ensiksi: miehesi ei tule muuttumaan. Jos haluat elää hänen kanssaan, hyväksy se seikka. Vanhemmiten vaatimukset saattavat jopa koveta.

Toiseksi: Sinun ei tule muuttua. Sano selvästi, että olet sellainen kuin olet ja teet asiat omalla tavallasi. Asiat voi tehdä monella tapaa ja silti hyvin. Älä missään nimessä suostu hänen vaatimuksiinsa.

 

[Noita kasvaa]

Missä lie, noita täydellisiä maailmannapoja. Myö muut ollaan virheitä täynnä. Salli sen sanoi, muutosta ei ole odotettavissa ainakaan parempaan suuntaan.

Sinulla on vielä kova kamppailu edessäsi, jos aiot itsetuntosi tuossa suhteessa säilyttää. Lapsia älä edes toivo hänen kanssaan.

 

[Kerran alistunut:)]

Ihan kylmät väreet menivät selkärankaa pitkin kun luin tuota tekstiä.. Onneksi muutama kohta kertoi, ettet ole hänen uusi avovaimonsa Eihän sinunkaan miehesi varmaankaan mitään pahaa sinulle halua, ei varmasti kuitenkaan myöskään muutu.. pedanttisuus, "tiukka kuri", jatkuva arvostelu yms. todennäköisesti vain vahvistuu iän myötä. Minä opin aikoinaan aika taitavasti (14 vuoden aikana) "käsittelemään" exääni.. luuli aina että asiat tehtiin niinkuin hän sanoi, vaikka todellisuudessa olin asioita hänelle kärsivällisesti ajan kanssa syöttänyt.. se oli ainut keino, millä minäkin sain oman "ääneni" salaa kuuluviin Kuitenkin 14 vuotta ehti arvostelullaan itsetuntoani romuttaa, ja nyt on ollut vuosien työ saada se takaisin. Jos olet todella vahva ihminen, ja omanarvontuntosi on kohdallaan, voi suhteen plussat tietenkin nousta miinusten edelle.. mutta pakko sanoa, näin uuden ihanan onnen löytäneenä, että maailmasta löytyy myös miehiä, jotka eivät arvostele jatkuvasti muka puolileikillään, vaan arvostavat naista sellaisena kuin hän on, joille kelpaa mieluusti tavallinen kotiruokakin ja vähän rennompikin siisteystaso kotona (ei huiskita leivänmurua pöydältä tuhisten ja mutisten), jotka arvostelevat vaatetustakin vain kauniilla sanoilla ymymym...En ikikuuna päivänä exääni takaisin haluaisi, vaikka kaikkea hyvää hänelle toivonkin ja lastemme vuoksi toivon myös, että hänen nykyinen avovaimonsa kestää sen kaiken, lapsemme siis pitävät kovasti tästä mukavasta ja kiltistä naisesta. Kaikkea hyvää toivon myös sinulle.. toivottavasti päädyt sinulle oikeimpaan ja parhaimpaan ratkaisuun!

 

[Hanskatko tiskiin?]

Nostin vanhan ketjun: Mistä kyse. Siitä voit saada jotakin elämänohjetta kokeneemmalta elliltä.

Minunkin mieheni on huolehtivainen ja kaikin puolin kunnollinen, joten kannattaa keksiä muitakin ratkaisua kuin luovuttaminen. Se voi olla jossakin mielessä helpointa, mutta onko sittenkään? Ja millainen olisi seuraava?

 

[elämän nautiskelija]

Eihän sitä seuraavaa tarvitse ottaa, ainakaan vakavassa mielessä. Kyllä "yksinkin" on mukava elellä. Kukaan ei ole nalkuttamassa vieressä, eikä arvostelemassa ja moittimassa. Saa olla pitkin tai poikin, syödä silloin kun on nälkä, nukkua silloin kun nukuttaa (paitsi töissä), tavata ystäviä silloin kun huvittaa ym. mukavaa.

 

[Vähän samanlaista on ollut]

Mieheni oli edellisessä työpaikassaan monta kertaa pitkiä aikoja ulkomailla. Sitten hän kyllästyi ainaiseen reissaamiseen ja vaihtoi työpaikkaa. Hänen käytöksensä muuttui sen jälkeen paljon samanlaiseksi kuin mitä kerroit oman miehesi käytöksestä.

Minä ajattelin jo välillä, että tähänkö tämä yhteiselo loppuu. Sitten aloin erään ulkopuolisen neuvon mukaan järjestelmällisen "uudelleen koulutuksen". Yritin olla välittämättä hänen jurputuksestaan ja jos välitin, sanoin tyynesti, että minä teen näin ja sinä teet noin, molemmat on oikein vaikka eri lailla.

En muuttanut tapojani enkä pyrkinyt muuttamaan hänenkään tapojaan. Kun hän huomautteli henkilökohtaisista tekemisistäni, sanoin vain, että minä olen minä ja jos olet tavannut matkallasi muunlaista niin se on sinun asiasi.

