kaikki narsistista eronneet, nostan teille hattua ja onnittelen lapsen kannalta hyvästä päätöksestä. Oma äitini ei aikanaan eronnut psykopaattisesta narisisti-isästäni koska 70-80-luvuilla ero oli "häpeä" ja narsismistakaan ei ääneen puhuttu. Äitini valitsi siis sen että alistui, antoi isän pahoinpidellä ja nöyryyttää lapsiaan ja yritti pitää kulissit kunnossa jotta ulospäin olisimme malliperhe. Kukaan ei koskaan epäillyt mitään koska narsku osaa olla niin hurmaava muille. Kotona homma oli sitten yhtä helvettiä kun oli jatkuva väkivallan pelko (isä pahoinpiteli jatkuvasti ja uhkaili meitä lapsia, haukkui, mitätöi, ivasi ja pilkkasi). Koskaan, ei siis KOSKAAN kukaan missään kouluterkkarilla, lääkärissä tms kysynyt onko kotona kaikki kunnossa. Isä myös pahoinpiteli niin taitavasti (jalkoihin tms) etteivät mustelmat näkyneet ulkopuolisille.
Lopputulos: koko aikuiselämäni olen kärsinyt lapsuudestani, ja oman lapsen saatuani sairastuin post-traumaattiseen stressiin kun järkyttävät lapsuusmuistot ja kuolemanpelko palasivat muistiini. Rukoilin lapsena joka päivä - ja näin aikuisena jälkikäteen - että äiti olisi eronnut ja pelastanut meidät lapset psykopaatti-isältä joka niin nautti toisten hädästä, pelosta ja ahdingosta. Mutta ehei, äiti valitsi isän. Ja nyt aikuisena, kun itse olen katkaissut välit isääni, niin isäni on kieltänyt äitiä pitämästä yhteyttä minuun, ja myös lapsenlapsiinsa. Ja äiti taas tottelee ja alistuu.
Joten jokaiselle, joka on narsistista (siis oikeasta sellaisesta) eronnut, ansaitsee minulta suuren halauksen, kiitoksen ja kunnioituksen. Parempaa lahjaa ette voi omalle lapsellenne antaa.