Varmaan hänellä on täytynyt olla naiskokemuksia pitkillä reissuilla. Niistä en ole kysellyt, mutta siitä on mieleni hyvä, että itse olen ollut uskollinen eikä siitä ainakaan tarvitse riidellä.

Ei ole ollut yksinkertaista eikä helppoa, mutta nyt parin vuoden jälkeen on elämä tasoittunut eikä hän enää jaksa urputtaa joka asiasta, kun ei saa vastakaikua.

Kokeile jotakin tämäntapaista. Onnea yrityksellesi!

 

[Jepulens]

Muistan lukeneeni lehdestä jutun ex-ralliautoilija Timo Salosesta ja hänen ex-vaimostaan. Ex-vaimo kertoi erosta lehdessä, että suhde oli onnellinen niin kauan, kuin miehellä oli hänen kilpauransa. Naisen oli helppoa huolehtia kodista ja lapsista. Ajomatkat ympäri maailmaa pitivät huolen, että toisen naamaan ei päässyt kyllästymään. Rahakaan ei ollut ongelmana.

Ongelmat alkoivat vasta, kun kilpaura loppui. Miehellä oli sisäinen pakko voittaa vaimonsa esimerkiksi viikonloppuisin pyöräilylenkeillä. Mies ei siis löytänyt tapaa, millä arkielämään sopeutuisi, vaan se "rallihirmu" pyrki esiin perhe-elämässäkin. Pariskunta päätyi eroon.

Voisiko AP:n miehen tapauksessa olla myös kyse joko opitusta tai sisäisestä "pakosta", että asioiden pitää olla hallinnassa? Jos on urheilu-uran aikana tottunut tiukkoihin rutiineihin, mentaaliharjoitteluun yms, niin voi olla vaikea elää tavallista elämää, jos yrittää elää uran jälkeistä elämää samoilla menetelmillä.

Olen itse elänyt äärimmäisen pedantin ihmisen kanssa. Hänen piti esimerkiksi ennen ruoanlaittoa puhdistaa keittiö äärimmilleen, koska hän koki, että likaisten astioiden keskellä hän ei voi aloittaa ruoanlaittoa. Tämä taisi kylläkin olla ainoa ääriesimerkki, mistä pedanttiuden huomasi, mutta se pyrkimys järjestelmällisyyteen löytyi myös arkielämästä siinä, että arkipäivien piti mennä aina samaa rataa (kiinteä siivouspäivä, saunaa lämmitettiin vain tiettyinä päivinä jne). Minä taas kaipasin spontaaniutta, yllätyksellisyyttä ja vähän jopa boheemiakin elämää.

Joillekin ihmisille turvaa tuo rutiinit. On ymmärrettävää, että pieni vauva tai lapsi kaipaa rutiineja, mutta joillekin aikuisillekin se jää päälle. Tietysti minäkin tykkään, että on vakituinen työ ja säännölliset tulot, jotka luovat puitteet elämälle, mutta niiden puitteiden sisässä olisi kiva kehittää itseään, rikkoa rajojaan ja saavuttaa elämyksiä.

Minusta AP:n tapauksessa on vähän huolestuttavaa se, että osaako mies lainkaan asettua naisen asemaan. Osaako mies pitää naista hyvänä ja osaako hän tehdä kompromisseja? Joskus voi olla niinkin, että mies ei tajua, että hän yrittää dominoida suhteessa. Jotkut miehet haluavat dominoida kaikessa, jotkut taas vain elämän tietyillä osa-alueilla. En minä osaa kyllä oikein sanoa muuta kuin että pitäisi yrittää keskustella.

 

[Reeta_]

Minun mieheni on myös entinen huippu-urheilija, samankaltaisia pieniä elkeitä ilmassa, huumorilla piikittelee, mutta luulen vain että tämä on osa sitä persoonaa ja tyyppiä johon rakastuin aikoinaan. Mies on muuten aivan ylettömän ihana ja osaa myös positiivisella puolella suhtautua muhun intohimoisesti, niinkuin kaikkeen tekemiseensä.
Tottakai yletöntä pompottamista ei tarvitse kestää, mutta on siinä joku perustakin miten jotku osaavat olla kurinalaisia ja vaativat huomaamattaan toisestakin paljon.
Olen pariin otteeseen sanonut miehelleni suoraan että ei tarvitse minua yrittää muuttaa, minä en ole sinä, ja perille on mennyt ainakin tähän asti. Ja välillä huomaa itsekin ja pyytää anteeksi että ei pahalla tarkoita, pinttynyt tapa on vain, koitaa siis muuttua tässä...

Varmasti, niinku suurinpaan osaan tämänkin palstan ongelmista, auttaisi puhuminen. Tasavertainen vuorovaikutus. Sen tilanteen luominen tietenkään ei aina ole helppoa, mutta siihen lienee pitäisi tähdätä, kyllähän me kaikki sen tiedämme...